Keskitytään olennaiseen

Suomen päätös torjua Bulgarian ja Romanian pääsy Schengen-alueeseen oli huonosti harkittu.
 
Suomen tulee keskittyä Eurooppa-politiikassaan omalta kannaltaan tärkeiden asioiden ajamiseen. Suomella ei ollut mitään erityistä syytä estää Bulgarian ja Romanian Schengen-jäsenyyttä. Olisimme voineet torpata sen mm. Saksan ja Ranskan rinnalla, mutta ei ollut viisasta jäädä vastustamaan sitä vain Alankomaiden kanssa. 
 
Ihmisten vapaaseen liikkuvuuteen liittyvissä asioissa Suomella on vain yksi erityinen kansallinen intressi: EU:n ja Venäjän välistä kanssakäymistä on helpotettava, mutta viisumivapaudella tulee olla riittävän tiukat ehdot.
 
Suomen tulee käyttää nyt poliittista pääomaansa ennen muuta siihen, että selviytyisimme kunnialla euroalueen jäsenyyteen liittyvistä ongelmistamme.
 
Suomen liittyminen euroalueeseen on osoittautunut juuri niin pahaksi virheeksi kuin Keskusta sitä vastustaessaan arvioi.
 
Euron hyötyjä on liioiteltu. Ruotsi ja Tanska ovat olleet ulkopuolella, ja niiden taloudet ovat kehittyneet jopa suotuisammin kuin Suomen. Euroalueen velkakriisin puhjettua ne ovat voineet pysyttäytyä sen puitteissa toteutettujen tukitoimien ulkopuolella.    
 
Suomi on joutumassa yhä suurempaan vastuuseen kriisimaiden veloista. Kun Suomen kansa ei tätä hyväksy, hallitus on ilmoittanut, että emme ole mukana tulevissa laina- ja takuujärjestelyissä, ellemme saa niille turvaavia vakuuksia. Tästä syystä Suomen kansainvälinen maine on jo pahasti kärsinyt ja tulevaisuudessa se kärsii vielä tähänastista enemmän. Hallitus ei halua kantaa euroalueen maille lankeavia velvoitteita, mutta silti se vakuuttaa Suomen tahtovan pysyä siinä mukana.
 
Toisaalta on käynyt yhä selvemmäksi, että euroalueesta ollaan kehittämässä EU:n liittovaltio-ydintä. Taloudellinen yhteisvastuu kietoo jäsenmaat tiukasti toisiinsa. Euroalueelle ollaan luomassa yhteistä ylikansallista hallitusta, ja euromaiden itsenäisyys uhkaa pahasti kaventua. Velkamaiden auttaminen ja ajautuminen ylikansallisen liittovaltion byrokratiaan uhkaavat heikentää Suomen kansainvälistä kilpailukykyä.
 
Eikö näissä oloissa olisi kaikille parasta, että Suomi irrottautuisi euroalueesta ottamalla euron rinnalla käyttöön kansallisen valuutan? Tällöin Suomi pääsisi samaan asemaan muiden Pohjoismaiden kanssa.
 
Jos Suomi irrottautuisi euroalueesta, voisimme antaa esimerkin myös niille jäsenmaille, joille jäsenyys euroalueessa on käymässä taloudellisesti mahdottomaksi.
 
Jos Suomi ja jotkut kriisimaat irrottautuisivat euroalueesta, lähestyttäisiin sitä tilannetta, jota mm. Karl Lamers ja Wolfgang Schäuble ehdottivat vuonna 1994: euro olisi yhtenäisvaluutta Saksalle, Ranskalle ja BENELUX –maille, ja muut EU-maat käyttäisivät sitä yhteisenä rahana oman valuuttansa rinnalla.
 
Nyt tarvitaan ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta. Muutoin meille käy huonosti.
 
Liitän tämän blogini loppuun puheen, jonka pidin Teollisuuden ja Työnantajien Keskusliiton järjestöekonomisteille järjestämässä EMU-seminaarissa Helsingissä 30.5.1997. Puhe on edelleen monilta osin ajankohtainen, mutta siihen on syytä esittää muutama kommentti:
 
1. Keskusta päätti syksyllä 1997 pidetyssä ylimääräisessä puoluekokouksessa vastustaa Suomen liittymistä euroalueeseen.
 
2. Lipposen-Niinistön hallitus vei Suomen ainoana Pohjoismaana euroalueeseen perutuslakia rikkoen ilman kansanäänestystä ja vain tiedonantomenettelyä käyttäen. Keskustan kansanedustajat äänestivät vastaan ja totesivat perustuslakivaliokunnassa päätöksentekomenettelyn perustuslain vastaiseksi.
 
3. Suuren dollaririippuvuuden vuoksi jäsenyys euroalueessa on vaikeuttanut Suomen taloudellista kehitystä. Euron ja dollarin kurssi oli aluksi noin 1,2. Alkuvaiheessa euro heikkeni 0,8:aan, mikä johti Suomen talouden ylikuumenemiseen. Sitten euro vahvistui 1,6:een, jolloin menetimme kilpailukykyämme ja työpaikkoja. Euroalueen kriisin puhjettua Ruotsi sai merkittävän kilpailuedun Suomeen nähden. Ruotsi ja Tanska eivät ole olleet mukana euroalueen laina- ja takuujärjestelyissä.
 
4. En osannut ennustaa finanssikriisiä, mutta se on johtamassa puheessa esittämääni lopputulokseen.
 
Paavo Väyrynen
 
x x x
 
Euroopan parlamentin jäsen Paavo Väyrynen Taloudellisen tiedotustoimiston Teollisuuden ja Työnantajien Keskusliiton järjestöekonomisteille järjestämässä EMU-seminaarissa Helsingissä 30.5.1997.
 
 
Miksi Suomen ei tulisi liittyä ensimmäisten maiden joukossa rahaliiton kolmanteen vaiheeseen?
 
Vaikka tämä tilaisuus on järjestetty nimenomaan ekonomisteille, käsittelen aluksi rahaliittohankkeen poliittista puolta – senkin vuoksi, että siihen liittyy myös taloudellisia näkökohtia.
 
Talous- ja rahaliitto on ensisijassa poliittinen hanke. Tämä käsitys näyttää olevan yleinen myös talousasiantuntijoiden ja yritysjohtajien keskuudessa.
 
Rahaliiton poliittisen luonteen ymmärtämiseksi on tarpeen tuntea eurooppalaisen yhdentymiskehityksen historiaa ja siihen liittyneitä näkemyseroja.
 
Kautta aikojen on ollut kaksi periaatteellisesti erilaista näkemystä sen suhteen, millaista Eurooppaa meidän tulisi rakentaa.
 
Yhtäältä on ollut niitä, jotka ovat pitäneet esikuvanaan Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoja, ja ajatelleet, että Eurooppaan tulisi saada samankaltainen valtiollinen rakennelma: keskittynyt liittovaltio, ”Euroopan Yhdysvallat”, johon jäsenvaltiot sulautuisivat osavaltioina. Tämän ajattelutavan edustajia kutsutaan yleensä federalisteiksi, liittovaltion kannattajiksi.
 
Federalistit perustelevat yleensä kantaansa sillä, että ”taloudelliseksi jättiläiseksi” kehittynyt Euroopan unioni jää ”poliittiseksi kääpiöksi”, ellei sitä määrätietoisesti kehitetä uudeksi maailmanmahdiksi, poliittiseksi ja sotilaalliseksi suurvallaksi. Lisäksi sanotaan, että Euroopan taloudellisen kilpailukyvyn turvaaminen edellyttää kehitystä kohti täydellistä yhdentymistä, kasvua yhdeksi eurooppalaiseksi kansantaloudeksi.
 
Alusta pitäen on ollut niitä, joiden mielestä amerikkalainen malli ei sovi Eurooppaan, joka koostuu niin monista erilaisista kansallisuuksista, kielistä ja kulttuureista. Heidän mukaansa täällä tarvitaan itsenäiset kansallisvaltiot, jotka harjoittavat yhteistyötä keskenään. Tämän ajattelutavan kannattajia kutsutaan yleensä konfederalisteiksi, valtioliiton kannattajiksi. Konfederalistien mielistä tämä malli on parempi myös Euroopan taloudellista kilpailukykyä ajatellen.
 
Yleensä Euroopan yhdentyminen on perustunut käytännönläheiseen ajatteluun ja konfederalistisiin periaatteisiin. Vain kaksi kertaa ovat federalistit saavuttaneet yliotteen.
 
Ensimmäinen tapaus oli 1950-luvun alussa, jolloin Euroopan hiili- ja teräsyhteisön muodostaneet valtiot – Ranska, Saksa, Italia ja BENELUX-maat – tekivät keskenään myös kaksi muuta sopimusta: sopimukset Euroopan poliittisen yhteisön ja puolustusyhteisön muodostamisesta. Jos ne olisivat astuneet voimaan, olisi syntynyt näiden maiden välinen liittovaltio. Tämä hanke kuitenkin kariutui, kun Ranskan parlamentti hylkäsi nämä sopimukset vuonna 1954.
 
Toinen tapaus onkin aivan tuore: Maastrichtin sopimus. Se on kaikessa oleellisessa nimenomaan liittovaltiosopimus.
 
Mastrichtin sopimuksessa on kaksi osaa: talous- ja rahaliitto (EMU) ja poliittinen unioni. Poliittinen unioni koostuu puolestaan yhtäältä ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta yhteistyöstä ja toisaalta päätöksentekojärjestelmän kehittämisestä ylikansalliseen suuntaan.
 
Rahaliitosta on sovittu oikeudellisesti sitovalla tavalla. Poliittinen unioni jäi puolitiehen, ja sen täydentäminen on esillä parhaillaan meneillään olevassa hallitusten välisessä konferenssissa. 
 
Millä tavoin sitten rahaliiton toteuttaminen edistää EU:n kehittymistä liittovaltioksi?
 
Ensiksikin sillä ajatellaan olevan merkittävä psykologinen vaikutus. Oma keskuspankki ja oma raha ovat liittyneet erottamattomasti kansallisvaltion olemukseen. Tästä syystä liittovaltion kannattajat pyrkivät hävittämään kansalliset keskuspankit ja valuutat, ja siirtymään eurooppalaiseen järjestelmään. Tällä tavoin pyritään muuttamaan ihmisten ajattelua ja asenteita siten, että tuntisimme olevamme enemmän eurooppalaisia kuin esimerkiksi suomalaisia. Tämä poistaisi psykologisia esteitä liittovaltiokehityksen tieltä.
 
Toiseksi: rahaliitto edellyttää myös muun talouspolitiikan yhdenmukaistamista. Ensi vaiheessa kysymys on finanssipoliittisen päätöksenteon siirtämisestä unionin tasolle, myöhemmin myös verotusjärjestelmien yhdenmukaistamisesta. Rahaliiton myötä jäsenmaat luovuttavat siis kaiken oleellisen talouspoliittisen päätöksenteon ”liitolle”, unionille.
 
Kolmanneksi: rahaliitto johtaa alueellisiin kehityseroihin, joiden tasoittaminen edellyttää unionin vahvistamista. Tuotanto, työpaikat ja väestö keskittyvät vahvimmille kasvualueille. Muut alueet – varsinkin periferia – kokevat menetyksiä. Tämä edellyttää sellaisten tasausjärjestelmien kehittämistä, joilla taantuvia alueita tuetaan. Tämä johtaa vaatimuksiin unionin vahvistamisesta, sen kehittämisestä Yhdysvaltain mallin mukaiseksi liittovaltioksi.
 
Suomessa varsinaisia federalisteja – liittovaltio-Euroopan avoimia kannattajia – on varsin vähän. Sen sijaan meillä näyttää olevan runsaasti ns. funktionalisteja, ihmisiä, jotka uskovat siihen, että Eurooppa ikäänkuin luonnonlain välttämättömyydellä ”täydellistyy” keskittyneeksi liittovaltioksi. Nykytilanteessa he ajattelevat, että rahaliitto ja siihen liittyvä talouspoliittisen päätöksenteon keskittyminen ovat väistämätön seuraus yhtenäismarkkinoiden luomiselle. Käytännön kokemus ja teoreettinen tieto eivät tätä käsitystä tue, kysymys on metafyysisestä uskomuksesta.
 
Olisiko rahaliiton poliittisen tavoitteen toteutuminen – liittovaltio-Euroopan syntyminen – taloudellisesti edullista Euroopalle ja Suomelle?
 
Tähän kysymykseen vastataksemme meidän tulee verrata toisiinsa kahta mallia: liittovaltio-Eurooppaa ja valtioliitto-Eurooppaa.
 
Molemmissa niistä toteutuvat yhtenäismarkkinat: tavaroiden, palveluiden, pääomien ja työvoiman vapaa liikkuvuus. Molemmissa vaihtoehdoissa unionilla on yhteinen kauppapolitiikka. Molemmissa jäsenmaat panostavat yhteiseen tutkimus- ja tuotekehitystoimintaan.
 
Liittovaltiossa olisi lisäksi yhteinen rahapolitiikka ja muu talouspolitiikka, ja yleensäkin keskittynyt päätöksentekojärjestelmä. 
 
Ainakin minun on vaikea uskoa, että liittovaltio-Eurooppa olisi taloudellisessa mielessä parempi vaihtoehto kuin itsenäisten kansakuntien Eurooppa. Siihen saattaisi toki liittyä joitakin taloudellista tehokkuutta lisääviä piirteitä, mutta niiden vastapainona koettaisiin menetyksiä: byrokratia kasvaisi ja alueelliset tasapainottomuudet aiheuttaisivat reaalitaloudellisia menetyksiä.
 
Varsinkin Suomen kaltainen pieni, syrjäinen ja olosuhteiltaan ainutlaatuinen maa saattaisi joutua pahastikin kärsimään siitä, että meitä koskeva päätöksenteko keskitettäisiin unionille. Siihen tuskin kukaan uskoo, että Suomeen voisi muodostua yksi niistä eurooppalaisista kasvukeskuksista, joihin vauraus, työpaikat ja väestö alkaisivat keskittyä: koko Suomi olisi Euroopan reuna-aluetta, joka olisi yksi keskittymiskehityksestä kärsivistä EMU-Euroopan aluetalouksista.
 
Rahaliittoa koskevat poliittiset pohdinnat ovat sinänsä mielenkiintoisia, mutta itse pääasiaan niillä ei enää voida vaikuttaa: Maastrichtissa on sovittu, että rahaliitto toteutetaan. Nyt kysymys onkin vain siitä, kuinka EMU toteutetaan ja onko Suomi siinä mukana.
 
Pääkysymys on nyt EMU:n laajuus.
 
Jos Maastrichtin sopimusta sovellettaisiin tiukasti, rahaliitto ei toteutuisi, sillä edes Saksa ei aidolla tavalla täytä lähentymiskriteerejä. Niinpä nyt ollaankin tekemässä poliittinen päätös, että EMU joka tapauksessa toteutetaan. Mukaan tulevista maista päätettäessä turvaudutaan sekä taloudellisiin perusteisiin että poliittiseen harkintaan.
 
EMU:n laajuudesta päätettäessä näyttää muodostuvan kolme maaryhmää, joiden mukanaololla tai ulkopuolelle jäämisellä on periaatteellista merkitystä.
 
Koko Eurooppaa ajatellen paras olisi se ratkaisu, että mukana olisivat vain ydin-Euroopan maat: Saksa, Ranska ja BENELUX-maat. Nämä maat muodostavat kokonaisuuden, jota voidaan kutsua optimaaliseksi valuutta-alueeksi. Tosin näidenkin maiden kesken on eroja, jotka saattavat aiheuttaa ongelmia yhtenäisvaluuttaan sopeuduttaessa.
 
Vain ydin-Euroopan kattava euro olisi vakaa ja vahva valuutta, ja alueen korkotaso voisi olla varsin alhainen. ERM-järjestelmän ytimenä se voisi olla yhtä hyvä kuin Saksan markka. Tällainen euro olisi viiden maan yhtenäisvaluutta (single currency), ja samalla siitä tulisi koko EU:n yhteinen valuutta (common currency), jonka rinnalla olisivat edelleen käytössä ulkopuolelle jäävien maiden kansalliset valuutat.
 
Tällä ratkaisulla olisi se poliittinen seuraus, että EU erilaistuisi sisäisesti, mikä voisi puolestaan edesauttaa unionin laajenemista.
 
Vain ydin-Euroopan kattavan EMU:n muodostuminen on kuitenkin vaikeaa tilanteessa, jossa Välimeren alueen maat haluavat mukaan ja jossa Ranska on ilmeisesti asettamassa niiden mukaantulon ehdoksi rahaliiton toteutumiselle.
 
Ydin-Eurooppa ja Välimeren maiden alue eivät muodosta keskenään optimaalista valuutta-aluetta. Jos tällainen laaja EMU syntyy, tulee eurosta heikko ja epävakaa valuutta, ja eurokorkojen korkea taso vahingoittaa mukana olevien maiden taloutta. Tällainen euro olisi selvästi huonompi ERM-järjestelmän keskusvaluutta kuin D-markka tai suppea euro. Tässä tilanteessa sattaisivat useat ulkopuolelle jäävät maat irrottautua ERM-järjestelmästä ja siirtyä kelluvan kurssin järjestelmään. 
 
Keski- ja Etelä-Euroopan kattavan laajan EMU:n syntyminen saattaisi aiheuttaa hankalia poliittisia paineita myös EU:n aluepolitiikkaan. Välimeren alueen ns. koheesiomaat alkaisivat ilmeisesti vaatia lisää taloudellista tukea pahenevien alueellisten kehitysongelmiensa helpottamiseen. On vaikea uskoa, että EMU:sta hyötyvät ydin-Euroopan maat olisivat valmiit luomaan uusia euroalueen maiden keskinäisiä varainsiirtojärjestelmiä, joten nämä paineet suuntautuisivat EU:n yhteiseen aluepolitiikkaan. Tämä puolestaan saattaisi ainakin suhteellisesti heikentää itäiseen ja pohjoiseen Eurooppaan suuntautuvaa tukea, mikä kasaisi uusia esteitä myös unionin itälaajentumisen tielle.
 
Kolmas ”blokki” on pohjoinen periferia: Iso-Britannia ja kolme pohjoismaata. Nekään eivät muodosta optimaalista valuutta-aluetta yhdessä ydin-Euroopan tai laajan, myös Etelä-Euroopan kattavan EMU-alueen kanssa. Tämä johtuu näiden maiden talouden ja ulkomaankaupan erilaisesta rakenteesta ja siitä, että niiden suhdannevaihtelut poikkeavat keskieurooppalaisista. Niiden – varsinkin Suomen ja Ruotsin – riippuvuus oman valuutan ja dollarin keskinäisestä kurssista on hyvin suuri.
 
Suomen kannalta katsoen tilanne näyttää hyvin selkeältä. Iso-Britannia, Tanska ja Ruotsi ovat jäämässä sivuun, kun EMU vuoden 1999 alusta käynnistyy. Taloudellisessa mielessä olisi suorastaan järjetöntä, että Suomi tässä tilanteessa menisi mukaan tähän meille ilmeisen vahingolliseen ja hyvin riskialttiiseen hankkeeseen. Myös poliittiset syyt puhuvat meidän EMU-jäsenyyttämme vastaan: Suomen ei ole viisasta edesauttaa EU:n kehittymistä liittovaltioksi eikä meidän ole syytä tunkea itseämme EU:n ”kovaan ytimeen”, jos unioni sisäisesti erilaistuu.
 
Mitkään poliittiset tai taloudelliset järkisyyt eivät siis puhu sen puolesta, että Suomen tulisi ainoana pohjoismaana liittyä EMU:n kolmanteen vaiheeseen. Kuitenkin maamme taloudellinen, korporatiivinen ja poliittinen valtaeliitti on asettunut sille kannalle, että mukaan on mentävä ja vieläpä ensimmäisten joukossa. Mukana tässä poliittisessa aktiossa – siis poliittisina toimijoina – ovat myös vaikutusvaltaisimmat mediat.
 
Valtaeliitti ja media vetoavat usein siihen, että rahaliittoon mukaanmeno on eduksi suomalaisille yrityksille, joiden laajan enemmistön sanotaan olevan nopean EMU-jäsenyyden kannalla. Ja tästä jatkuu ”rautainen logiikka”: se mikä on hyväksi suomalaisille yrityksille, on hyväksi niiden työntekijöille ja koko Suomelle.
 
Tämä ajattelu on kuitenkin pettävällä pohjalla. Tämän väitteeni perustelemiseksi tartun TT:n julkaisemiin tietoihin, ja annan niistä oman tulkintani.
 
Viime maaliskuun Finnfacts -julkaisun etusivulla on graafinen esitys, jonka mukaan 72 prosenttia suomalaisista teollisuusyrityksistä kannattaa Suomen liittymistä EMU:uun ensimmäisten maiden joukossa ja 28 prosenttia myöhemmin. Suomen EMU-jäsenyyttä ei tämän kuvion mukaan vastustaisi yksikään yritys.
 
Sisäsivuilla kerrotaan, että yli 250 henkilöä työllistävistä yrityksistä 73 prosenttia kannattaa Suomen EMU-jäsenyyttä ensimmäisten joukossa, kun taas pienemmistä yrityksistä tällä kannalla on hieman yli 40 prosenttia.
 
Nämä luvut herättivät mielessäni kysymyksen: kuinka 73 prosentin ja runsaan 40 prosentin keskiarvoksi voidaan saada 72, vaikka pieniä ja keskisuuria yrityksiä on paljon enemmän kuin suuria yrityksiä.
 
Pyysin ja sain käsiini sitä aineistoa (viime marraskuussa suoritetun yritysten rahoituskyselyn tuloksia), josta luvut on laskettu.
 
Kyselyyn oli vastannut 263 yritystä, joista 130 oli kannattanut Suomen liittymistä EMU:uun ensimmäisten joukossa, 125 vasta myöhemmin ja 8 oli ollut kokonaan Suomen jäsenyyttä vastaan. Siis enemmistö vastanneista yrityksistä oli ollut sitä mieltä, ettei Suomen tule liittyä EMU:uun ainakaan ensimmäisten joukossa. Alle 50 ja 50-250 henkilöä työllistävien yritysten keskuudessa tämä enemmistö oli selvä, kun taas yli 250 työntekijän yrityksistä noin 2/3 kannatti Suomen liittymistä ensimmäisten joukossa. Finnfacts-julkaisun luvut oli saatu painottamalla tulokset yritysten liikevaihdolla.
 
Lukuja tarkasteltaessa huomio kiintyy myös siihen, että edellä mainittuihin suuruusluokkiin kuuluvia yrityksiä oli vastausten joukossa jokseenkin saman verran (alle 50 työntekijän yrityksiä 80, 50-250 työntekijän yrityksiä 106 sekä yli 250 henkilön yrityksiä 77), kun taas TT:n jäsenenä olevien teollisuusyritysten jakautuma on vastaavasti 2110, 707 ja 260. Kaikki suuret suomalaiset teollisuusyritykset ovat TT:n jäseniä, kun taas Suomen 23 600:sta pienestä ja keskisuuresta teollisuusyrityksestä jäsenenä on vain runsaat 10 prosenttia (2817). Vastausten jakautuma ei siis edusta lähimainkaan tasaisesti suomalaisia eikä edes TT:n jäsenenä olevia teollisuusyrityksiä.
 
En ole perillä siitä, kuinka TT:n kyselyn otos on tehty enkä siitä, mikä on ollut vastausprosentti kussakin yritysten kokoluokassa. Tästä huolimatta voimme varmuudella todeta, että valtaosa kaikista suomalaisista teollisuusyrityksistä vastustaa Suomen liittymistä EMU:uun ensimmäisten joukossa. Vain suurimpien yritysten enemmistö sitä kannattaa. Ja EMU-jäsenyyttä vastustavissa teollisuusyrityksissä on töissä paljon enemmän suomalaisia kuin sitä kannattavissa yrityksissä.
 
Toisaalta joudumme kysymään, onko kansainvälistyneiden suomalaisten suuryritysten yrityskohtainen etu enää sopusoinnussa Suomen kansallisten etujen kanssa. Nämä yritykset hyötyvät eniten EMU:n toteuttamisesta ja Suomen mukanaolosta siinä. Toisaalta Suomen erityiset EMU-ongelmat ja riskit eivät niitä kovin paljon hetkauta: munat ovat jo monessa korissa, ja niitä sijoitetaan kaiken aikaa lisää nimenomaan muihin kuin Suomi-koriin. PK-yrityksillä ei sen sijaan ole useinkaan muuta vaihtoehtoa kuin toimia ainakin pääosin Suomessa tai kuolla.
 
Tässä yhteydessä viitataan usein siihen, että melkoinen osa pienemmistä yrityksistä kuuluu suuryritysten konserneihin tai on ainakin niiden alihankkijoita, joten suuryritysten etu on niidenkin etu. Tämäkään argumentti ei ole mielestäni pätevä: jos ja kun Suomen talous joutuisi EMU:n vuoksi vaikeuksiin, siirtäisivät suuryritykset tuotantoaan muihin maihin, ja tästä joutuisivat erityisesti kärsimään juuri suuryrityksiin kytköksissä olevat PK-yritykset.
 
Vaikka siis TT:n jäsenenä olevien teollisuusyritysten enemmistö edellä selostetun kyselyn tulosten perusteella vastustaa Suomen liittymistä ensimmäisten joukossa EMU:uun, TT:n johto sitä kuitenkin ajaa. Tärkein vaikutuskanava näyttävät olevan SAK:n teollisuusliittojen johtohenkilöt. He pitävät taas näpeissään ohjaksia, joilla SAK:n johto ja melkoinen osa SDP:n ja Vasemmistoliiton poliitikoista on saatu noudattamaan suuryritysten tahtoa. Keskustan johto on puolestaan saatu uskomaan, että puolue ei pääse seuraavaan hallitukseen, ellei se omalta osaltaan ole turvaamassa Lipposen hallituksen EMU-linjan toteutumista.
 
Tämä on se EMU-ratkaisuun liittyvä rakennelma, jolla Suomen taloudellinen, korporatiivinen ja poliittinen valtaeliitti on saatu toimimaan Suomen kansallisten etujen vastaisesti.
 
Mutta vahvojen vallankäyttäjien etujen ajaminen ei yksinään tätä merkillistä ilmiötä selitä – kysymys on myös uskosta, uskosta teknosysteemiin, akateemikko Georg Henrik von Wrightin kehittelemää käsitettä käyttääkseni.
 
Elämme outojen paradoksien keskellä. Luonnontieteen kehitys mursi keskiajan lopulla sen metafyysisen uskon, johon katolisen kirkon maallinen valta tuolloin perustui. Siirryimme valistuksen aikaan, joka vauhditti (luonnon)tieteellis-teknistä kehitystä. Uudella ajalla, modernin aikakaudella, on kehittynyt se usein rationaaliseksi luonnehdittu ajattelu, jonka mukaan toiminta tieteellis-teknisen kehityksen edesauttamiseksi johtaa edistykseen, ihmisten elinolojen jatkuvaan kohentumiseen.
 
Nyt elämme aikaa jolloin von Wrightin teknosysteemiksi nimittämä luonnontieteen, tekniikan ja talouden muodostama valtarakennelma on levittäytymässä kaikkialle ja saamassa yliotteen poliittisista järjestelmistä. Kaikkien tulisi jo tajuta, että tämä kapitalismin riemukulku ei johda edistykseen, vaan sen vastakohtaan: suurten ihmisjoukkojen todelliset elinolot ovat heikkenemässä. Mutta tämän tajuamista estää sokea, metafyysinen usko teknosysteemiin. Henkisessä mielessä olemme palanneet keskiajalle.
 
Rinnastus keskiaikaan on perusteltu myös sen vuoksi, että aikamme ”pyhät istuimet”, teknosysteemin keskeiset vallanpitäjät, julistavat systeemin vastustajat – pakanat ja toisuskoiset – ”kirkonkiroukseen”, kun taas oikeassa uskossa olevat maalliset vallanpitäjät, poliitikot, saavat heidän siunauksensa ja tukensa. Ja tässä toiminnassa oivallisen avun antavat keskeiset mediat, jotka pitävät kansaa uskossa ja ”kaidalla tiellä”.
 
EMU-ratkaisun osalta mediat pyrkivät yhtäältä kaihtamaan rationaalista keskustelua ja toisaalta vahvistamaan uskoa esittämällä joko näennäisrationaalisia tai puhtaasti tunnepitoisia argumentteja. Vahvaa uskoa tarvitaankin esimerkiksi sen väitteen hyväksymiseen, että EMU johtaisi Suomen oloissa vakaaseen talouteen ja työttömyyden vähenemiseen.   
 
Olen pannut merkille, että arvostettujen talousasiantuntijoiden ja yritysjohtajien joukossa on runsaasti niitä, jotka kaikesta tästä huolimatta ovat sitä mieltä, ettei Suomen tulisi ainakaan ensimmäisten joukossa rahaliittoon mennä. Monet heistä ovat valinneet itselleen helpon tien, eivätkä ole tuoneet kantaansa laajemmalti esille.
 
Jotta Suomi voitaisiin pelastaa siltä onnettomuudelta, johon valtaeliitti on meitä johdattelemassa, olisi monella suomalaisella oltava sellaista vastuuntuntoa ja rohkeutta, jota Martin Luther osoitti kun hän joutui Wormsin valtiopäivillä vuonna 1521 saksan kieltä taitamattomalle keisari Kaarle V:lle latinaksi itseään puolustamaan. Lutheria hieman mukaillen meidän tulisi rohjeta sanoa:
                    
”Neuvostot (Eurooppa-neuvosto, ministerineuvosto, talousneuvosto ja valtioneuvosto) ovat saattaneet erehtyä ja ne ovat erehtyneet, tämä on käynyt selväksi. En halua perääntyä, sillä toimiminen omaatuntoa vastaan ei ole hyväksi terveydelle eikä mielenrauhalle. Tässä seison, enkä muuta voi.”
 
Jos meitä on riittävän monta, voi tuloksena vielä olla järjen voitto.