Alexander Stubb riemuitsi Kreikan tukemisesta

Äitienpäivänä kymmenen vuotta sitten Mari Kiviniemen johtaman hallituksen EU-asioiden ministerivaliokunta kokoontui Kesärantaan kriisikokoukseen, jossa käsiteltiin taloudellista tukea Kreikalle. Kokouksessa oli hyvin ristiriitainen tunnelma.

Ulkoministeri Alexander Stubb suorastaan riemuitsi siitä, että finanssikriisi oli johtamassa pitkään askeleeseen kohti yhteistä finanssipolitiikkaa ja liittovaltiota. Minä taas murehdin vakausjärjestelyyn liittyvien taloudellisten riskien lisäksi sitä, että federalistit yrittivät käyttää kriisiä omien ideologisten tavoitteittensa edistämiseen.

Alexander Stubb jatkoi samalla linjalla myös tammikuussa 2011, jolloin käsiteltiin ehdotusta edellisenä vuonna perustetun vakausvälineen kaksinkertaistamisesta. Helsingin Sanomissa 14.1. julkaistussa Marko Junkkarin jutussa Stubb julisti: ”Kriisi johtaa EU:n integraation syvenemiseen”. Hän puolusti tuen lisäämistä kriisimaille, eikä halunnut määritellä ”solidaarisuudelle” eurorajaa.

Vastustin kaksinkertaistamista. Tämän väännön onneksi voitin.

Nämä tapahtumat ovat nousseet mieleeni nyt, kun kymmenkunta vuotta sitten luodun vakausmekanismin käyttämistä vaaditaan. Kerron niistä kirjassani ”Huonomminkin olisi voinut käydä” (ss. 168-173).

Nyt vakausvälineen käyttäminen Italian, Espanjan ja muutamien muiden maiden tukemiseen on vakavasti esillä. Jos siihen mentäisiin, Suomen maksettaviksi lankeaisivat yli 10 miljardin euron takuut. Tämä lisäisi Suomen omaa taakkaa jopa paljon tätä enemmän. Asiaan perehtynyt Jan Hurri varoitti vakaussitoumuksen merkityksestä huhtikuussa 2012, jolloin eduskunta sitä käsitteli. https://www.is.fi/taloussanomat/porssiuutiset/art-2000001750613.html

Blogissani ”Älkää ampuko viestintuojaa” (28.3.) ennustin, että ilmankin vakausvälineestä tulevaa rasitusta Suomen valtion velka saattaisi lähi vuosina kasvaa yli 150 miljardiin euroon. Samaan aikaan kansantaloutemme uhkaa supistua ainakin noin 20 prosentilla eli jopa 50 miljardilla eurolla.

Näillä luvuilla Suomen julkisen talouden velkasuhde saattaisi nousta nykyisestä noin 60 prosentista yli 100 prosenttiin. Olisimme samassa sarjassa eteläisen Euroopan kriisimaiden kanssa. Luottokelpoisuutemme heikkenisi ja lainakorot nousisivat.

Miksi monet muut esittävät paljon pienempiä lukuja? Tähän on kaksi syytä.

Jotkut eivät ymmärrä, että nyt syntynyt reaalitalouden kriisi johtaa väistämättä myös finanssikriisiin, pahempaan kuin 2008.

Toiset – lähinnä rahoitussektorilla ja eräillä muilla aloilla toimivien yritysten edustajat – laskevat, että kriisin vaikutusten vähätteleminen edistää niiden omia etuja. Mahdollisimman suuri osa syntymässä olevista tappioista on pyrittävä siirtämään veronmaksajien kannettaviksi. Näiden yritysten edustajat esiintyvät talouskriisin suurimpina ”asiantuntijoina”.

Omalta osaltani olin jo pitkään pitänyt itsestään selvänä sitä, että olimme ennen pitkää ajautumassa pahempaan euroalueen ja maailmantalouden kriisiin kuin vuonna 2008. Euroalueelle ja maailmantalouteen oli syntynyt velkakupla, joka väistämättä puhkeaisi. Korona-kriisi vain laukaisi talouskriisin.

Kirjoitin tästä tammikuun alussa painoon menneessä kirjassani ”Yhteinen vuosisatamme” (ss. 190-212) . Nojaudun siinä YK:n viime syksynä julkaisemaan kestävää kehitystä käsittelevään raporttiin ja Marina Mazzucaton vuonna 2018 ilmestyneeseen teokseen ”Arvo – globaalin talouden luojat ja välistävetäjät”.

Viime viikkoina julkaisemissani blogeissa olen varoitellut päätöksentekijöitä valtion varojen holtittomasta käytöstä. Olen myös kannustanut hallitusta vastustamaan tiukasti sekä vakausvälineen käyttöä että yhteisvastuun kasvattamista EU:n ja euroalueen puitteissa (”Kiitos, Sanna Marin ja Katri Kulmuni”, blogi 27.3.).

Edellä mainitut kirjat ja blogit ovat luettavissa kotisivultani paavovayrynen.fi.