Georg C. Ehrnrooth ansaitsee kunnioitusta
Katselin eilen televisiosta Mikael Franckin dokumenttiohjelman ”Kummisetäni & Kekkonen”. Se kertoo Franckin kummisedän Georg C. Ehrnroothin suhteesta Urho Kekkoseen.
Mikael Franck itse oli nuoresta pitäen Urho Kekkosen kannattaja. Hän tuki myös poikkeuslakia Urho Kekkosen toimikauden jatkamiseksi vuodesta 1974 vuoden 1978 vaaleihin saakka. Niissä hän tuki Kekkosen uudelleenvalintaa.
Georg C. Ehrnrooth oli Kekkosen leppymätön vastustaja. Hän syytti Urho Kekkosta sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestämisestä. Ehrnrooth oli poikkeuslain kiivas vastustaja. Sen säätämisen jälkeen hän erosi RKP:sta ja perusti Perustuslaillisen Kansanpuolueen.
Dokumentti kertoo Georg C. Ehrnroothin ajattelusta ja toiminnasta. Ohjelmaan sisällytetyt kommentit pyrkivät tekemään ne ymmärrettäviksi ja hyväksyttäviksi. Dokumentti on tehty kohteen ehdoilla.
Suoranainen viha Kekkosta kohtaan esti Ehrnroothia näkemästä sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin liittyneitä tosiasioita. Hän ei myöskään kyennyt myöntämään, että Paasikiven ja Kekkosen politiikka palveli Suomen kansallisia etuja.
Suomettumiseen liittyneiden lieveilmiöiden ruotiminen on perusteltua. Siihen kuitenkin syyllistyivät muut kuin Kekkonen, joka puolusti Suomen itsenäisyyttä ja loi Suomelle arvostetun puolueettomuusaseman ja -politiikan.
Minuun Franckin dokumentti teki myönteisen vaikutuksen.
Kuuluin 1970-luvun alussa kansanedustajana siihen laajaan enemmistöön, joka ajoi läpi poikkeuslain. Dokumentti tekee Ehrnroothin toiminnan ymmärrettäväksi, ja se herättää myös kunnioitusta siihen, että hän toimi rohkeasti tärkeinä pitäminsä periaatteiden puolesta. Tästä hän maksoi kovan hinnan.
Tunnen suoranaista hengenheimolaisuutta Georg C. Ehrnroothia kohtaan.
Olemme kumpikin pyrkineet – vaikkakin hyvin eri tavoin – puolustamaan Suomen itsenäisyyttä ja maamme kansallisia etuja. Olen myös kokenut samankaltaista kohtelua kuin hän, toki lievempänä.
Omalta osaltani olen puolustanut Suomen itsenäisyyttä ja puolueettomuutta sekä kylmän sodan kaudella että uudessa Euroopassa.
x x x
Neuvostoliitolle olin persona non grata.
Kun olin tullut valituksi Keskustan puheenjohtajaksi vuonna 1980, NKP ei halunnut aluksi hoitaa puoluesuhteisiimme liittynyttä yhteydenpitoa minun kanssani. Samalla tavoin suhtauduttiin myös puoluesihteeri Seppo Kääräiseen. Puoluesuhteet hoidettiin Matti Ruokolan ja Mikko Immosen kautta.
Syrjintä meni niin pitkälle, että en saanut ulkoministerinä virallista vierailukutsua Moskovaan, vaikka presidentti Urho Kekkonen sitä selväsanaisesti toivoi.
Keskusteluissa minua moitittiin siitä, että puolustin liian tiukasti Suomen puolueettomuutta.
Tämän kaiken taustalla oli se, että en tukenut Ahti Karjalaisen presidenttiehdokkuutta. Kerron näistä asioista kirjassani ”On totuuden aika 1” (ss. 314-316).
Tätä taustaa vasten on kerrassaan uskomatonta, että minut syksyllä 1989 pyrittiin leimaamaan maanpetturiksi Ahti Karjalaiselle syksyllä 1981 lähettämäni kirjeen perusteella. En totisesti pyrkinyt saamaan NKP:n tukea Karjalaiselle. Vaikuttamisyritysten suunta oli päinvastainen
x x x
En ollut Neuvostoliiton suosiossa myöskään Mauno Koiviston presidenttikaudella.
Puolustin tiukasti Suomen ulkopolitiikan puolueettomuuslinjaa, jolta SDP Kalevi Sorsan johdolla irtautui. Koivisto tätä myötäili.
Tähänkin liittyi presidenttipeli. Neuvostoliitto tuki Koiviston valintaa toiselle kaudelle. Virallinen ulkoministerivierailuni toki Koiviston tuella toteutui.
SDP:n ja NKP:n välisessä yhteydenpidossa käsiteltiin myös Keskustan ja sen puheenjohtajan asemaa ja vaikutettiin siihen, millaista huomiota me puoluesuhteissamme saimme.
Tästä on myös kirjallista todistusaineistoa puoluesihteeri Erkki Liikasen vierailusta Moskovaan toukokuussa 1986.
Harri Holkerin johtaman hallituksen muodostamista Neuvostoliitto tuki. Tällä tuettiin Mauno Koiviston uudelleenvalintaa. Näistä asioista olen kertonut kirjassani ”Suomen linja” (ss. 157-178)
SDP:n ja Koiviston poliittinen peli Neuvostoliiton kanssa jatkui myös hänen uudelleenvalintansa jälkeen.
Koiviston arkistosta on löytynyt kansliapäällikkö Jaakko Kalelan 20.9.1989 hänelle laatima erittäin salainen muistio keskustelusta KGB:n edustajan Felix Karasevin kanssa.
Se osoittaa, että Koiviston raju julkinen hyökkäys minua vastaan syksyn 1989 Vladimirov-keskustelussa oli toteutettu yhteisymmärryksessä NKP:n kanssa.
Lisäksi Kalela oli keskustellut Karasevin kanssa siitä, että suunnitteilla ollut Keskusta puoluejohdon vierailu Moskovaan toteutettaisiin mahdollisimman alhaisella tasolla. Tästä enemmän 11.10.2020 julkaisemassani blogissa:
Pelasivatko Mauno Koivisto ja Harri Holkeri Moskovan kortilla?
Moskovan kortti oli kaiken aikaa kilpailijoitteni ja vastustajieni kädessä. Sillä pelattiin siihen saakka, kun Neuvostoliitto hajosi.
x x x
Neuvostoliiton hajotessa avautui taisteluun Suomen itsenäisyyden ja puolueettomuuden puolesta uusi rintamalinja.
Suomen ja Neuvostoliiton välinen YYA-sopimus korvattiin Venäjän kanssa solmitulla naapuruussopimuksella. Suomesta tuli sanojen täydessä merkityksessä itsenäinen ja puolueeton maa.
Vahvat voimat alkoivat kuitenkin viedä Suomea kohti jäsenyyttä Euroopan unionissa ja euroalueessa.
Alkoi taistelu, josta kerron teoksessani ”Itsenäisen Suomen puolesta”. Käytiin ”talvisota” ja ”jatkosota”. Niiden jälkeen alkoivat ”vaaran vuodet”, joiden keskellä edelleen elämme.
Taistelussani itsenäisen ja puolueettoman Suomen puolesta jouduin toimimaan vastoin Suomen valtaeliitin tahtoa. Valtamediakin asettui kritiikittömästi tukemaan sitä ”suomettumista”, jota vahvat voimat ajoivat.
Minulla oli kyllä paljon kannattajia, mutta vain harvat uskalsivat kertoa kantansa julkisesti. Yksi harvoista talouselämän edustajista oli Pekka Herlin. Monet muut olivat samalla kannalla, mutta heidät oli aivopesty väitteellä, että Suomen piti liittyä unioniin turvallisuuspoliittisista syistä.
Nyt monet myöntävät olleensa väärässä. Varsinkin EU-jäsenyyttä seurannut liittyminen euroalueeseen myönnetään nyt yleisesti virheeksi. Siitä olemme paljon kärsineet.
Taisteluni vuoksi koin samankaltaisen kohtalon kuin Georg C. Ehrnrooth aikanaan. Valtaeliitin ja valtamedia silmissä minusta tuli hylkiö. Omassa puolueessanikin olen joutunut karkean, jatkuvan syrjinnän kohteeksi.
Kuvaavaa oli se, kuinka valtaeliitti ja valtamedia kohtelivat minua 50-vuotispäivänäni 2.9.1996. Kerron siitä kirjassani ”Itsenäisen Suomen puolesta” (s. 233). Mukana on Esko Rekolan kommentti.
Ajattelen, että hivenen kunnioitusta olisin minäkin ansainnut. Olinhan sentään oikeassa.
Yllä mainitut kirjat ovat luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta. ”Itsenäisen Suomen puolesta” on kuunneltavissa äänikirjana sieltä ja myös suoraan tästä linkistä: https://soundcloud.com/user-44459804/sets/itsenaisen-suomen-puolesta-1999. Myös ”Suomen linja” ilmestyy piakkoin äänikirjana.
Tapasi kuvailla näkemystäsi roolistasi ja toiminnastasi 80-luvun Suomen politiikassa poikkeaa äärimmäisen paljon siitä, mitä julkisuudessa on tuotu ilmi. Ennen kaikkea tämä koskee tuota Vladimirov-jupakkaa, joka alkoi itse asiassa Vladimirovin itsensä kerrottua Suomen tiedotusvälineille yhteydenotostasi toivomuksineen, että Neuvostoliitosta tuettaisiin Ahti Karjalaisen presidenttiyttä. No, tässä näyttää siis olevan sana sanaa vastaan eikä Vladimirov itse ole enää debatoimassa.
Mutta puusta katsottuna tuntuu joka tapauksessa erikoiselta, että ”ratsastat” Ehrnroothin nyt osakseen saamalla glorialla, vaikka olit itse (kuten myönnätkin) yksi vankimmista poikkeuslain puuhamiehistä ja ennen kaikkea lojaalein mahdollinen Kekkosen luottomies.
Ilmoita asiaton viesti
Minusta tuntuu, että Väyrysen takki ei ole tässä asiassa kääntynyt ennen eilistä itsenäisyyspäiväjuhlaa eikä nytkään pysyvämmin paitsi puheissa. Sen verran vastakkainen hänen linjansa on ollut nyt muka kunnioittamaansa G.C. Ehrnroothia kohtaan.
YYA:n jatkoa ja itäriippuvuutta Paavo on aina ajanut. Ulkoministerinäkin Ahon hallituksessa asettui kutakuinkin suoraan antautuen Moskovan stalinisijohtajien vallankaappausyritystä tukemaan Gorban demokratialinjaa vastaan Gennajevin neuvostojuntan puolesta. Viimeaikaiset puoluehankkeet ovat niin ikään kaikki tyynni olleet venäläisylivallan tukemiseksi tehtyjä epäisänmaallisia hullunharhautuksia.
Ilmoita asiaton viesti
Anteeksi joudun korjaamaan virheen: vallankaappausjohtaja oli Gennadij Janajev, mutta Väyryseen teki jo tuolloin ilmeisen lyhyen tuttavuuden jälkeen niin luotettavan vaikutuksen että nimi lienee hänelle jäänyt paremmin mieleen.
Ilmoita asiaton viesti
Otsikon allekirjoitan varauksettomasti, mutta miten tuolla otsikolla 80% tekstistä voi käsitellä Paavo Väyrystä? Vaikea keksiä Ehrnroothin poliittista aikalaista, jonka toiminta olisi ollut enemmän ristiriidassa hänen näkemyksen kanssa.
Ilmoita asiaton viesti
Rivien välistä voi tulkita otsikon oikeasti kuuluvan ”Paavo Väyrynen ansaitsee kunnioitusta”.
Odotellaan että Tarja Halonen ja Ilkka Kanerva vielä kirjoittavat vastaavansisältöisen blogin.
Ilmoita asiaton viesti
Jep. En viitsinyt loppuun asti lukea siitä, miten Paavo oli eturintamassa suomettumista vastaan.
Ilmoita asiaton viesti
Väyrynen oli se sinetti joka turvasi Suomen säilymisen puolueettomana halki 70- ja 80-lukujen. Todella sääli että puolustus petti vuonna -94, muuten voisimme edelleen olla puolueettomia Venäjän hellässä hyväksynnässä.
Ilmoita asiaton viesti
Hehhehheh. Da, tavaritsh !
Ilmoita asiaton viesti
Liekö ”Ike” jo pyytänyt anteeksi pitkäaikaiselta ”taistelupariltaan Salelta” kommenttiaan, kun Niinistö tuli eduskuntaan, että:
– Tyypillinen maaseudun pikkukaupungin yhden kauden kansanedustaja…?
Kenr. Adolf Ehrnrootin ”viimeinen taistelu” puolestaan oli Maanerheimin patsaan puolesta-Kiasman rakentamista vastaan oli surkuhupaisa.
Eipä ollut edes avustajaa, eikä adjutanttia kantamaan nimienkeräysmappeja, vaan kyynäräsauvoilla liikkunut kenraali joutui roikottelmaan mappejaan sauvojensa kahvoissa?!
– Eikä onnistunut torjuntataistelukaan siinä sodassa ja saimme Kiasman suunnitellulle paikalle.
– Aina ei voi voittaa…
Ilmoita asiaton viesti
Hyvä Paavo! Jos joskus oletkin sanonut jostain asiasta jotain eriävää niin ethän sinä takin käännettyäsi ole sellaista kuitenkaan koskaan tarkoittanut.
Jori C sanoi kommunistin juonia se on…
Ilmoita asiaton viesti
Muistan kun nuorena miehenä odotin aina suuria vaalikeskusteluja. Georg Ehnrooth ja Veikko Vennamo olivat värikkäitä ja parhaita poliitikkoja joita niin mielellään kuunteli ja katseli..
Ilmoita asiaton viesti
Muistan kun puolueitten puheenjohtajilta kysyttiin että mikä on oikeastaan se Kekkosen linja. Muut ylistivät maasta taivaaseen
Ehnrotin vastaus:”hän on sekasikiö hybdiri josta ei ota suurennuslasillakaan selvää”
Vennamon vastaus:” mieluummin miten vain”
Ilmoita asiaton viesti
Rohkenen jälleen toivoa, että blogi luettaisiin, ennenkuin sitä kommentoidaan. Tämä oli vastaus kaikille.
Ilmoita asiaton viesti
Tuon ohjelman viikonlopun esitys oli neljäs uusinta, näin sen jo jokin aika sitten. Jostain kumman syystä se on näin viiveellä kirvoittanut parikin US-blogia.
Väyryseltä kyllä käy tuo takin kääntäminen. 70-80 -luvuilla Väyrynen edusti itään rähmälläänolon ikävimpiä ilmenemismuotoja.
Georg C. olisi kyllä iloinnut huomattavasti enemmän Väyrysen tuesta pahimman suomettumisen aikoina kuin nyt, kun oppositioon itsensä ajanut vastarannan kiiski Väyrynen on löytävinään sielunveljen lähihistoriasta.
Dokumentti oli hyvin tehty. Sen tekijä, tyypillinen Kekkosen ajan opportunisti, tunsi olevansa nyt riittävän turvassa ollakseen melko rehellinen myös omasta roolistaan tarinassa.
Ilmoita asiaton viesti
Ehdin juuri toivoa, että blogi luettaisiin, ennenkuin sitä kommentoidaan.
Blogistani käy ilmi, että olin Neuvostoliitolle persona non grata 1980- ja 1990-luvuilla. Dokumentit tämän osoittavat.
1970-luvulla oli sama tilanne. Kannatin EEC-vapaakauppasopimusta, jota monet sittemmin EU-federalisteiksi muuttuneet poliitikot kiivaasti vastustivat.
Ilmoita asiaton viesti
Luulenpa, että tuo ”persona non grata” NL/Venäjän kannalta syntyi vasta 1981 jälkeen, jolloin Väyrynen vielä pyrki Tehtaankadun tukemana ajamaan Karjalaista keskustan presidenttiehdokkaaksi. Kun tuo hanke epäonnistui, ja Koivisto lopulta valittiin, suhdanteet itänaapurin kannalta olivat lopullisesti muuttuneet, ja siellä alettiin panostaa uusiin ”hevosiin”.
EEC:tähän ajoivat kaikki vasemmistoa lukuunottamatta. Myös Kekkonen kannatti vapaakauppasopimusta, miksei sitten Väyrynen. Ei tuossa mitään kovin sankarillista ole.
Vapaakauppahankeen kaatajien yksi pääoperaattori oli sittemmin pitkäaikainen ulkoministeri Erkki Tuomioja, joka vuosi jotain kautta (ilmeisesti varastetun tai luvatta kopioidun) salaiseksi luokitellun muistion Kekkosen Zavidovossa neovostojohdon kanssa käymistä keskusteluista toimittaja Tor Högnäsille.
Dagens Nyheter julkaisi 31. lokakuuta 1972 toimittaja Tor Högnäsin laajan artikkelin Zavidovon keskusteluista. Tuomioja valehteli härskisti poliisikuulusteluissa – juuri hän toimitti muistion tutulleen Högnäsille.
(Tammi muuten julkaisi jo 1973 Oikeuskansleriviraston poliisitutkintapöytäkirjan, jossa esiintyy kuulysteluissa lähes koko tuonajan poliittinen kerma. Väyrynen ei vielä tuolloin kuulunut joukkoon. Tuo Tammen julkaisu löytyy kirjahyllystäni.)
Ilmoita asiaton viesti
Joku voisi pitää blogia irvokkaana populismina.
”Suoranainen viha Kekkosta kohtaan esti Ehrnroothia näkemästä sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin liittyneitä tosiasioita. Hän ei myöskään kyennyt myöntämään, että Paasikiven ja Kekkosen politiikka palveli Suomen kansallisia etuja.
Suomettumiseen liittyneiden lieveilmiöiden ruotiminen on perusteltua. Siihen kuitenkin syyllistyivät muut kuin Kekkonen, joka puolusti Suomen itsenäisyyttä ja loi Suomelle arvostetun puolueettomuusaseman ja -politiikan.”
Pitäisikö historiaa tutkia tarkemmin ja analysoida uudelleen. Esimerkiksi ”Paasikiven-Kekkosen-linjaa tarkastella Paasikiven-linja, Kekkosen-linja 1 ja Kekkosen-linja 2. Et muuten mainitse kertaakaan demokratiaa tai parlamentarismia blogissasi.
Sinulla on käynyt huono onni kun olet syntynyt Suomeen jossa muut ovat väärässä ja tekevät väärin, eikä kansakaan halua sinusta johtajaa.
ps. Stalin ei arvostanut saati luottanut suomalaisiin kommunisteihin. Venäläiset kyllä käyttävät hyväkseen”hyödyllisiäidiootteja” mutta halveksivat näitä.
Ilmoita asiaton viesti
Kehotan lukemaan tai kuuntelemaan kirjani ”Itsenäisen Suomen puolesta”. Kannattaa lukea myös teokseni ”Suomen linja”. Sekin on pian saatavana äänikirjana.
Ilmoita asiaton viesti
”Georg C. Ehrnrooth ansaitsee kunnioitusta”, ja ”hivenen kunnioitusta olisin minäkin ansainnut.”
– En kiistä kumpaakaan väitettä.
”Kuvaavaa oli se, kuinka valtaeliitti ja valtamedia kohtelivat minua 50-vuotispäivänäni 2.9.1996.”
– Minua ei kukaan kohdellut mitenkään, kun täytin 50 vuotta Georg C. Ehrnroothin vielä eläessä, 1.8.2010. Kiipesin Rauman edustalla Kylmäpihlajan majakan torniin ja katsoin kauas… länteen. Samaan suuntaan piti aikanaan yhteyksiä Ehrnrooth, josta tv-dokumentti esitteli aivan hämmästyttävän valokuvan, sattumoisin minun syntymävuodeltani.
Kuvassa Jori C. jututti kahta amerikkalaispoliitikkoa, joista kumpikin oli myöhemmin nouseva Yhdysvaltain presidentiksi. Ohhoh mitä verkostoitumista; ei ihme että meikäläinen vasemmisto otti miehen silmätikukseen!
Ilmoita asiaton viesti
”Olinhan sentään oikeassa.”
Jep, Neuvostoliitto on ikuinen (ystävä).
Ilmoita asiaton viesti
”Georg C. Ehrnrooth oli Kekkosen leppymätön vastustaja.”
”Kuuluin 1970-luvun alussa kansanedustajana siihen laajaan enemmistöön, joka ajoi läpi poikkeuslain.” (Koska jonnet ei muista: poikkeuslailla Kekkonen jatkoi presidenttinä ilman vaalia, toimikautta jatkamalla. Se oli ällistyttävä skandaali länsimaisessa demokratiassa.)
No niin. Paavo Väyrynen on siis ollut Ehrnroothin politiikan keskeisimmän (ainoan?) asian suhteen lievästi sanottuna täysin eri linjoilla. Ja sitten:
”Tunnen suoranaista hengenheimolaisuutta Georg C. Ehrnroothia kohtaan.”
Melkoisen ristiriitaista, mutta tämä poliittisen historian uudelleenkirjoittaminen omaksi hagiografiaksi on toki jo tuttua Väyryseltä.
Ilmoita asiaton viesti
Ylen aamu-tv:ssä haastateltiin dokumentin tekijää, Mikael Franckia.
Toimittajan kysymykseen ”kuka on tämän päivän Georg C., eli kansakunnan omatunto”, Franck pyöritteli seuraavia nimiä:
Elina Lepomäki, Osmo Soininvaara, Jussi Halla-aho.
Tämänpäivän Moskova ei ole Bryssel – haasteet ovat Suomessa varmasti yhtä kovat kuin 1960-80, mutta kovin eri tavalla. Ehkä yhden agendan sijaan tänään tarvittaisiin monitaitaja, hybridi-Jori.
Ilmoita asiaton viesti