Halutaanko Suomeen pieniä vihreitä miehiä?

Tänään on presidentti Urho Kekkosen syntymäpäivä.

Urho Kekkonen syntyi Pielavedellä 3. syyskuuta viime vuosisadan ensimmäisenä vuotena. Tasavallan presidentiksi hänet valittiin vuonna 1956. Kekkosen viimeinen presidenttikausi päättyi sairastumiseen syksyllä 1981.

Urho Kekkosen johdolla Suomi nousi sotien jälkeisestä laakson pohjasta aidosti itsenäiseksi maaksi, joka toteutti laajaa kunnioitusta nauttinutta puolueettomuuspolitiikkaa.

Urho Kekkosen presidenttikaudella Suomen tavoitteena oli maamme itsenäisyyden ja puolueettomuusaseman vahvistaminen. Toteutimme aktiivista ja rauhantahtoista puolueettomuuspolitiikkaa, jolla edistimme omien etujemme lisäksi ihmiskunnan yhteisiä etuja ja ihanteita.

Politiikallaan Suomi pyrki edistämään kansainväliseen oikeuteen perustuvaa sopimuspohjaista kansainvälistä yhteistyötä.

x  x  x

Urho Kekkosen presidenttikauden jälkeen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linja on hämärtynyt.

Olen kirjoittanut tästä lukuisissa blogeissani. Viimeisimpiin virikkeitä ovat antaneet Afganistanin tapahtumat.

Ensimmäiset näistä kirjoituksista – ”Suomi palaa sotaretkeltä Afganistanista” (12.8.) ja ”Suomen pakolaiskiintiötä ei tule korottaa, mieluummin alentaa” (20.8.) – liittyivät Suomen vetäytymiseen Afganistanista. Viimeisimmissä niistä – ”Kekkosen ja Koiviston linjalta Kaarle XII:n tielle” (29.8.) ja ”Sauli Niinistön Suomi Kaarle XII:n tiellä” (30.8.) – käsittelin sitä Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan muutosta, joka on Urho Kekkosen presidenttikauden jälkeen koettu.

Julkisessa keskustelussa olen jäänyt mielipiteitteni kanssa aika tavalla yksin. Uskon, että monet ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijat ovat kanssani samaa mieltä, mutta he vaikenevat. Syntyy vaikutelma laajasta yksimielisyydestä.

Karvaat kokemukset Suomen osallistumisesta Afganistanin sotaan eivät näytä Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiselle johdolle mitään opettaneen.

Suomi on innokkaimpien joukossa vaatimassa EU:n valmiusjoukon käyttämistä ja sen vahvistamista. Päätöksentekoa pyritään helpottamaan siirtymällä äänestyspäätöksiin ja luomalla taloudellisen yhteisvastuun järjestelmä.

Euroopan unionia ja nimenomaan sen sotilaallista roolia vaaditaan vahvistettavaksi. Puhutaan siitä, että Yhdysvaltain vetäytyessä kovasta kriisinhallintatoiminnasta, EU:n pitäisi ottaa siitä tähänastista laajempi vastuu.

x  x  x

Eniten minua on hämmästyttänyt se suoranainen kevytmielisyys, jolla tasavallan presidentti Sauli Niinistökin on ottanut kantaa siihen, että Suomen tulisi voida tähänastista helpommin lähettää sotilaitaan ulkomaille ilman asianomaisen valtion pyyntöä tai lupaa tahi kansainvälisen järjestön antamaa valtuutusta.

Kun Suomen hallitus ja eduskunta valmistautuivat päättämään suojausjoukon lähettämisestä Kabulin lentokentälle, kirjoitin 20.8. blogin, jossa otsikkoa myöten esitin, että eduskunnan perustuslakivaliokunnan olisi tullut ottaa asiaan kantaa.

Perustelin tätä sillä, että päätöksen oikeudellinen perusta oli hyvin heiveröinen.

Kun tähän ei tartuttu ja kun päätöksenteko eteni, muutin blogini otsikon ja kirjoitin, että ”päätös olisi tullut joka tapauksessa käsitellä eduskunnan perustuslakivaliokunnassa. Sitä ei saada missään tapauksessa hyväksyä, että vastaisuudessa voitaisiin toimia samalla tavoin”.

Perustelin kantaani näin:

”Ollaanko nyt tehtävällä päätöksellä luomassa uusi lain tulkinta ja käytäntö, jolla samankaltaista sotilaallista toimintaa voidaan tulevaisuudessa toteuttaa muuallakin?”

Ei ollut tälläkään kirjoituksella vaikutusta julkisen keskustelun suuntaan ja sisältöön.

Nyt on päinvastoin ryhdytty puuhaamaan lain muuttamista siten, että vastaavanlaisia päätöksiä voitaisiin tulevaisuudessa tehdä helpommin ja nopeammin.

x  x  x

Nykyisen lain mukaan joukkojen lähettämiseen tarvitaan avun pyyntö toiselta valtiolta tai kansainväliseltä järjestöltä. Presidentti Niinistönkin mukaan voitaisiin vain säätää uusi pykälä, jolla pyynnön voisi esittää toinen Suomen viranomainen.

Näköjään ei ole ajateltu sitä, millaiseen kansainvälisen oikeuden yleiseen tulkintaan ja käytäntöön tämä voisi johtaa.

Jos hyväksymme sen, että suomalaisia sotilaita voitaisiin lähettää meidän omalla päätöksellämme ulkomaille ilman asianomaisen valtion pyyntöä tai lupaa tahi ilman kansanvälisen oikeuden mukaista valtuutusta, olemme luomassa järjestelmää, jossa muilla valtioilla olisi lupa toimia samoin.

Halutaanko, että Ukrainan kriisin yhteydessä esiintyneitä ”pieniä vihreitä miehiä” voisi tulla Suomeenkin? Venäjähän katsoo, että sillä on oikeus ja velvollisuus auttaa kansalaisiaan myös maan rajojen ulkopuolella. Sama taitaa olla muidenkin sotilasmahtien tulkinta ja käytäntö.

Suomi on ottanut yhden merkittävän askeleen tähän suuntaan jo vuonna 2014, jolloin hyväksyttiin isäntämaasopimus sotilasliitto Naton kanssa. Sitä ei koskaan viety eduskunnan käsiteltäväksi. Sopimuksen tulkinnasta näyttää olevan erilaisia käsityksiä.

Ruotsissa vastaava sopimus käsiteltiin valtiopäivillä, joka päätti asettaa sen hyväksymiselle ehdon, että maan hallituksen tulee aina päättää vieraiden joukkojen tulosta maahan.

Sen sijaan, että raotettaisiin ovea ”pienten vihreiden miesten” tulolle Suomeen, eduskunnan tulisi päättää, ettei isäntämaasopimuskaan anna tähän mahdollisuutta. Muiden maiden sotilaita voi tulla Suomeen vain maamme hallituksen päätöksellä.

Isäntämaasopimuksesta olen kirjoittanut mm. blogeissani ”Itsevaltiaat – Erkki Tuomioja ja Paavo Väyrynen” (5.4.2021) ja ”Isäntämaasopimus ja sotaharjoitukset uuteen harkintaan” (1.11.2018).

Blogissa mainitut kirjoitukset ovat luettavissa kotisivuni blogiarkistosta.

+2

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu