Kekkosen ja Koiviston linjalta Kaarle XII:n tielle

Afganistanin kriisinhallintaoperaation romahtaminen on synnyttänyt keskustelua, joka osoittaa, ettei Suomen osallistumisesta siihen ole mitään opittu.

Kaikesta päättäen Suomen ulkopoliittinen johto aikoo jatkaa sillä Kaarle XII:n tiellä, jolle astumisesta Mauno Koivisto meitä vuonna 2000 ilmestyneessä kirjassaan ”Venäjän idea” varoitti.

Presidenttikautensa alkupuolella Mauno Koivisto toteutti Urho Kekkosen viitoittamaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjaa. Suomen tuli olla sotilaallisesti liittoutumaton maa. Suomi osallistui vain YK:n turvallisuusneuvoston valtuuttamiin rauhanturvaoperaatioihin, joista oli olemassa osapuolten keskinäinen sopimus.

Kun Suomi valmistautui neuvottelemaan maamme jäsenyydestä Euroopan unionissa, Koiviston linja horjui.

EU:n jäseneksi Mauno Koivisto ajoi Suomea ensi sijassa turvallisuuspoliittisista syistä. Tämä perustui ilmeisesti siihen, että hän arvioi EU:n olevan kehittymässä sotilasliitoksi.

Minua Koivisto arvosteli kovin sanoin siitä, että pidin ulkoministerinä kiinni Suomen puolueettomuudesta, sotilaallisesta liittoutumattomuudesta, myös EU:n jäsenenä. Tästä syntyi meidän välillemme vaikea ristiriita, josta olen kertonut teoksessani ”On muutoksen aika 2”. (ss. 30-99)

Huhtikuussa 2000 – vain viisi vuotta jäsenyyden toteutumisen jälkeen – ilmestyneessä kirjassaan Koivisto oli syvästi huolissaan EU-jäsenyyden vaikutuksista Suomen turvallisuuteen.

Osallistumalla unionin kriisinhallintaan Suomi oli joutumassa ”Kaarle XII:n tielle”, kun voimavaroja tuhlattiin kaukana maamme rajojen ulkopuolella. Suhteita Venäjään laiminlyötiin ja niitä hoidettiin Brysselin kautta. Hän arvosteli jyrkin sanoin EU:n kehitystä ja Suomen Eurooppa-politiikkaa.

x  x  x

Julkiseen keskusteluun Suomen mahdollisesta osallistumisesta terrorismin vastaiseen sotaan osallistuin omalta osaltani jo ennakolta.

Julkaisin sanomalehti Koillissanomissa 4.10.2001 – siis jo ennen Yhdysvaltain hyökkäystä Afganistaniin – kirjoituksen otsikolla ”Puolueettomuus kolmannessa maailmansodassa”.

Arvioin siinä, että on syntymässä terrorismin vastainen sota, jota jälkikäteen tullaan kutsumaan kolmanneksi maailmansodaksi. Varoitin Suomea osallistumasta siihen.

”Vaikka käynnistymässä oleva kolmas maailmansota poikkeaa olennaisella tavalla aikaisemmista, on tärkeää, että Suomi tekee tietoisen päätöksen siitä, olemmeko siinä mukana vai olemmeko siihen nähden puolueeton maa.

Terrorismin suhteen Suomi ei tietenkään voi olla puolueeton; sitä on päättäväisesti vastustettava.

Mutta olisiko Suomen osallistuttava suoraan tai välillisesti sotatoimiin?

Suomen asemaan, meidän poliittiseen perinteeseemme ja kansamme syvimpiin tuntoihin sopii parhaimmin se ajatus, että pyrkisimme pysyttäytymään myös nyt syntyneen uusimuotoisen sodan ulkopuolella eli puolueettomana siihen nähden.”

Näitä neuvoja ei kuunneltu.

Pääministeri Paavo Lipposen johdolla Suomi vietiin alusta lähtien mukaan Afganistanissa toteutettavaan kansainväliseen kriisinhallintaan.

Suomi lähetti Afganistaniin kriisinhallintajoukkoja. Useat muut Suomen kaltaiset maat osoittivat tukensa vain osallistumalla esikuntatehtäviin.

Vuosien varrella Suomen osallistuminen kriisinhallintaan kasvoi ja sen luonne muuttui.

x  x  x

Kun Suomi oli muiden maiden kanssa vetäytymässä Afganistan-operaatiosta, kirjoitin 12.8. blogin ”Suomi palaa sotaretkeltä Afganistanista”.

Kirjoitin ”sotaretkestä” ja ”sodasta” sen vuoksi, että rauhanturvaoperaationa käynnistynyt toiminta muuttui vuosien varrella osallistumiseksi sotatoimiin.

Puolustusvoimien entinen komentaja Gustav Hägglund arvioi jo vuonna 2009, että Suomi osallistui ”terrorismin vastaiseen sotaan”, jossa mukanaoloa perustellaan rauhanturvaoperaation nimellä.

Suomen Kuvalehti julkaisi jo aikaisemmin – vuonna 2007 – laajan jutun ”Suomi on ajautunut Naton johtamaan sotaan kaukana kotoa”.

Omalta osaltani olin mukana päätöksenteossa Vanhasen II hallituksen ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä.

Vuonna 2010 oli esillä Suomen joukkojen tilapäinen lisääminen Afganistanissa. Kerroin tästä teoksessani ”Huonomminkin olisi voinut käydä” (ss. 194-195).

Olin sitä mieltä, että vähempikin olisi riittänyt. Toivoin myös, että lisäjoukon kotiuttamiselle määriteltäisiin aikataulu. Kun jäin yksin, en merkityttänyt eriävää mielipidettäni pöytäkirjaan.

Samaan aikaan, kun Suomi päätti lisätä joukkojensa määrää Afganistanissa, Nato-maa Tanska päätti vetäytyä sieltä kokonaan.

x  x  x

Suomen vetäytymiseen liittyi kysymys aseistetun sotilasjoukon lähettämisestä suojaamaan evakuointia.

Syntyi ongelma siitä, mikä olisi tämän operaation oikeudellinen perusta. Vuonna 2017 säädetty laki ”Kansainvälisen avun antamista ja pyytämistä koskevasta päätöksenteosta” edellytti, että pyyntö olisi tullut toiselta valtiolta tai kansainväliseltä järjestöltä. Tässä tapauksessa pyyntö tuli toiselta Suomen viranomaiselta, ulkoasiainministeriöltä.

Päätöksenteossa harjoitettiin ”luovaa ajattelua” ja perusteeksi esitettiin myös EU:n ulkoasiainhallinnon ja Naton pyyntö avustaa Kabulin edustustojensa ja ECHO:n paikalta palkattuja. Tämä tulkittiin lain sanamuodon mukaiseksi pyynnöksi.

Tämä oikeudellinen perusta on todettu heiveröiseksi. Sen vuoksi on jo ehdotettu lain muuttamista siten, että sotilaita voitaisiin lähettää samankaltaisiin operaatioihin myös toisen Suomen viranomaisen pyynnöstä.

Afganistanin evakuointi on todettu äärimmäisen poikkeukselliseksi. Nyt näköjään aiotaan siihen vedoten kuitenkin ottaa jälleen askel ”Kaarle XII:n tiellä” ja laajentaa mahdollisuutta lähettää suomalaisia sotilaita ulkomaisiin tehtäviin.

x  x  x

Toinen Afganistan-operaation virittämä keskustelunaihe on ollut EU:n sotilaallisen roolin vahvistaminen.

On ihmetelty, miksi evakuoinnissa ei käytetty EU:n nopean toiminnan joukkoja. On vaadittu, että unionin toimintamahdollisuuksia on parannettava.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö myönsi viime lauantain Ykkösaamun haastattelussa, että Suomi oli Afganistanissa osallistunut terrorismin vastaiseen sotaan – ollut sen osapuoli.

Haastattelussa Niinistö vaati EU:n vahvistamista ja nimenomaan sen sotilaallista vahvistamista. Hän sanoi ajaneensa tätä jo 16 vuoden ajan. Tällä hän ilmeisesti viittasi vuoden 2006 presidentinvaaleissa käymäänsä kampanjaan.

Tämä, jos mikä, on pyrkimystä edetä Kaarle XII:n tiellä. Jos EU nimenomaan Suomen vaatimuksesta kehittää ja käyttää sotilaallista voimaansa, meillä on erityinen velvollisuus osallistua tähän toimintaan. Osallistua sotatoimiin ulkomailla.

Tästä asiasta pitäisi Suomessa käydä kunnollinen keskustelu.

EU on vahva monilla tärkeillä politiikan lohkoilla: kauppapolitiikassa, kehityspolitiikassa, ympäristöpolitiikassa ja ihmisoikeuksien edistämisessä. Tätä siviilivoimaa EU:n tulisi vahvistaa ja käyttää.

Miksi Suomen pitäisi ajaa EU:n kehittämistä sotilasmahdiksi?

Sotilaallisesti vahvimmat EU-maat ovat jäseninä myös Natossa. Eikö ole järkevää jättää sotilaalliseen turvallisuuteen liittyvä toiminta sotilasliiton puitteisiin?

Suomen kaltaiset puolueettomat EU:n jäsenmaat voivat olla sen kanssa yhteistyössä ja osallistua harkintansa mukaan sen johtamiin operaatioihin.

Suomen on keskityttävä ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikassaan oman maamme itsenäisyyden ja turvallisuuden takaamiseen.

x  x  x

Kirjoituksessa mainitut teokset ovat luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta.

 

+2

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu