Koko Eurooppa on joutunut palloksi kovaan suurvaltapeliin

Kirjoitukseni otsikko viittaa tasavallan presidentti Sauli Niinistön viime tammikuussa MTV:lle antamaan haastatteluun.

Juontaja Jaakko Loikkanen kysyi Niinistöltä arviota Suomen roolista Yhdysvaltain ja Venäjän välisessä valtataistelussa. Hän rinnasti sen ”tennismatsiin”.

Sauli Niinistö naurahti ja vastasi:

Joo. Tästähän on vanha viisaus, että tennis on mukava peli. Mutta palloksi ei pidä päätyä.

Juontaja kysyi, voidaanko sanoa, että Suomen valinnanvapauksien rajoittaminen ei ole pöydällä?

Minusta se on ollut alun alkaenkin ihan selvä. Ei todellakaan.

Eli me emme ole se pallo siinä pelissä?

Eikä meidän pidä pyrkiä siihen pallon asemaan.

Myöhemmin on käynyt ilmi, että jo kuukautta aikaisemmin Niinistö ja Yhdysvaltain presidentti Joe Biden olivat käynnistäneet prosessin Suomen ja Ruotsin liittymiseksi Naton jäseniksi.

Yhdysvaltain politiikassa jäsenyydet olivat osa jo vuoden 2021 keväällä käynnistyneitä suunnitelmia käynnistää ”uusi kylmä sota”. Tätä kautta Suomi tuli osaksi kovaa johtavien suurvaltojen – yhtäältä Yhdysvaltain ja toisaalta Venäjän ja Kiinan – välistä valtataistelua.

Uudessa kylmässä sodassa” ei vain Suomi, vaan koko Euroopan unioni on joutunut pallon asemaan.

Vielä viime vuoden syyskuussa Sauli Niinistö puhui sen puolesta, että Euroopan unionin pitäisi tulla osaksi globaalia suurvaltapolitiikkaa. Hän esitti, että Kiinan, Venäjän ja Yhdysvaltain muodostama valtakolmio tulisi täydentää neliöksi, jossa EU olisi sen tasavertainen osa.

Nyt Eurooppa on mukana suurvaltojen ”uudessa kylmässä sodassa”, mutta on joutunut siinä pallon asemaan. Nato-jäsenyyttä hakeneet Suomi ja Ruotsi ovat lisäksi joutuneet palloksi Turkin ja Yhdysvaltain väliseen peliin.

Haastattelussa Niinistö puhui siitä, että tulisi palata tilanteeseen, joka hänen mukaansa oli ollut vallalla kymmenen vuotta aikaisemmin. Haastattelusta ei käy ilmi, mihin hän tällä viittasi.

x x x

Heti kylmän sodan kauden päättymisen jälkeen Euroopan asema oli vahva. Alkoi yleiseurooppalainen yhteistyö ja yhdentyminen.

Aluksi yhdentymistä lähdettiin toteuttamaan järkevällä tavalla.

Euroopan komissio Jacques Delorsin johdolla halusi syventää silloisen yhdeksän jäsenmaan muodostaman Euroopan yhteisön (EY) liittovaltioksi. Euroopan vapaakauppaliiton (EFTA) jäsenmaille tarjottiin Euroopan talousaluetta (ETA).

Aluksi tämä näytti toteutuvan, mutta ensin Itävalta ja sitten Ruotsi päättivät hakea jäsenyyttä. Syntyi prosessi, jonka kautta Suomikin liittyi unioniin.

Samaan aikaan edettiin tiellä EY:n muuttamiseksi liittovaltioksi. Maastrichtin sopimuksella synnytettiin Euroopan unioni (EU).

Tätä vaihetta Euroopan yhdentymisessä käsittelin artikkelissani ”Euroopan unioniin vai Pohjolan yhteisöön?”.

Kun Suomi ja Ruotsi vuonna 1995 liittyivät unioniin, menetettiin siinä vaiheessa mahdollisuus eriytyvään yhdentymiseen, joka olisi ratkaissut ristiriidan syvenemisen ja laajenemisen välillä.

Vuosikymmenen puolivälissä oli esillä myös talous- ja rahaliiton (EMU) perustaminen. Muiden muassa Wolfgang Schäuble ajoi eriytyvän yhdentymisen mallia, jonka mukaan yhtenäisvaluutta euroon olisi aluksi siirtynyt vain viisi jäsenmaata: Saksa, Ranska ja Benelux-maat. Muut olisivat käyttäneet euroa yhteisenä rahana kansallisen valuutan rinnalla.

Vuosikymmenen lopulla käytiin perusteellista keskustelua tulevista yhdentymisratkaisuista.

Siihen ottivat osaa muiden muassa Saksan ulkoministeri Joschka Fisher, komission entinen puheenjohtaja Jacques Delors, Ranskan entinen presidentti Valéry Giscard d´Estaing ja Saksa entinen liittokansleri Helmut Schmidt.

Kaikki kannattivat eriytyvää yhdentymistä, ”sipulimallia”, jossa Euroopan unionilla olisi tiivis ydin ja sen ympärillä löyhemmin yhdentyneet EU:n sisäiset ja ulkopuoliset kehät.

Vuonna 2000 julkaisin toimittamani kirjan ”Samankeskisten kehien Eurooppa”, johon otin mukaan tärkeimmät eriytyvää yhdentymistä käsitelleet puheenvuorot. Siihen sisältyy myös lokakuussa 1999 Euroopan parlamentin liberaaliryhmälle kirjoittamani muistio ”Yhtenäisyyttä ja voimaa erilaisuudesta”. Sille sain ryhmäni tuen.

Vuonna 2004 toteutettiin laajennus, jossa EU:n jäseneksi tuli kolme entistä neuvostotasavaltaa ja seitsemän itäisen Keski-Euroopan aikaisempaa sosialistista maata.

Poliittisista syistä mukaan otettiin maita, jotka eivät täyttäneet ennalta asetettuja jäsenyyskriteerejä. Myöhemmin niistä on pidetty kiinni vielä heikommin.

Jäseniksi tulleiden Baltian maiden ja Puolan Venäjä-vastaisuus vaikutti vahvasti Euroopan unionin ulkosuhteisiin. Tämä johti mm. siihen, että EU ryhtyi vuonna 2008 ajamaan Venäjää syrjivää itäisen kumppanuuden ohjelmaa. Kiista siihen liittyneestä assosiaatiosopimuksesta johti osaltaan Maidanin aukion tapahtumiin.

Lisätietoa löytyy 15.4.2021 julkaisemastani blogista ”Suomikin on osavastuussa Ukrainan kriisistä”. Todistajana Venäjän syrjimisestä on myös Erkki Tuomioja.

Kaiken huippu on, että Ukrainalle päätettiin äskettäin antaa EU:n jäsenehdokkaan asema. Vain muutamaa viikkoa aikaisemmin Ranskan presidentti Emmanuel Macron oli todennut, ettei Ukraina ole vielä vuosikymmeniin kypsä jäseneksi.

Mielenkiintoista oli todeta, että Macron esitti Ukrainan jäsenyyden vaihtoehtona uudenlaisen jäsenyysmallin käyttöönottoa. Hän siis puhui ”sipulimallin” puolesta.

Yhdysvallat on voimakkaasti lobannut heikostikin perusteltujen itälaajentumisten puolesta. Uusista jäsenistä se on saanut tukijoita omalle politiikalleen.

x x x

Vielä vuosituhannen vaihteessa Euroopan unionin ja Yhdysvaltain suhteet olivat hyvät.

Yhdysvallat tuki ”uuden Euroopan” rakentamista, itäisen Keski-Euroopan ja Baltian maiden liittymistä yhdentymiskehitykseen ja yhteistyön kehittämistä Venäjän kanssa.

Ongelmia syntyi sen jälkeen, kun Yhdysvallat alkoi puuttua sotilaallisesti Euroopan lähellä olevien alueiden asioihin.

Ensimmäinen haaste syntyi, kun Yhdysvallat käynnisti vastaiskun 11. syyskuuta 2001 New Yorkiin ja Washingtoniin toteutettu jen terrori-iskujen jälkeen.

Hyökkäystä Afganistaniin tuettiin laajasti, ja sen jälkeen toteutetusta kriisinhallinnasta EU-maat kantoivat vahvaa vastuuta.

Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin vuonna 2003 jakoi EU-maita. Suuri osa jäsenmaista tuki hyökkäystä, vaikka sillä ei ollut YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta. Jotkut jopa osallistuivat hyökkäykseen.

Silloinen Yhdysvaltain puolustusministeri Donald Rumsfeldt arvosteli voimakkaasti hyökkäystä vastustaneita Ranskaa ja Saksaa, joita hän kutsui ”vanhaksi Euroopaksi”. Hyökkäystä tukeneet Puola ja Baltian maat kuuluivat hänen mukaansa ”uuteen Eurooppaan”.

Sittemmin ristiriitoja Yhdysvaltojen kanssa on syntynyt erityisesti vuonna 2011 alkaneen ns. arabikevään seurauksista, ennen muuta Libyassa ja Syyriassa käytyjen sotien osalta.

Yhdysvaltain voimapolitiikka Euroopan lähialueilla on aiheuttanut EU:lle suuria ongelmia muun muassa pakolaisuuden ja sotilaalliseen kriisinhallintaan osallistumisen vuoksi.

Viime vuosina yksi suurimmista ristiriitojen aiheuttajista on ollut suhtautuminen Ukrainan tapahtumiin.

Vuoden 2014 helmikuussa alkanut Ukrainan sisällissota on jakanut yhtäältä ”vanhaa Eurooppaa” ja toisaalta ”uutta Eurooppaa” ja Yhdysvaltoja.

Tämän vuoden alussa Ranska ja Saksa yrittivät viimeiseen saakka estää tämän jäätyneen konfliktin muuttumisen ”kuumaksi sodaksi”. Nämä yritykset epäonnistuivat, ja Ukrainasta tuli Yhdysvaltain käynnistämän ”uuden kylmän sodan” ydin.

EU:n jäsenmaat joutuvat maksamaan kovan hinnan Venäjälle asetetuista pakotteista ja sen määräämistä vastapakotteista. Yhä ilmeisemmäksi on käynyt, että länsimaat kärsivät niistä enemmän kuin Venäjä.

Ukrainan sodan piti yhdistää länsimaita ja saada kaikki tukemaan ”uutta kylmää sotaa”.

Lopulta saattaa käydä päinvastoin. Pakotepolitiikan seurauksena koetaan monessa maassa yhteiskunnallisia ja poliittisia mullistuksia. Jäsenmaiden keskinäiset suhteet kärjistyvät. Euroalue saattaa hajota.

Jos syntyy riittävän suuri EU:n sisäinen kriisi, saattaa syntyä edellytykset uudistuksille, joilla vihdoinkin ratkaistaan syvenemisen ja laajentumisen välinen ristiriita ja synnytetään ”samankeskisten kehien Eurooppa”.

Ilman tällaista syvällistä uudistustyötä Eurooppa pysyy heikkona ja se joutuu tulevaisuudessakin palloksi suurvaltojen taisteluissa.

Yhtenäisyyttä ja voimaa on haettava erilaisuudesta.

 

+6

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu