Miksi ulkopoliittista keskustelua vältellään?
Julkaisin 21.2. blogin ”Onko Suomen linja muuttunut?” . Kertasin kirjoituksessani sen, kuinka Suomen ulkopoliittinen linja on viime vuosikymmeninä muuttunut.
Kylmän sodan kaudella syntyi Urho Kekkosen johdolla puolueettomuuspolitiikan määritelmä, jonka mukaan Suomi pyrkii pysyttäytymään suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella ja ylläpitämään hyviä suhteita kaikkien maiden kanssa. Tämän mukaan myös toimittiin.
Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, ulkopoliittisesta linjastamme käytiin kova vääntö. Ulkoministerinä pidin kiinni siitä, että Suomi säilytti unionin jäsenenäkin puolueettomuutensa ytimen, sotilaallisen liittoutumattomuuden ja itsenäisen uskottavan puolustuksen.
Tämä on edelleen Suomen asema, vaikka vahvat voimat ovat pyrkineet viemään Suomea sotilaallisen liittoutumisen tielle.
Kirjoitin blogissani.
”Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, ei ollut enää mahdollista jatkaa sitä laaja-alaisen puolueettomuuspolitiikan linjaa, jota kylmän sodan kaudella oli toteutettu. Puolueettomuuspolitiikan perinne on kuitenkin vaikuttanut sen jälkeenkin.
Suomen ulkopolitiikka on edelleen perustunut realismiin ja kansallisten etujemme ajamiseen. Olemme pyrkineet pysyttäytymään muiden maiden välisten ristiriitojen ulkopuolella ja ylläpitämään hyviä suhteita kaikkien maiden kanssa. Emme ole toimineet tuomarina, vaan mieluummin lääkärinä tai arkkitehtina.”
Kysyin, onko Suomi ollut viime aikoina siirtymässä kansallisia etujamme edistävältä ja realismiin nojautuvalta linjalta idealistisen tai jopa ideologisen ulkopolitiikan suuntaan.
Otin tästä kolme esimerkkiä.
- Keväällä 2019 Timo Soinin ulkoministerikaudella tehtiin päätös, jolla Suomi yhdessä muutamien EU-maiden kanssa tunnusti oppositiojohtaja Juan Guaidón Venezuelan presidentiksi. Kylmän sodan kauden jälkeenkin Suomi oli aikaisemmin noudattanut sitä periaatetta, että emme tunnusta hallituksia vaan ainoastaan valtioita.
- EU:n puheenjohtajakautensa tärkeimmäksi tavoitteeksi Suomi otti ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen edistämisen, mikä synnytti pahan särön Suomen suhteisiin Unkarin ja Puolan kanssa.
- Ulkoministeri Pekka Haavisto on linjapuheissaan määritellyt Suomen linjan tavalla, joka poikkeaa selvästi aikaisemmista linjanvedoista.
Huomautin kirjoituksessani, että ”perustuslain mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Valtioneuvoston kokoonpanon muuttumisen ei pitäisi siten ratkaisevalla tavalla muuttaa Suomen linjaa”.
Viime päivinä on tullut esille uusia piirteitä myös ulkopolitiikan käytännön toteuttamisessa. Ulkoministeri Pekka Haavisto on kertonut olleensa äskettäin puhelinyhteydessä Kreikan ja Turkin ulkoministereiden kanssa. Mistä tässä on kysymys?
Pyrkiikö Suomi toimimaan välittäjänä kansainvälisessä kiistassa, joka on osa koko unionin ulkosuhdepolitiikkaa ja johon liittyy vahvoja suurvaltaintressejä? Kuinka tällainen toiminta palvelee Suomen kansallisia etuja? Saattaako siitä olla meille jopa vahinkoa?
Kuinka tällainen toiminta sopii yhteen niiden periaatteiden kanssa, joita EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjaamisessa ja toteuttamisessa on noudatettu? Eikö tällainen yhteydenpito kuulu ulkosuhdekomissaarille Josep Borrellille ja tarvittaessa myös EU:n nykyisen puheenjohtajamaan Kroatian ulkoministerille?
Suomen ulkopolitiikan muutos näyttää siis ulottuvan myös toimintatapoihin. Nekin ovat osa Suomen ulkopoliittista linjaa, ja niiden kautta saattaa politiikan sisältökin olennaisella tavalla muuttua.
Helmikuun 21. päivän blogilleni sain runsaasti tukea. Valtaosa siitä tuli ilman julkisuutta. Elämmekö suomettumisen aikaa, kun julkista ulkopoliittista keskustelua vältellään?
Eipä sillä taida olla suurempaa merkitystä, vaikka Pekka-ministeri kilauttaa Kreikan ja Turkin ulkoministereille. Suomella ei liene osaa eikä arpaa sikäläisiin tapahtumiin. Viisaita neuvoja voi aina antaa, mutta samanlaisia neuvojia on yllin kyllin.
Taisi olla paljon tärkeämpää, että Pekka pääsi TVhen sanomaan, että minäpä soitin. Josko se korjaisi hupenevaa kannatusta.
Ilmoita asiaton viesti
Väyrynen ei näemä huomaa, että nykyistä ulkopolitiikkaa toteutetaan aivan erilaisessa maailmantilanteessa, kun hänen ulkoministerin ajoista, Kekkosen ajoista puhumattakaan.
Ilmoita asiaton viesti
Johtuneeko siitä että meillä ei ole omaa ulkopolitiikkaa enää?
Ulkopolitiikka on sidottu EU:n ulkopolitiikkaan jolloin täällä ei voida eikä edes haluta keskustella ulkopolitiikasta.
Emmehän me voi tehdä itsenäisiä päätöksiä tai kannanottoja. Ne täytyy aina ensin käydä varmistamassa Brysselissä / Strassbourgissa.
Ulkoministeri voi käydä keskustelemassa maailmalla mutta sillä ei ole mitään merkitystä.
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä Suomi toteuttaa edelleen omaa itsenäistä ulkopolitiikkaa, esim. se, että olemme sotilaallisesti liittoutumaton maa on yksi esimerkki toteutusta itsenäisestä ulkopolitiikasta.
Ilmoita asiaton viesti
Se, että emme ole Naton jäsen taitaakin olla ainoita asioita, joka on meille jäänyt. Talouspolitiikka on mennyt euron myötä ja ulkopolitiikka samoin. Mehän todellisuudessa tehdään ulkopolitiikassa niinkuin EU sanoo, vaikka nämä kaverit soittelevat ja repivät niistä sitten lehtijuttuja.
Kovin meitä hyysätään Naton suuntaan isäntämaasopimuksin ja yhteensopivan kaluston voimin. Se on selvä, että pidemmälle päästään, sitä selkeämmin meille kerrotaan, miten asioista pitää päättää. Aika kuuliaisia sitä jo nyt ollaan.
Ilmoita asiaton viesti
Väyrynen on oikeassa että me emme uskalla keskustella ulkopolitiikasta rehellisesti. Me nöyristelemme liikaa. Olisiko jo aika nostaa arka Karjala-kissa pöydälle neuvottelujen aiheeksi.
Kohta 80 vuotta olemme kumartaneet venäläisiä. Eikö olisi jo aika aloittaa keskustelut pahimman kipupisteen poistamiseksi suhteistamme.
Venäjä ei tee mitään Stalinin ryöstämällä Karjalalla. Se on lähes autio, Viipurin pommituksien tuhoja ei ole edes korjattu. Luovuttaminen olisi mitätön uhraus saatavaan poliittiseen hyötyyn nähden. Palauttaminen toisi suojasään Suomen ja EU:n suuntaan. Yhteistyö saisi aikaan mahtavan piristysruiskeen talouteen.
Ilmoita asiaton viesti
Lehdessä kerrottiin Paavo Väyrysen kyynelehtineen sisällissotaseminaarissa muistellessaan Kemin punaisiin kuulunutta isoisäänsä, joten tarjoan ratkaisuksi omaa linjaa ettei tarvitse kesällä miettiä näyttelisikö Urkkia vai Manua:
Liikkuessaan päivittäin ”sisällissodan synnyttäjän talolla” historioitsija Mikko Majander kirjoitti Mauno Koiviston eläneen todeksi työmiehen unelman ja siirtyi pian ”pelastajan talolle” kulkemaan yötä päivää käsikynkkää Strömsön kanssa. En gång kamrat, alltid kamrat.
Perusmaalainen K leimattiin Hesassa – ennen kuin ehti kissaa sanoa – demariksi valtakunnan lehden etusivulla historian opettajan epäillessä häntä yritettävän häpaistä!
Miten erota synnyttäjästä? siinäpä probleema.
Tunnustetaan perintönä oma biologinen äiti, isä ja esivanhemmat (muutenhan voisi luulla pudonneensa jostakin ylempää) lapsuuden maisemat, äänet, tunnelmat, kristillinen uskonto, paikallinen kieli; muuttuvina poliittinen toiminta, ideologia sekä muut kielet jotka ovat kyllä opittavissa kuten Katri Kulmuni on osoittanut.
Ilmoita asiaton viesti
Miksi kukaan vaivautuisi keskustelemaan Suomen ulkopoliittisesta linjasta henkilön, jolla ei ole minkäänlaista poliittista asemaa maassamme? Jos minä kirjoittaisin samanlaisen blogin kuin Väyrynen, en ihmettele yhtään, jos presidentti tai ulkoministeri eivät vastaa.
Väyrynen on toki ollut ulkoministerinä, mutta tällä hetkellä hänen poliittinen asemansa ei edellytä poliittisilta toimijoilta minkäänlaista reagointia.
Kysyitte, onko Suomi ollut viime aikoina siirtymässä kansallisia etujamme edistävältä ja realismiin nojautuvalta linjalta idealistisen tai jopa ideologisen ulkopolitiikan suuntaan.
Minun mielestäni nimenomaan on niin, että Suomi on siirtynyt passiiviselta ja kaikenhyväksyvältä jopa pahantahtoiselta, suomettuneelta linjaltaan kantaa ottavaksi toimijaksi. Aktiivinen toiminta ihmisoikeuksien suuntaan edistää maailman globaalia turvallisuutta ja suojelee meitä paremmin kuin silmien sulkemiseen perustunut entinen toimintatapamme.
Väyrynen kysyy ulkoministerimme toimista Turkin suuntaan: ”Saattaako siitä olla meille jopa vahinkoa?” Itse olen sitä mieltä, että toimiminen pakolaiskriisin saamiseksi hallintaan ei ole meille vahingollista, ei ainakaan mikäli tohtori Väyrysen ei anneta toimintaan osallistua. Tästähän onneksi ei ole nähtävissä mitään merkkejä.
Ilmoita asiaton viesti