Niinistöllä ja Marinilla on erilainen ulkopoliittinen linja

Ilta-Sanomien tänään julkaisemassa tasavallan presidentti Sauli Niinistön haastattelussa (Iltasanomat 6.3.) keskityttiin jälleen keskeisten valtioelinten työnjakoon ja yhteistyöhön Suomen ulkopolitiikan johtamisessa.

Lähes huomiotta tässäkin haastattelussa jäi se tosiasia, että presidentti Niinistöllä ja pääministeri Sanna Marinilla on erilainen ulkopoliittinen linja. Kysymys ei ole vain näiden kahden ulkopolitiikkaa johtavan henkilön erilaisista näkemyksistä ja toimintatavoista, vaan myös linjaerosta keskeisten valtioelintemme, tasavallan presidentin ja koko valtioneuvoston, välillä.

Kiinnitin huomiota näihin linjaeroihin jo viime vuoden helmikuussa kirjoittamassani blogissa ”Onko Suomen linja muuttunut?”. Kirjoitin, että viime aikoina oli ollut nähtävissä merkkejä siitä, että Suomi olisi siirtymässä kansallisia etujamme edistävältä ja realismiin nojautuvalta linjalta idealistisen tai jopa ideologisen ulkopolitiikan suuntaan.

x  x  x

Otin tästä kolme esimerkkiä.

Ensimmäinen oli jo Timo Soinin ulkoministerikaudelta, jolloin Suomi yhdessä muutamien muiden EU-maiden kanssa tunnusti oppositiojohtajan Venezuelan lailliseksi johtajaksi. Tässä luovuimme maatamme hyvin palvelleesta periaatteesta, jonka mukaan tunnustamme vain valtioita, emme hallituksia.

Toinen esimerkki oli, että Suomi nosti EU:n puheenjohtajakautensa tärkeimmäksi asiaksi ilmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen toteuttamisen muissa jäsenmaissa.

Kolmas esittämäni peruste olivat ulkoministeri Pekka Haaviston siihen mennessä pitämät linjapuheet.

Suurlähettiläskokouksessa 19.8.2019 pitämässään katsauksessa Haavisto oli kertonut, ”millaista tarinaa tämä hallitus haluaa maailmalle Suomesta kertoa siitä mikä ulkopolitiikassamme muuttuu ja mitkä asiat tuovat pysyvyyttä”.

Ulkoministeri määritteli Suomen toimintaa ohjaavat arvot:

”Ihmisoikeuksien, sananvapauden, oikeusvaltioperiaatteiden, seksuaalioikeuksien, naisten ja tyttöjen oikeuksien ja tasa-arvon puolustaminen on aina ollut tärkeää, mutta tämän hallituksen ulkopolitiikassa nämä arvot tulevat näkymään erityisen vahvasti.”

Paasikivi-seurassa 27.11.2019 pitämässään linjapuheessa ulkoministeri Haavisto oli antanut tulkinnan sille, mitä tarkoittaa se hallitusohjelman kohta, jonka mukaan ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ihmisoikeusperusteista”.

Puheensa sisältöä Haavisto oli vetänyt yhteen näin:

”Arvopohjaisuus ja intressit voivat ulkopolitiikassa myös yhdistyä, ja näin itse koen ihmisoikeusperustaisuuden. Puolustamme sellaista maailmanjärjestystä, jossa meillä on liikkumatilaa, ja jossa itsellämmekin on mahdollista ylläpitää rauhaa, vakautta ja vaurautta.”

Kysyin blogissani, mitä hän oli tällä tarkoittanut. Mitä hän tässä yhteydessä tarkoitti ”intresseillä”? Kansallisia etujammeko?

Nämä kysymykset heräsivät sen vuoksi, että tässä puheessaan Haavisto jätti tyystin sivuun Suomen kansalliset edut ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan perimmäiset arvot, jotka on määritelty hallitusohjelmassa:

”Suomi harjoittaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, jonka päämääränä on vahvistaa Suomen kansainvälistä asemaa, turvata itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus, parantaa Suomen ja suomalaisten turvallisuutta ja hyvinvointia sekä ylläpitää yhteiskunnan toimivuutta.”

x  x  x

Kuluneen vuoden aikana olemme saaneet näyttöä siitä, että ihmisoikeusperusteisuus on saanut aikaisempaa keskeisemmän aseman valtioneuvoston edustajien – pääministerin, ulkoministerin, Eurooppa-ministerin ja sisäministerin – ulkopoliittisissa lausunnoissa ja toiminnassa.

Tämä on aiheuttanut kitkaa yhteistoiminnassa tasavallan presidentin kanssa, joka on pysyttäytynyt perinteisellä, Suomen kansallisia etuja painottavalla ja realismiin nojautuvalla linjalla.

Kysymys on ollut myös toimintatavoista.

Sauli Niinistö on edistänyt Suomen tavoitteita kahdenkeskisillä neuvotteluilla muiden maiden edustajien kanssa. Jälkikäteen hän on kertonut neuvottelujen sisällöstä julkisuuteen ja tuonut siinä yhteydessä esiin Suomen kannan. Hän on välttänyt kärjekkäitä julkisia lausuntoja.

Kahdenvälisten suhteiden kannalta hankalat kannanotot on pyritty hoitamaan EU:n yhteisen ulkosuhdepolitiikan puitteissa.

Marinin Venäjään ja Kiinaan kohdistuneet tviitit ovat poikenneet selvästi Niinistön omaksumasta linjasta ja toimintatavasta.

Ulkosuhteisiin liittyvän toiminnan osalta joudumme arvailemaan, missä linjat ja toimintatavat ovat poikenneet toisistaan.

Yksi ilmeisimmistä ristiriidoista on ollut se tapa, jolla Marinin hallitus on toiminut suomalaisten lasten ja naisten noutamiseksi Al-Holin pakolaisleiriltä.

Ulkoministeri Pekka Haavisto ja sisäministeri Maria Ohisalo toimivat tässä asiassa hyvin aktiivisesti monien muiden maiden hallitusten linjasta poiketen. Ulkoministeri syyllistyi tämän toteuttamiseksi jopa lainvastaiseen menettelyyn.

Sauli Niinistöllä oli ilmeisesti toinen linja.

Näkemyseroja on ilmeisesti ollut myös Eurooppa-politiikassa. Se kuuluu valtioneuvoston toimivaltaan, mutta perustuslain perusteella yhteistoimintaa siinäkin tarvitaan.

Olikohan Sauli Niinistö tyytyväinen siihen painotukseen, jonka ihmisoikeusperiaatteet Suomen puheenjohtajuuskaudella saivat?

Sauli Niinistön julkiset kannanotot ovat viitanneet siihen, että hän on ollut tyytymätön valtioneuvoston toimintaan EU:n elvytysrahastoa käsiteltäessä. Siinä on kysymys myös Suomen itsenäisyydestä, jonka vaaliminen kuuluu tasavallan presidentin keskeisimpiin tehtäviin.

Tässä yhteydessä Niinistö toi julki huolensa siitä, että elvytysrahaston yhdessä omaksutut ”laveat” perussopimuksen tulkinnat voisivat levittäytyä myös yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan puolelle.

x  x  x

Suomen ulkopoliittisesta linjasta tulisi käydä avointa keskustelua. Omalta osaltani olen pyrkinyt virittelemään sitä muun muassa tammikuussa julkaisemallani blogilla ”Kansalliset edut ulko-, turvallisuus- ja EU-politiikan ytimeksi”.

Siinä esitän, että meidän tulisi ajaa aina omia kansallisia etujamme. Kansakuntien yhteisiä etuja ja ihanteita meidän tulisi edistää tavalla, joka on niiden kanssa sopusoinnussa.

Lopuksi evästys sekä tasavallan presidentille että valtioneuvostolle: edistäkää transatlanttista kestävän kehityksen kumppanuutta EU:n ja Yhdysvaltain välillä.

Kumppanuus saatiin aikaan Suomen aloitteesta vuonna 2009, kuten kerroin blogissani ”Suomi transatlanttisen yhteistyön kärkeen”.

Vaikka EU-politiikka kuuluu valtioneuvoston toimivaltaan, tasavallan presidentillä on ollut oma roolinsa sen kehittämisessä ja toteuttamisessa.

Mauno Koivisto osallistui vuoden 1992 Rion ympäristö- ja kehityskonferenssiin.

Sauli Niinistö puolestaan osallistui Pohjoismaiden yhteiseen huipputapaamiseen presidentti Barack Obaman kanssa Tukholmassa vuonna 2013. Siinä kestävän kehityksen kumppanuus oli esillä.

Transatlanttisen kumppanuuden edistäminen voisi olla myös keino palauttaa kovin yksipuoliseksi käynyt kansainvälinen ilmastopolitiikka osaksi laajempaa kestävän kehityksen kokonaisuutta.

x  x  x

Käsittelen tähän kirjoitukseen sisältyviä asioita myös Polaris-TV:n julkaisemissa haastatteluissa ja niiden oheisaineistossa. Polaris-TV:n Youtube-kanavalle pääsee Pohjantähti-lehden kautta.

Katsokaa, jakakaa ja tilatkaa!

 

 

 

 

+1

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu