Olisiko vihdoinkin ryhdyttävä taas puolustamaan Suomen itsenäisyyttä?

Me suomalaiset pidämme itsenäisyyttämme äärimmäisen tärkeänä. Tämä näkyy siinäkin, että meillä itsenäisyyspäivää vietetään mahtavammin menoin kuin juuri missään muussa maailman maassa.

Itsenäisyyden saavuttaminen oli vaikeaa. Venäjästä irrottautumiseksi jouduttiin käymään vapaussota, ja siihen liittyi katkera sisällissota.

Toisen maailmansodan yhteydessä itsenäisyytemme säilyttäminen oli veitsen terällä. Tapahtui talvisodan ihme.

Hävityn jatkosodan jälkeen jouduimme luovuttamaan Neuvostoliitolle laajoja alueita ja maksamaan raskaat sotakorvaukset.

Helsinkiin sijoittui Neuvostoliiton johtama voittajavaltioiden valvontakomissio. Porkkalaan tuli Neuvostoliiton tukikohta.

Heti sodan jälkeen Neuvostoliitto puuttui voimakkaasti Suomen politiikkaan.

Urho Kekkosen johdolla Suomi pystyi vähitellen vahvistamaan itsenäisyyttään ja luomaan laajaa kansainvälistä arvostusta nauttineen puolueettomuuspolitiikan.

Suomen itsenäisyys alkoi kaventua 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla, jolloin vasemmistovoimat pyrkivät ajamaan Urho Kekkosesta vasemmalta ohi. Kun valta vaihtui vuoden 1982 presidentinvaaleissa, Suomi siirtyi ulkopolitiikassaan lähemmäksi Neuvostoliittoa ja Neuvostoliitto puuttui aikaisempaa enemmän Suomen sisäpolitiikkaan.

Mauno Koiviston arkistojen avauduttua on tullut julkisuuteen dokumentteja, jotka osoittavat, että sosialidemokraatit pelasivat yhdessä NKP:n ja KGB:n kanssa Moskovan kortilla erityisesti minua ja Keskustaa vastaan. Itsenäisyyden ja puolueettomuuden puolustajaa suorastaan vainottiin.

Kerron tästä 21.1.2022 julkaisemassani blogissa ”Stalinistista menoa Mauno Koiviston Suomessa”.

Kun Neuvostoliitto 1990-luvun alussa hajosi, Suomesta tuli aidosti itsenäinen maa. Vuonna 1992 solmittu naapuruussopimus oli aivan muuta kuin sitä edeltänyt YYA.

Venäjä ei enää puuttunut Suomen politiikkaan.

Venäjän suurlähetystö kyllä ratkaisi nootillaan vuoden 1994 presidentinvaalit. Olen kuitenkin valmis uskomaan, että tämä ei ollut tahallinen teko. Ehkä silloinen suurlähettiläs Juri Derjabin halusi nootillaan vain nostaa vaalien edellä keskusteluun Pariisin rauhansopimuksen tulkinnat.

Taitavat Martti Ahtisaaren apurit käyttivät nootin häikäilemättömästi hänen hyväkseen, kuten 19.12.2021 julkaisemassani blogissa ”Mediapeli ratkaisi vuoden 1994 presidentinvaalit” kerroin.

x x x

Heti sen jälkeen, kun Suomi oli vapautunut itäisen suurvallan ikeestä, alkoi prosessi, joka on johtanut itsenäisyytemme voimakkaaseen kaventumiseen.

Vuoden 1995 alussa Suomi liittyi Euroopan unioniin.

Muiden muassa Jan-Magnus Jansson – arvostettu tiedemies, journalisti ja kokenut RKP:n poliitikko – suri sitä, että Suomen todellisen itsenäisyyden jakso jäi vain muutaman vuoden mittaiseksi.

Vuonna 1999 julkaisemassani teoksessa ”Itsenäisen Suomen puolesta” kerroin toiminnastani Suomen itsenäisyyden puolustamiseksi niinä vuosina, jolloin Suomi liitettiin Euroopan unioniin ja euroalueeseen.

Käytiin ”talvisota”, jossa pyrin siihen, että olisimme säilyttäneet itsenäisyytemme pysyttäytymällä yhdessä Ruotsin ja Norjan kanssa Euroopan talousalueessa (ETA) ja muodostamalla sen puitteisiin ”Pohjolan yhteisön”.

Jatkosodassa” pyrin siihen, että Suomi olisi säilyttänyt oman rahansa ja taloudellisen itsenäisyytensä.

Suomen liityttyä ainoana Pohjoismaana euroalueeseen alkoivat ”vaaran vuodet”, joiden aikana itsenäisyytemme uhkasi edelleen kaventua. (ss. 263 – 289)

Jäsenyys euroalueessa oli johtamassa siihen, että Suomi joutuu osaksi ylikansallista liittovaltiota, federaatiota, ja menettää myös valtiollisen itsenäisyytensä. Esitin, että meidän tulee pyrkiä kehittämään unionia Sveitsin kaltaiseksi hajautetuksi liittovaltioksi, joka olisi lähellä valtioliittoa, konfederaatiota.

Kirjoitin myös siitä, että olimme vaarassa joutua luopumaan asemastamme sotilaallisesti liittoutumattomana, puolueettomana maana.

Pohdin niitä vaihtoehtoja, joita sotilaalliseksi liittoutumiseksi olisi tarjolla. Esitin sitä pohjoismaista ratkaisua, josta kirjoitin blogissani ”Pohjoismainen blokki Naton puitteisiin tai sen ympärille”. (ss. 282 – 285)

Nyt tämä uhkakuva on toteutumassa. Suomen liittyminen sotilasliitto Natoon merkitsee sitä, että maamme luopuu itsenäisyydestään myös turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa.

Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys vaikuttaa väistämättä Euroopan unionin tulevaan kehitykseen. Se vauhdittaa unionin muuttumista sotilasliitoksi ja Naton eurooppalaiseksi pilariksi.

Euroopan unionin sotilaallisen ulottuvuuden vahvistuminen nopeuttaa puolestaan sen kehittymistä ylikansalliseksi liittovaltioksi.

Tämä muutos osuu ajankohtaan, jossa EU:n tulevaisuutta aletaan pohtia tulevaisuuskonferenssin työn pohjalta.

Keskeinen kysymys keskustelussa näyttää olevan, että yksimielisyyden vaatimuksesta päätöksenteossa luovuttaisiin ja siirryttäisiin äänestyspäätöksiin. Tämä koskisi myös ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa.

Tämäkin olisi pitkä askel tiellä kohti ylikansallista liittovaltiota.

x x x

Minun on vaikea ymmärtää, kuinka kevytmielisesti monet suomalaiset poliitikot ovat olleet viime vuosikymmeninä valmiit luopumaan meille niin rakkaasta itsenäisyydestämme – mahdollisuudesta päättää itse omista asioistamme ja tulevaisuudestamme.

Monille itsenäisyys näyttää olleen sama kuin etäisyys suhteessa Venäjään.

Venäjällä kansaa peloteltiin, kun ajettiin Suomen liittymistä Euroopan unioniin. Turvallisuudella perusteltiin jopa euroon siirtymistä.

Natoonkin kansaa ja poliitikkoja ajettiin Venäjän pelolla.

Nyt kun Suomi on Natoon liittymällä ottamassa Venäjään suurimman mahdollisen etäisyyden, olisi aika pohtia, kuinka voisimme ryhtyä jälleen vaalimaan ja vahvistamaan maamme itsenäisyyttä.

Nato-ratkaisun jälkeen meillä on entistä suurempi tarve pohtia EU:n tulevaisuutta ja omaa asemaamme sen jäsenenä.

Kuluneiden kolmen vuosikymmenen aikana on edetty useilla ratkaisuilla kohti ylikansallista liittovaltiota. Perussopimuksia ja niiden tulkintoja on muutettu.

Viime vuosina kehitystä kohti keskittynyttä liittovaltiota on vauhditettu mm. pandemiaan liittyneellä elvytyspaketilla. Sen yhteydessä siirryttiin yhteisvelkaan ja yhteisiin veroihin.

Ukrainassa käytävän sodan seuraukset uhkaavat johtaa vielä suurempaan yhteisvastuuseen ja vielä mittavampiin tulonsiirtoihin.

Pakotteet ja vastapakotteet raunioittavat myös EU-maiden taloutta. Talouskriisi iskee eri tavoin jäsenmaihin. Myös pakolaiskriisin hoitaminen johtaa vaatimuksiin taakanjaosta jäsenmaiden kesken.

Suomenkin on varauduttava keskusteluihin Euroopan unionin kehittämisestä.

Edelleen olisi järkevää, että unionia kehitettäisiin itsenäisten kansakuntien Euroopan suuntaan. Samalla kun unioni on saanut ja saa uusia tehtäviä, nykyisiä pitäisi palauttaa jäsenmaiden hoidettaviksi.

Maatalous- ja aluepolitiikassa pitäisi luopua rahan turhasta ja vahingollisesta kierrättämisestä Brysselin kautta. Ilmasto- ja ympäristöpolitiikassa pitäisi unionin tasolla asettaa vain tavoitteet ja jäsenmaat itse päättäisivät, millä tavoin ne toteutetaan.

Yksi varteenotettava vaihtoehto voisi olla Euroopan jakautuminen osa-alueisiin, joista yhden tulisi olla Pohjolan yhteisö.

Puheenvuoroja Suomen itsenäisyyden vahvistamiseksi odotetaan nyt erityisesti niiltä, jotka ovat johdatelleet meitä ratkaisuihin, joilla olemme itsemääräämisoikeuttamme menettäneet.

Kirjoituksessa mainittu teos ”Itsenäisen Suomen puolesta” on luettavissa ja kuunneltavissa kotisivuni kirja-arkistosta.

 

+13

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu