Pelasivatko Mauno Koivisto ja Harri Holkeri Moskovan kortilla?

Perjantaina julkaisemassani blogissa ”Koivisto toimi kuin italialainen taskuvaras” harmittelin sitä, että kirjoittamassaan Ilkka Suomisen elämäkertateoksessa Riku Keski-Rauska oli käyttänyt Mauno Koiviston arkistoa kovin puutteellisesti.

Kevään 1987 hallitusratkaisuun ja niin sanottuun kassakaappisopimukseen liittyen Keski-Rauska on hyödyntänyt arkistoa suorastaan kiitettävästi.

Puuttumaan ovat sen sijaan jääneet ne arkistoon sisältyvät tiedot, jotka koskevat Mauno Koiviston ja Harri Holkerin yhteydenpitoa ja yhteistyötä aikaisempina aikoina.

Kuten Keski-Rauskan teoksesta käy ilmi, hallitusta muodostettaessa avainhenkilöt ylläpitivät tiivistä yhteyttä Neuvostoliittoon erityisesti KGB:tä edustaneen ministerineuvos Felix Karasevin välityksellä.

Tätä aikaisemmaltakin ajalta NKP:n ja KGB:n roolista on käytettävissä aihetodisteita, joihin arkistosta olisi voitu saada arvokasta tukea.

Viitteitä tähän antavat Koiviston arkistosta paljastuneet tiedot siitä, millaista peliä hän syksyllä 1989 Moskovan kortilla pelasi.

x  x  x

Kevään 1987 hallitusratkaisu liittyi seuraavan vuoden presidentinvaaleihin. Ne kiinnostivat keskeisten puolueiden lisäksi myös Neuvostoliittoa. Tasavallan presidentillä oli silloin voimassaolleen perustuslain mukaan ratkaiseva rooli erityisesti ulkopolitiikassa.

On vahvoja aihetodisteita ja jopa todisteita siitä, että Neuvostoliitto kytkeytyi jo varhaisessa vaiheessa hallitusratkaisuun. Olen kertonut niistä teoksessani ”Suomen linja” (ss. 160-172).

Tammikuussa 2006 Ylen A-studio kertoi haltuunsa saamiensa asiakirjojen perusteella puoluesihteeri Erkki Liikasen keskusteluista Moskovassa toukokuun lopulla 1986. Hän vieraili Moskovassa eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana. Puoluesihteerinä Liikanen tapasi NKP:n keskuskomitean korkean edustajan Vadim Zagladinin myös erikseen, ja kävi hänen kanssaan ”avomielisiä” keskusteluja muun muassa lähestyvistä presidentinvaaleista.

”Suomen linjassa” esitän kolme muuta aihetodistetta.

Ensimmäinen niistä on Matti Kekkoselta saamani kirje, jossa hän kertoi Neuvostoliiton pyrkineen siihen, että Suomeen tulisi mieluummin sinipuna- kuin porvarihallitus. Matti Kekkonen oli Urho Kekkosen poika, joka oli toiminut kansanedustajan ja ministerinä. Hänellä oli hyvät keskusteluyhteydet Moskovaan.

Toinen todiste sisältyy Kimmo Rentolan artikkeliin teoksessa ”Ratakatu 12”. Sen mukaan neuvostojohto antoi jo vuonna 1982 KGB:lle ohjeen tukea Mauno Koiviston uudelleenvalintaa, jos hän noudattaisi ”Neuvostoliiton etuja tyydyttävää ulkopoliittista linjaa”.

KGB sai ohjeet tukea keskustan ja vasemmiston hallitusyhteistyötä. Epämieluisien koalitioiden estämiseksi KGB:n Helsingissä toimivien edustajien käskettiin jatkaa ”työtä, jonka tarkoitus on ylläpitää porvarileirin hajanaisuutta”.

”Suomen linjassa” osoitan, että Mauno Koiviston presidenttikaudella Suomen ulkopoliittinen linja siirtyi hieman ”vasemmalle”, lähemmäksi Neuvostoliiton linjaa.

Kolmas todiste sisältyy myös Keski-Rauskan teokseen.

Alpo Rusi kertoo teoksessaan ”Vasemmalta ohi” SDP:n puheenjohtajan Kalevi Sorsan ja puoluesihteeri Erkki Liikasen keskustelusta DDR:n kommunistipuolueen edustajien kanssa 17.5.1987. Hallitusratkaisusta he olivat todenneet, että ”koalitiolla turvattiin hyvien neuvostosuhteiden jatkuminen ja Koiviston uudelleenvalinta 1988. Samalla voitiin syventää ristiriitoja porvarillisten puolueiden välillä”.

Sorsa ja Liikanen käyttivät samoja perusteluja ja jopa samoja sanamuotoja, joilla KGB:n edustajia oli jo vuonna 1982 ohjeistettu.

Näiden aihetodisteiden valossa totean ”Suomen linjassa” olevan ilmeistä, että Neuvostoliitto tuki sinipunahallituksen muodostamista. Siksi olisi mielenkiintoista tietää, millä tavoin Moskovan kortilla hallitusratkaisun ja presidentinvaalien yhteydessä pelattiin.

Vastauksia tähän kysymykseen saattaa olla löydettävissä Mauno Koiviston arkistosta. Se saattaa myös paljastaa sen, käynnistettiinkö sinipunan aktiivinen valmistelu jo kesällä 1985, kuten me Keskustan johdon piirissä uskoimme.

Joka tapauksessa aloitimme puolustustaistelumme keväällä 1986, kuten olen muistelmateoksissani kertonut.

x  x  x

Mauno Koiviston arkistosta on jo löytynyt todisteita siitä, kuinka Moskovan kortilla myöhempinä vuosina pelattiin.

Syksyllä 1989 Jukka Tarkka julkaisi Ahti Karjalaisen elämäkertateoksen. Saman tien hän käynnisti Suomen Kuvalehdessä poliittisen ajojahdin, jossa minua syytettiin maanpetoksesta.

Tarkka julkaisi kirjassa Ahti Karjalaiselle syksyllä 1981 lähettämäni kirjeen, jossa kerroin keskustelustani ministerineuvos Viktor Vladimirovin kanssa. Kirjettä hän siteerasi valikoiden ja harhaanjohtavasti.

Vladimirov oli saanut tehtäväkseen vahvistaa Karjalaisen asemaa tulevissa presidentinvaaleissa. Hän pohdiskeli, mitä hän voisi tehdä Karjalaisen hyväksi. Vastasin, että öljyn tuonnin lisääminen ja sen synnyttämä viennin lisäys toisivat hänelle talouskomission puheenjohtajana myönteistä julkisuutta. Lupasin harkita tätä asiaa. Pyrin siis edistämään Suomen kansallisia etuja.

Kirjejupakka vietiin ministerivastuulain nojalla eduskunnan perustuslakivaliokunnan käsiteltäväksi. Sain vapauttavan päätöksen.

Asemaani vaikeutti kovasti se, että tasavallan presidentti Mauno Koivisto puuttui rajulla tavalla julkisuudessaan asiaan.

Mauno Koiviston arkistosta on löytynyt tietoja siitä, että hän oli tässä asiassa tiiviissä yhteistyössä KGB:n edustajana toimineen ministerineuvos Felix Karasevin kanssa. Aineistosta käy myös ilmi, että kirjejupakkaa käytettiin hyväksi pyrkimyksissä vaikeuttaa valmisteilla ollutta Keskustan poliittisen valtuuskunnan matkaa Moskovaan.

Mauno Koivisto puuttui Vladimirov-kirjeestä käytyyn keskusteluun 7.9.1989 kovasanaisella STT:n kautta julkistamallaan kannanotolla. Jouduin vastaamaan samalla mitalla.

Koiviston puuttuminen keskusteluun oli minulle aikanaan täysin käsittämätöntä. Nyt ainakin osittain tämän ymmärrän: hän näyttää halunneen lykätä suunnitteilla ollutta Keskustan johdon vierailua Moskovaan tai ainakin madaltaa sen tasoa.

Arkistosta on löytynyt kansliapäällikkö Jaakko Kalelan 20.9.1989 päivätty erittäin salainen muistio hänen tapaamisestaan Felix Karasevin kanssa. Keskustelussa valmisteltiin Karasevin tapaamista Koiviston kanssa. Muistio oli jaettu vain hänelle.

Muistion mukaan Karasev oli kertonut, että keskuskomiteassa olivat kysyneet, voidaanko Väyrynen ottaa vastaan, ja ajatelleet, että vierailua pitäisi lykätä epämääräiseen tulevaisuuteen. Syynä olivat Karjalaisen muistelmat ja niiden johdosta syntynyt julkinen keskustelu.

Se oli päätetty kuitenkin toteuttaa, mutta hyvin lyhyenä ja mahdollisimman alhaisella tasolla.

Karasev oli kertonut, että olin toivonut kolmea päivää Moskovassa ja tapaamista Gorbatshovin kanssa. Oli päätetty, että olemme yhden päivän Moskovassa ja yhden Rjasanissa. Tapaamista ei katsottu voitavan järjestää edes politbyroon jäsenen tasolla. (Lopulta tapasimme Boris Pugon.)

Keskustelussa Kalela oli kertonut tasavallan presidentin Helsingin Sanomille antamasta (24.9. julkaistavasta) haastattelusta, jota hän oli päättänyt täydentää hyvin kriittisillä huomautuksilla Väyrysestä.

Karasev oli kauhistunut ja sanonut ymmärtävänsä TP:n kantaa. Hän oli todennut, että koko keskustapuolueen vierailu joutui uusharkintaan tämän uuden tilanteen vuoksi.

Kalela kertoo lopuksi sanoneensa, että hän ymmärtää kuinka hankalassa välikädessä NKP oli: teki mitä tahansa, väärintulkinta oli todennäköinen.

Mauno Koiviston toiminnan taustalla oli lokakuuksi suunniteltu Mihail Gorbatshovin virallinen vierailu Suomeen.

Koivisto oli ilmeisesti saanut tietää, että olin pyytänyt Moskovassa tapaamista Gorbatshovin kanssa. Tämä ei ollut tavatonta. NKP:n pääsihteerillä oli tapana tavata niiden puolueiden valtuuskuntia, joilla oli viralliset suhteet sen kanssa.

Koiviston raju puuttuminen Vladimirov-kohuun teki tämän mahdottomaksi ja jopa vaaransi vierailun toteutumisen – etenkin sen jälkeen, kun Kalela ilmoitti Koiviston vielä jatkavan hyökkäyksiään.

Kun Gorbatshov tuli Suomeen, minut pidettiin loitolla. Toivomaamme puoluetapaamista ei järjestetty. Kulttuuritalon juhlassa sain istua takapenkillä.

Mihail Gorbatshov sai suuren myönteisen huomion Suomen puolueettomuutta koskevalla lausunnollaan, joka Karasevin minulle kertoman mukaan olennaisella tavalla perustui minun edellisenä syksynä valmistuneeseen väitöskirjaani.

Tällaista oli Mauno Koiviston vallankäyttö syksyllä 1989.

”Suomen linja” -kirjaa kirjoittaessani en tätä tiennyt. Siitä huolimatta joudun antamaan teoksessani vähemmän mairittelevan kuvan Koiviston toiminnasta – etenkin kun vertaan sitä Urho Kekkosen valtiomiestyöhön. Suosittelen luettavaksi koko tämän kirjan tai siitä vuonna 2017 ilmestyneen täydennetyn version.

Kirjat löytyvät kotisivuni kirja-arkistosta. Sieltä ovat vapaasti luettavissa myös väitöskirjani ja ne teokseni, joissa kerrotaan seikkaperäisesti Vladimirov-kohusta ja Mauno Koiviston puuttumisesta siihen (On totuuden aika 1 ss. 382-342 ja On totuuden aika 2 ss. 377-393).