Politiikan tutkimuksen musta aukko

Sain virikkeen tähän kirjoitukseen edellisen blogini ”Miten Keskustan kannatus saadaan nousuun?” synnyttämästä some-keskustelusta. Kirjoitukseni oli jatkoa 28.6. julkaisemalleni blogille ”Vain myönnetyissä tappioissa saattaa olla voiton siemen”.

Näissä kahdessa kirjoituksessa osoitin numerotietoihin nojautuen, että Keskustan kannatus on ollut jyrkässä alamäessä siitä lähtien, kun nykyisin puoluetta johtava ”joukkue” nousi valtaan vuoden 2010 Lahden puoluekokouksessa.

Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa koettiin Keskustan historian pahin romahdus, kun kannatus putosi 13,8 prosenttiin. Sen jälkeen painuttiin 12 prosentin tuntumaan.

Katri Kulmunin puheenjohtajakaudella kannatus vakiintui, ja huhtikuun 2020 mittauksessa se nousi 12,6 prosenttiin. Puheenjohtajan vaihduttua kannatuksemme vajosi keskimäärin noin 11,5 prosentin tasolle.

Heinäkuun mielipidemittauksen 12,6 merkitsi siis paluuta huhtikuun 2020 lukuihin. Nähtäväksi jää kestääkö se vai palataanko syksyllä jälleen viimeksi kuluneen vuoden tasolle.

x  x  x

Facebook-sivullani kommentointiin yhtyi myös Keskustan eduskuntaryhmän entinen pääsihteeri Seija Turtiainen. Häneen esittämäni kylmät numerotiedot näyttävät sattuneen pahasti. Hän oli yksi puoluetta vuodesta 2010 lähtien johtaneen ”joukkueen” avainpelaajista.

Turtiainen yhtyi kommenteissa esitettyihin syytöksiin, että minä olisin syypää Keskustan kannatuksen romahtamiseen – että minä olisin tuhonnut puolueen. Sen ohella olin hänen mukaansa tuhonnut monta muutakin puoluetta.

Turtiainen kehotti minua keskittymään Kemin työväentalon pelastamiseen. Ehkä hän viittasi tällä siihen, että ehdokkuuteni kuntavaaleissa johti osaltaan Vasemmistoliiton johtoaseman tuhoutumiseen Kemin kuntapolitiikassa.

En minä ole Keskustaa tuhonnut. Kaksi kertaa olen sen sijaan ollut puoluetta keskeisellä tavalla pelastamassa. Kolmannen kerrankin olisin sen tehnyt, jos tämän olisi annettu tapahtua.

Ensimmäinen kerta oli se ”pitkä marssi”, jolla Keskusta nousi vuoden 1970 romahduksen jälkeen 1980-luvun lopulla Suomen suurimmaksi puolueeksi.

Tärkeä käännekohta olivat vuoden 1988 presidentinvaalit, joissa nousin Keskustan ehdokkaana kakkoseksi ja voitin Harri Holkerin. Valitsijamiesvaalissa Keskusta päihitti Kokoomuksen.

Toinen tapaus olivat vuoden 2012 presidentinvaalit.

Vuoden 2011 eduskuntavaalien romahduksen jälkeen Keskustan kannatus painui 12 prosentin tuntumaan.

Vuoden 2012 presidentinvaaleissa saimme palautetuksi luottamuksen Keskustaan ja nousimme takaisin suurten puolueiden joukkoon.

Kolmannenkin kerran olisin Keskustan pelastanut, ellei ”joukkue” olisi tätä torjunut.

Sen jälkeen, kun Keskusta vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen astui tuhon tielle, pyrin kokoamaan alkiolaisen aatteen kannattajia yhteen yli puoluerajojen ja sitoutumattomien suomalaisten keskuudessa.

Tässä onnistuin. Vuoden 2018 presidentinvaaleissa sain kansanliikkeen ehdokkaana vahvan kannatuksen, ja voitin Keskustan ehdokkaan Matti Vanhasen.

Sotkamon puoluekokouksen lähestyessä ehdotin Keskustan johdolle voimien kokoamista. Tähän mahdollisuuteen ei tartuttu.

Tämä sinetöi puolueen romahduksen vuoden 2019 eduskuntavaaleissa.

x  x  x

Facebook-keskustelun lisäksi sain virikettä tähän kirjoitukseen Ylen ”Itsevaltiaat” ohjelmasarjasta. Pyrin sitä säännöllisesti seuraamaan.

Siinä on viime aikoina ollut vahvasti esillä Tanja Karpela, joka toimi Matti Vanhasen I hallituksen kulttuuriministerinä. Ohjelmassa esiintyy ministerin avustaja, joka johtaa ministeriötä ja komentelee Karpelaakin.

Olen ihmetellyt, kuka tuo avustaja oli. Eilen se minulle valkeni: Seija Turtiainen.

Tämä havainto puolestaan palautti mieleeni jo vuosia sitten ilmaisemani huolen siitä, että politiikan kulisseissa häärivät avustajat ja erilaiset viestintätoimistot vaikuttavat ratkaisevalla tavalla poliittiseen päätöksentekoon.

Jo vuonna 2016 kirjoitin tästä aihepiiristä blogin ”Viestintätoimistot”. Sittemmin kirjoituksessa esille tuomani epäkohdat ovat paisuneet moninkertaisiksi.

Seija Turtiaisen ura ei ole kulkenut viestintätoimistojen kautta. Hän on palvellut eduskuntaryhmän lisäksi ministereiden avustajana.

Olen seurannut läheltä kehitystä, jonka kautta Suomeen on kasvanut valtava joukko ministereiden ja kansanedustajien avustajia. Omakin poliittinen urani liittyy tähän prosessiin.

Suomen ensimmäinen ministerin poliittinen sihteeri oli Olli Saarela, joka tuli opetusministeri Johannes Virolaisen avustajaksi vuoden 1969 alussa. Saarela toimi tuolloin Keskustan Opiskelijaliiton pääsihteerinä.

Minut valittiin Saarelan avustajatehtävän ajaksi vt. pääsihteeriksi. Tätä kautta pääsin puolueen sisäpiiriin ja mm. osallistumaan puoluehallituksen ja sen työvaliokunnan kokouksiin. Tämä auttoi valintaani eduskuntaan vuoden 1970 vaaleissa.

Saarelan pestistä alkoi kehitys, jonka kautta kaikilla ministereillä on nykyään useitakin poliittisia avustajia. Kansanedustajatkin ovat saaneet omansa.

Avustajia nykyään välttämättä tarvitaan. He tekevät tärkeää yhteiskunnallista työtä.

Nyt on kuitenkin syntynyt ammattikunta henkilöistä, joiden ammatillinen ura koostuu toiminnasta avustajan tehtävissä, ja jotka välillä työskentelevät viestintätoimistoissa, etujärjestöissä ja politiikkaa lähellä olevien yritysten palveluksessa. ”Vihreitä oksia” ja ”hillotolppia” on ollut auliisti tarjolla.

Avustajien ammattikunta käyttää usein suurta valtaa, mutta siihen kuuluvat eivät ole toiminnastaan poliittisessa vastuussa.

Jotkut tähän uuteen rälssiin kuuluvat ovat olleet ehdolla vaaleissa. Heillä näyttää olevan erityisen hyvät mahdollisuudet saada vaalityöhönsä taloudellista tukea yrityksiltä ja järjestöiltä.

Rinteen hallituksen muodostamisen yhteydessä erilaisten poliittisten avustajien määrä nousi ennen näkemättömäksi.

Nyt esiin on tullut uusi ilmiö, kun eduskuntavaaleissa paikkansa menettäneitä poliitikkoja on ryhdytty nimittämään poliittisiin huippuvirkoihin valtioneuvoston piirissä. Tämä käytäntö alkoi jo Juha Sipilän pääministerikaudella, mutta nykyistä hallitusta muodostettaessa se on noussut uusiin mittoihin.

Eduskunnasta pudonneet ovat saaneet jopa parempia palkkoja ja enemmän vaikutusvaltaa kuin eduskuntaryhmien jäsenet.

x  x  x

Avustajapelillä on ollut keskeinen osa myös siinä Keskustan sisäisessä valtataistelussa, jolla puolue on suistettu nykyiseen ahdinkoonsa.

Olen julkisuudessakin ihmetellyt sitä, kuinka Juha Sipilästä tuli Keskustan liberaalisiiven johtohahmo. Ennen valintaansa Keskustan puheenjohtajaksi vuoden 2012 Rovaniemen puoluekokouksessa hän esiintyi alkiolaisen aatteen vahvana kannattajana.

Vielä keväällä 2014 ilmestyneessä kirjassani ”Suomen linja” kerroin uskovani, että Sipilä olisi seuraajistani ainoa, jonka poliittiseen linjaan voisin olla täysin tyytyväinen.

Vähitellen, ja etenkin vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen, kävi ilmi, että olin raskaasti erehtynyt. Samoin kävi monille muille vanhemman polven poliitikoille.

Kun Juha Sipilä oli valittu puheenjohtajaksi, hänelle palkattiin puoluetoimistoon poliittinen sihteeri. Tähän tehtävään valittiin Riina Nevamäki.

Tästä minä Sipilää varoitin ja moni muukin. Hänet tiedettiin liberaalijoukkueen avainpelaajaksi.

Riina Nevamäestä tuli tärkeä tuki poliittisesti kokemattomalle Juha Sipilälle. Kun Sipilä nousi pääministeriksi, Nevamäestä tuli hänen lähin avustajansa.

Nevamäki oli maineensa veroinen. Sipilän ja Keskustan poliittinen linja muuttui.

Avustajatehtävän päätyttyä Riina Nevamäki siirtyi viestintäyhtiön osakkaaksi ja myöhemmin pankin yhteiskuntasuhdejohtajaksi. Hyviä hillotolppia molemmat.

Vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen Keskustan puoluevaltuusto teki päätöksen, joka edellytti puolueen asettautumista oppositioon.

Tämä kanta kuitenkin pyörrettiin. Keskeinen syy tähän oli se, että Antti Rinne tarjosi Keskustalle viisi mieluisaa ministerinpaikkaa ja puhemiehen tehtävän. Mukana tuli ennen näkemätön määrä erilaisia poliittisia virkatehtäviä ja avustajan posteja.

Oma osansa puolueen päätöksenteossa oli sillä, että avustajakunnasta suuri osa toimii puolueen keskeisissä luottamustehtävissä. Omat työpaikat haluttiin säilyttää ja niitä jopa kohentaa.

Ilmeisesti tämä on tärkein syy myös siihen, että nykyistä hallitusyhteistyötä on pyritty hinnalla millä hyvänsä jatkamaan. Katri Kulmunin syrjäyttämistäkin perusteltiin sillä, että hänen epäiltiin pyrkivän hajottamaan hallituksen.

x  x  x

Lopuksi tulen kirjoitukseni otsikkoon.

Vaikka Suomen poliittiseen järjestelmään on syntynyt edellä kuvattu kansanvallalle täysin vieras rakenne, en ole havainnut, että politiikan tutkimuksessa siihen olisi tartuttu.

Tässä on politiikan tutkimuksen musta aukko.

Voisikohan joku tutkiva journalisti aloittaa tämän työn selvittämällä ketkä tähän uuteen poliittiseen rälssiin kuuluvat ja millaisia ovat olleet heidän uransa?

On vältettävä avustajarälssiin kuuluvien syyllistämistä. On keskityttävä ilmiöön ja siihen liittyviin vallankäytön rakenteisiin.

Tämä työ antaisi aineistoa politiikan tutkijoille, jotka selvittäisivät tämän valtarakenteen keskinäisiä ja ulkoisia kytköksiä ja sen todellista poliittista vaikutusvaltaa.

Kysymyksessä näyttää olevan joukko, jota ainakin johonkin määrään saakka yhdistävät samankaltaiset arvot ja yhteiskunnalliset näkemykset.

Avustajatehtävien hoitamiseen näyttävät lisäksi vaikuttavan niiden väliin limittyviin töihin liittyvät arvot ja intressit.

Tässä olisi äärimmäisen tärkeä ja mielenkiintoinen tutkimustehtävä jollekulle ennakkoluulottomalle tukijalle. Rahoitustakin uskoisi löytyvän.

+4

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu