Tarvitaanko jälleen ”jarrutuskeskustelu”?

Viime viikkoina ajatukseni ovat usein palanneet syksyn 1994 tapahtumiin.

Yhtäläisyydet kevääseen 2022 ovat vahvat. Yhdistävänä tekijänä on myös Sauli Niinistön rooli näiden kahden ajankohdan tapahtumissa.

Syksyllä 1994 järjestettiin neuvoa antava kansanäänestys Suomen jäsenyydestä Euroopan unionissa. Se liittyi siihen ”luovaan” perustuslain tulkintaan, jonka eduskunnan perustuslakivaliokunta Sauli Niinistön johdolla hyväksyi.

Jos liittymissopimus olisi käsitelty silloin voimassa olleen perustuslain mukaan, lopullinen käsittely olisi vaatinut 2/3 määräenemmistön seuraavien vaalien jälkeen kokoontuvassa eduskunnassa. Aikataulullisesti tämä olisi ollut mahdollista, sillä seuraavat vaalit olivat maaliskuussa 1995.

Kun oli hyvin epävarmaa, olisiko uudessa eduskunnassa saatu aikaan tarvittava määräenemmistö, jäsenyyden ajajat keksivät mallin, jolla vanha eduskunta saattoi sen hyväksyä.

Kun kiireellinen menettely olisi vaatinut 5/6 enemmistön, päätettiin, että sopimus voitaisiin hyväksyä kiireellisenä 2/3 enemmistöllä, kun kansan enemmistö sen neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä ensin hyväksyisi.

Keskustan edustajat perustuslakivaliokunnassa edellyttivät normaalia perustuslain mukaista käsittelyä.

Käytännössä perustuslain vähemmistölle antamaa suojaa heikensi vielä se, että kansanedustajia painostettiin äänestämään vastoin omaa vakaumustaan sopimuksen puolesta sillä perusteella, että kansalaisten enemmistö oli sen hyväksynyt.

Jatkoa seurasi, kun Suomi vietiin muutamaa vuotta myöhemmin ainoana Pohjoismaana euroalueeseen ilman kansanäänestystä ja vain tiedonantomenettelyä käyttäen.

Pääministeri Paavo Lipponen ja valtiovarainministeri Sauli Niinistö perustelivat tätä sillä, että asia heidän mielestään ratkaistiin vuoden 1994 kansanäänestyksessä.

Tässä toimittiin perustuslakia suorastaan rikkoen, mutta perustuslakivaliokunta tämän menettelyn siunasi.

x x x

Kansanäänestyksen jälkeen hallitus yritti saada kovalla kiireellä jäsenyyssopimuksen hyväksytyksi eduskunnassa. Tavoitteena oli, että Suomen jäsenyys olisi saatu lyödyksi lukkoon ennen Ruotsin kansanäänestystä

Tätä en voinut omalta osaltani mitenkään hyväksyä.

Olin suostunut pitkin hampain jäsenyyden hakemiseen sen vuoksi, että olisi ollut vaikea jäädä ulkopuolelle, jos Ruotsi liittyisi.

Minun oli täysin mahdotonta ajatella, että Suomi liittyisi unioniin, jos Ruotsi jäisikin ulkopuolelle. Sopimus oli Suomelle hyvin epäedullinen, kun me olimme jo päässeet Euroopan talousalueen (ETA) kautta EU:n sisämarkkinoille.

Käynnistin yhdessä noin kymmenen muun kansanedustajan kanssa jarrutuskeskustelun.

Perustelimme pitkiä puheitamme sillä, että tätä Suomen tulevaisuuden kannalta tärkeää asiaa piti voida perusteellisesti käsitellä.

Tavoitteemme oli saada lykätyksi sopimuksen lopullinen käsittely Ruotsin kansanäänestyksen yli. Tässä onnistuimme.

Ruotsalaisille ei kuitenkaan kerrottu, että Suomessa odotettiin heidän ratkaisuaan. Siellä päinvastoin sanottiin, että sopimus on pakko hyväksyä, kun Suomi on liittymässä unioniin.

Kansanäänestyksessä ruotsalaisten tilapäinen enemmistö siunasi maansa jäsenyyden. Ennen äänestystä ja sen jälkeen ruotsalaisten selvä enemmistö oli ollut ja oli jäsenyyttä vastaan.

Tämä ratkaisi Suomen jäsenyyden.

Harkintaani ja jarrutuskeskustelun käynnistämiseen vaikutti vahvasti jäsenyyden vaikutus Suomen kansainväliseen asemaan.

Ensi sijassa pyrin siihen, että molemmat maat olisivat jääneet yhdessä Norjan ja Islannin kanssa osaksi Euroopan talousaluetta, ja olisimme ryhtyneet yhdessä luomaan sen puitteisiin Pohjolan yhteisöä.

Toinen mahdollisuus oli, että liittyisimme unioniin yhdessä Ruotsin kanssa, jolloin voisimme luoda yhdessä Tanskan kanssa sen puitteisiin pohjoismaista rintamaa.

Ajatus vain Suomen liittymisestä oli mahdoton senkin vuoksi, että olisimme ajautuneet unionin laajentuessa neljänneksi Baltian maaksi. Jarrutuskeskustelulla varmistettiin, että tämä vaihtoehto ei voinut toteutua.

Sama pelko joutumisesta neljänneksi Baltian maaksi on tullut esille myös keskustelussa Ruotsin ja Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä.

On laaja yksimielisyys siitä, että Ruotsin ja Suomen tulisi päätyä samaan ratkaisuun.

x x x

Tänä kevätkautena ovat ikävinä palanneet mieleen ne ratkaisut, joilla Suomi vietiin perustuslakia laveasti tulkiten ja sitä jopa rikkoen Euroopan unionin jäseneksi ja euroalueeseen.

Nyt Suomen liittymistä sotilasliitto Natoon valmistellaan hyvin arveluttavalla tavalla. Olen käsitellyt siihen liittyviä perustuslaillisia ongelmia muun muassa 20.4. julkaisemassani blogissa.

Kysymys on ennen muuta tasavallan presidentin toiminnasta.

Tasavallan presidentti kyllä perustuslain mukaan johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa, mutta johtamisessa on noudatettava perustuslain määräyksiä.

Perustuslain 57 § rajaa tasavallan presidentin tehtävät: ”Tasavallan presidentti hoitaa hänelle tässä perustuslaissa tai muussa laissa erikseen säädetyt tehtävät.”

Perustuslain 58 § määrää, että ”tasavallan presidentti tekee päätöksensä valtioneuvostossa sen ratkaisuehdotuksesta”.

Päätösten valmistelu ja ratkaisuehdotusten tekeminen kuuluu siis eduskunnan luottamusta nauttivan valtioneuvoston tehtäviin.

Päätöstä Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden hakemisesta valmistellaan kuitenkin nyt poliittisten puolueiden puheenjohtajien muodostamassa ”johtoryhmässä” ja eduskunnan ”koordinaatioryhmässä”, jossa siinäkin puoluejohtajilla on ratkaiseva rooli.

Tässä prosessissa Nato-jäsenyyttä jo pitkään ideologisista ja poliittisista syistä ajaneet poliittiset voimat ovat saaneet alusta pitäen johtavan roolin.

Kuitenkaan perustuslaki ei edes tunne poliittisia puolueita. Ne mainitaan vain siinä yhteydessä, kun on kysymys ehdokkaiden asettamisesta valtiollisiin vaaleihin.

Poliittisten puolueiden roolia korosti myös ulkoministeri Pekka Haavisto eilisessä Ylen Ykkösaamussa. Niiden katsotaan edustavan jatkuvuutta, joka ulottuu myös ensi kevään eduskuntavaalien yli.

Perustuslain kannalta tämäkin on hyvin kyseenalaista.

Perustuslain 29 § sisältää määräyksen kansanedustajan riippumattomuudesta:

”Kansanedustaja on velvollinen toimessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattamaan perustuslakia, eivätkä häntä sido muut määräykset.”

Puoluepäätökset eivät voi sitoa kansanedustajaa. Vielä mahdottomampaa on ajatella, että nykyisen eduskunnan toimikaudella tehdyt puoluepäätökset voisivat sitoa seuraavissa vaaleissa valittuja kansanedustajia.

x x x

Kerrotaan, että puoluejohtajien johtoryhmässä ja eduskunnan koordinaatioryhmässä olisi sovittu, että jäsenyyttä päätetään hakea jo parin viikon kuluessa.

Kerrotaan, että ratkaiseva päivä olisi 12.5., J.V. Snellmanin syntymäpäivä ja suomalaisuuden päivä.

Jos tämä on tarkoitus, symboliikka on huonosti valittu. Snellman oli Suomen itsenäisyyden rakentaja, ja hän edusti turvallisuuspoliittista realismia.

Nämä suunnitelmat tuovat mieleen vuoden 1994 tapahtumat.

Silloin kansanedustajia painostettiin voimakkaasti kannattamaan Suomen liittymistä Euroopan unioniin. Keskustan kansanedustajista jäsenyyden puolesta äänesti 31 ryhmän 55 jäsenestä. Meitä vastaan äänestäneitä oli 24.

Seuraavan kevään eduskuntavaaleissa moni vastoin omaa vakaumustaan jäsenyyden puolesta äänestänyt kansanedustaja menetti paikkansa.

Nykyisten kansanedustajien tulisi muistaa, että ensi keväänä järjestetään eduskuntavaalit. Olipa tilanne Suomen Nato-jäsenyyden suhteen mikä tahansa, tällä asialla on suuri merkitys vaalien tulokseen.

Kansanedustajat näyttävät ottavan kantaa nykyisen poliittisen ilmapiirin perusteella. Kansalaismielipide saattaa kuitenkin muuttua.

Jos Nato-jäsenyyttä on päätetty hakea ja jos sopimusta ei ole vaaleihin mennessä ratifioitu, tästä tulee keskeinen vaalikysymys.

Etenkin näin suuressa kysymyksessä on viisasta toimia oman vakaumuksensa mukaisesti.

Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden käsittelemiseen synnytetty prosessi on johtanut siihen, että nyt ollaan pelaamassa vaarallista uhkapeliä isänmaan kohtaloilla, kuten 22.4. julkaisemassani blogissa kirjoitin.

Jos päätöstä Nato-jäsenyyden hakemisesta yritetään viedä läpi kovalla kiireellä, saattaa myös kasvaa riski siihen, että Suomi liittyisi, mutta Ruotsi jäisi ulkopuolelle.

Jos tätä yritetään, olisi toivottavaa, että eduskunnasta löytyisi kymmenkunta kansanedustajaa, jotka olisivat tarvittaessa valmiit jarruttamaan päätöksentekoa.

x x x

Pekka Haavisto sanoi eilisessä Ykkösaamussa:

”Jos Suomi ei nyt käytä Nato-optiota, kynnys sen käyttämiselle kasvaisi valtavan suureksi.”

Hän kysyi:

”Jos tämä ei olisi sellainen tilanne, kun haetaan jäsenyyttä, niin milloin sellainen tilanne sitten tulisi.”

Outo väite ja outo kysymys, etenkin ulkoministerin esittäminä.

Vastaan Haaviston kysymykseen:

Nato-jäsenyydelle on olemassa todellinen tasavallan presidentin esittämä vaihtoehto: ”Nato-option” säilyttäminen ja tiivistyvä yhteistyö Ruotsin ja Yhdysvaltain kanssa. Tämä turvaisi myös sen, että Suomella ja Ruotsilla olisi samanlainen turvallisuuspoliittinen asema.

Sekä maamme korkein poliittinen johto että puolustusvoimien ylipäällikkö ovat todenneet, ettei Suomeen kohdistu tällä hetkellä sotilaallista uhkaa.

Tarve Nato-option käyttämiseen saattaisi syntyä tilanteessa, jossa Venäjä alkaisi muodostua uhkaksi Suomen turvallisuudelle. Silloin ”kynnys” olisi matalampi kuin nyt, kun Ukrainassa riehuu täysimittainen sota.

Tässä vaihtoehdossa Suomen Nato-optiosta tulisi tähänastista tehokkaammin Venäjän käyttäytymiseen vaikuttava tekijä.