Kummitusjuttu

Tammikuun alkupäivinä 1971 äitini tuli hakemaan isääni sallalaisesta baarista ja hänen ryyppykaverinsa ihmettelivät kuinka isä antaa naisen käskyttää itseään. Seurauksena saa isäni syystä tai toisesta päähänsä mätkiä turpiin tulevaa äitiäni ja paiskoi alas rappusilta ja potki vatsaan.

Tarina ei kerro miten tilanne päättyi, mutta synnyin kuitenkin pakkasaamuna tammikuun lopulla liki täyden kympin karjuna (4150gr), vaikka kolme kylkiluuta oli hassusti poikki vasemmalta puolelta ja siksi varusmiesaikana sotilaspassiini merkattiin erityistuntomerkkeihin: ulkoneva vasen kylkiluu.

Katkenneet luut katsottiin syntymässä aiheutuneiksi, eikä äitini jaksanut muutenkaan katsella alati ryyppäävää miestään vaan nappasi minut kainaloonsa ja pakeni vanhempiensa kotiin. Isä sai moisesta juonenkäänteestä siepin ja laittoi Kauttion kotitalon, siis isovanhempieni kodin, kirveellä uuteen uskoon. Kirjahyllyt, sohvat, väliovet ja keittiön kalusteet saivat kyytiä, kun hullu lapinmies päästää luontonsa irti. Vasta poliisi saa isän rauhoittumaan, kun asettaa hänet puoleksi vuodeksi Rovaniemen hullujenhuoneelle, jonne siihen aikaan alkoholistit laitettiin ”rauhoittumaan”. Tältä ajalta on olemassa nippu lukemattomia (mutta arkistoituja) kirjeitä, joita hän kirjoitellut.

 

Isääni en ole sen koomin nähnyt, mutta mummi ja ukki tulivat arvatenkin hyvin tutuiksi, vaikken tietenkään voi muistaa näitä alkuvuosiani.

 

Aikaa kului ja kasvoin aikuiseksi. Aikuisena miehenä rohkaistuin ja saavuin 2018 varta vasten Sallaan tapaamaan isääni, jonka kanssa olin keskustellut liki 16 vuotta sitten puhelimessa, jolloin hän oli luvannut tulla Laitilaan katsomaan poikansa juuri saamaa tytärtä. Ehkä hänellä oli kiireitä tai jotain, mutta hän ei saapunut myöskään katselemaan pojanpoikaansa tai seuraavaa pojantytärtään. Mutta minä tulin. Ja kuten yleensäkin, ilmoittamatta yhtään mitään etukäteen. Mutta ovi ei auennut. Pimputtelin ovikelloa ja odottelin paikalla puolisen tuntia ja totesin, ettei meidän ollut määrä vieläkään tavata.

 

Sittemmin kävi näin, että kävellessäni kotiinpäin marraskuussa 2018 törmäsin suoraan normaalinopeutta ajavan rekan maskiin ylittäessäni 8-tietä. Lennän törmäyksen voimasta merkillistä rataa, sillä päädyn jatkoperävaunullisen rekan jarrutusjälkien päälle niin, että vaikuttaa rekan ajaneen minun ylitseni. Päätä lukuun ottamatta minulta ei vahingoitu kuin kolme kylkiluuta vasemmalta puolen!

 

Sairaalassa maatessani vaimoni saa tiedon, että isäni on kuollut pari päivää ennen onnettomuutta, mutta minulle ei asiaa kerrota.

 

Nyt herääkin se kummitusjutun ajatus. Onko isäni kuolemansa jälkeen koettanut pelastaa minua potkimalla rekan alta vai onko hän potkinut minut rekan alle? Tervejärkinen, ympäristöään vähänkin havainnoiva ylikersantti ei jää rekan alle paikassa, jossa näkyvyys on päivällä joka suuntaan yli kaksi kilometriä.

 

Kerta kaikkiaan mielenkiintoinen ja mystinen tapaus.

 

 

 

 

 

Ps. Olen siis syntyjäni Torsti Henrik Ilmari Kauttio, mutta katson kuuluvani enemmän Karurantojen sukuun, eli äitini puoleen ja nimeni on vaihdettu 1978 mennessäni suomalaiseen peruskouluun. Sitä paitsi Karuranta on foneettisesti hienompi sukunimi ja sen nimen tarina on kovin perisuomalainen. Isoisäni äidinpuolelta oli riidellyt sotien jälkeen veljensä kanssa ties mistä ja juovuspäiten saapunut kotiinsa kertomaan kompromissinsa tuloksen. Olemme syntyjämme karua ja köyhää sukua, mutta isoäitini oli alun perin Alppiranta. Jotain hienoa ja jotain ei mitään.

Toki ei Moilasessakaan mitään vikaa ole.

pakanapoika

Kekkosen aikana syntynyt kansalainen, jolle sattuu ja tapahtuu vielä 2000-luvullakin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu