Tapaninpäivän tsunamimuistelu

Olinhan siellä minäkin. Aamulla 16 vuotta sitten erosin perheestäni ja sukulaisistani, sillä he lähtivät apinoita katsomaan syvälle mantereen puolelle. Itse polkaisin moottoripyörän käyntiin ja suuntasin Ao Nangista kohti Ko Lanta-nimistä paikkaa, koska siellä oli jonkinasteiset hippifestivaalit. Matkaa tulisi noin 250 kilometriä suuntaansa. En päässyt montaa sataa metriä, kun äkkäsin rantavallin päällä olevan linja-autokatoksen, josta avautui varsinainen unelmamaisema. Pysähdyin ja istahdin nauttiakseni näystä ja laitoin sätkän palamaan. Tuskin edes kummeksuin hiekkarantaa, joka oli vetäytynyt ehkä kivenheiton matkaa märkänä ja lauma pitkähäntäveneitä makasi paikallaan rannalla omistajien huitoessa käsiään. Taivaanrannassa näkyi kaksi peräkkäistä, pitkää aaltoa, joiden aallonharja nousi ehkä pariin metriin.

(Seuraavan reaktioni ymmärtääkseen täytyy muistaa minun olevan ns. metsämuinaissuomalainen. Jos minua ympäröivä luonto, siis käytännössä metsä, käyttäytyy oudosti, vaistoni varoittaa minua kyllä. Mutta meri on minulle täysin vieras elementti ja sen outo käyttäytyminen ei minua näemmä liikuta)

Otan siis paitani pois ja aikomukseni on juosta tuota ensimmäistä aaltoa vastaan kädet levällään. Baywatch-tyyliin.

Seison kuitenkin pysäkillä, liki kolme metriä korkean rantavallin päällä ja täältä ei pääse hiekkarannalle kuin rohkealla hypyllä ja niin rohkea minä en ole. Päivitellessäni käteeni osuu repusta uskollinen Sony-merkkinen videokamerani. Aloitan kuvaamisen ja ohessa tulos.

pakanapoika

Kekkosen aikana syntynyt kansalainen, jolle sattuu ja tapahtuu vielä 2000-luvullakin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu