Vasemmisto ja feministit eivät ymmärrä intersektionaalisuutta

Käsitykset tasa-arvosta sekä ihmisten jakautumisesta etuoikeutettuihin ja vähäosaisiin voidaan luokitella kolmeen eri kehitystasoon.

Alimman eli 1-tason näkökantaa edustavat vanhan koulukunnan marxilaiset sekä Naisasialiitto Unionin jääräpäisimmät feministit. Marxilaisten mukaan ihmiset jakautuvat etuoikeutettuihin, joita ovat kapitalistit, sekä sorrettuihin, joita ovat työläiset. Tästä näkökulmasta katsottuna voidaan päätyä sellaisiin absurdeihin päätelmiin, joiden mukaan omaa pienyritystään pyörittävä jäätelökioskin omistaja on kapitalisti ja siten etuoikeutettu. Vastaavasti yli sadan tuhannen euron vuosiansioihin yltävä lennonjohtaja on tästä näkökulmasta katsoen sorrettu työläinen.

Naisasialiitto Unionin jäärät puolestaan lähtevät siitä ajatuksesta, että lähes ainoa olennainen jako etuoikeutettuihin ja sorrettuihin johtuu sukupuolesta. Heidän mukaansa voidaan siis varsin selkeästi nähdä, että miehet ovat etuoikeutettuja ja naiset ovat vähäosaisia. Tämän logiikan mukaan sairaat ja työttömät miehet ovat etuoikeutettuja verrattuna terveisiin ja töissä käyviin naisiin. Edelleen, jääräpääfeministien mukaan sukupuolten tasa-arvoa voidaan parantaa vaikkapa siten, että kuntien tasa-arvosuunnitelmissa asetetaan tavoitteeksi naisten aseman parantaminen erityisesti työelämässä. Sen jälkeen näitä suunnitelmia sovelletaan palkkaamalla naisvaltaisiin kouluihin ensisijaisesti naisopettajia, ohittaen työnhaussa pätevimmät miehet (tällaista on todistettavasti tapahtunut Suomessa).

Eräs tasa-arvon edistämistä pääasiallisena ansiotyönään tekevä jääräpääfeministi kertoi minulle avoimesti siitä, että on tavallaan hyvä asia, että miesten työttömyys on niin paljon korkeampi kuin naisilla, koska kaikissa muissa tilanteissa miesten asema on parempi kuin naisilla. Toinen jääräpääfeministi kertoi, että on vain hyvä, että pojat menestyvät kouluissa tyttöjä huonommin (ja putoavat koulujärjestelmän piiristä helpommin kuin tytöt), koska kaikilla muilla elämänalueilla naisten asema on kuitenkin huonompi. Edelleen yksi jääräpääfeministi on sitä mieltä, että on tasa-arvon kannalta vain hyvä, että miehet ovat avioerotilanteissa altavastaajan asemassa, koska naisten asema on kaikilla muilla elämänalueilla miehiä huonompi.

Tasa-arvoajattelun 2. taso on suomalaisten naistutkijoiden tarkastelutapa. He näkevät, että syrjintää voi olla monenlaista ja ihmiset voivat olla yhtaikaisesti ja intersektionaalisesti useamman eri syrjinnän kohteita. Tämä nerokas oivallus kuitenkin latistuu naistutkijoiden kirjoituksissa siihen muotoon, että työväenluokkaisen taustan omaavilla tummaihoisilla lesboilla on vaikeampaa kuin ylempiin sosiaaliryhmiin syntyneillä vaaleaihoisilla heteromiehillä. Jostain kumman syystä naistutkijat eivät ole juuri lähteneet pohtimaan, kumpi on vähäosaisempi, kaunis yläluokkaan syntynyt vaaleaihoinen heteronainen vaiko ruma työväenluokkaan syntynyt tummaihoinen hetereomies.

Tällainen rohkea intersektionaalinen näkökulma olisi naistutkijoille ilmeisesti liian riskialtis, koska he saattaisivat tätä soveltaessaan menettää apurahoja tai joutua sosiaalisen painostuksen kohteeksi muiden feministien keskuudessa.

Kolmas ja korkeatasoisin syrjinnän tarkastelutapa on rohkean  intersektionaalinen ja samalla kontekstisensitiivinen tarkastelutapa. Rohkea intersektionaalisuus tarkoittaa sitä, että huomataan suurimman osan ihmisistä kuuluvan yhtaikaisesti sekä etuoikeutettuihin että vähäosaisiin ihmisryhmiin. Vähäosaisia voivat olla mm. 1) rodulliset, uskonnolliset, etniset ja seksuaaliset vähemmistöt, 2) työväen­luokkaisen taustan omaavat nuoret, 3) naiset sekä 4) rumat, lyhyet, vammaiset ja heikosti koulutetut ihmiset.  Jos siis et ole ruma, lyhyt tai vammainen etkä omaa työväenluokkaista taustaa etkä heikkoa koulutusta, olet moninkertaisesti etuoikeutettu – vaikka olisit nainen. (Toisaalta, voit kuitenkin siitä huolimatta olla myös moniperusteisesti vähäosainen, koska syrjinnän ulottuvuuksia on niin monia).

Edellä kuvattu rumuuden esiin nostaminen syrjintäkriteerinä on merkittävä asia, koska tutkimusten mukaan rumat ihmiset saavat huomattavasti ankarampia vankeusrangaistuksia kuin kauniit ihmiset. Rumia ihmisiä myös todennäköisesti syrjitään työhönotossa paljon vakavammin kuin muiden vähäosaisten ihmisryhmien jäseniä. Myös pituus vaikuttaa tutkimusten mukaan uralla etenemiseen. Rumuus ja lyhyys ovat samalla myös hyvä esimerkkejä siitä, että jotkut vähäosaiset ovat niin pahasti vähäosaisia, että heillä ei ole mahdollisuutta etujärjestön muodostamiseen: Sosiaalinen paine tekee ”rumien naisten” tai ”lyhyiden miesten” etujärjestön perustamisen mahdottomaksi. Korporatiivisessa hyvinvointivaltiossa kuitenkin vain etujärjestöiksi järjestäytyneet vähäosaiset saavat oikeutta itselleen. Tämä johtaa siihen, että rumat (ja huomattavan lyhyet) ihmiset ovat pääsääntöisesti aina kaikissa tilanteissa enemmän syrjittyjä kuin ne ihmiset, jotka valtion tasa-arvokoneisto on virallisesti nostanut syrjityn vähemmistön asemaan.

Korporatiivisissa hyvinvointivaltioissa myös lobbaus kytkeytyy erittäin vahvasti siihen, ketkä määritellään vähäosaisiksi ja ketkä etuoikeutetuiksi. Jos siis sinulla ei ole tehokkaasti toimivaa keskusjärjestöä omien ongelmiesi ajamiseen, sinun ongelmasi jäävät näkymättömiksi eikä virkakoneisto ole kiinnostunut tekemään mitään niiden korjaamiseksi. Jos taas sinun ongelmiasi ajaa suuri ja vuosikymmenten aikana valtiokoneistoon integroitunut etujärjestö (esim. Naisjärjestöjen keskusliitto), on todennäköistä että sinun ongelmiasi ratkotaan suurella tarmolla ja innolla valtion virkamiesten keskuudessa.

Kontekstuaalisuus tarkoittaa sitä, että myös valkoihoinen heteromies voi olla vähäosainen, jos hän joutuu tilanteeseen, jossa hänenkaltaisensa ovat selvänä vähemmistönä, jossa hän yrittää toimia perinteistä rooliaan vastaan tai jossa vaikuttaa vahvoja miesvihamielisiä stereotyyppejä tai diskursseja. Esimerkkinä tästä on vaikkapa tilanne, jossa nuori mies opiskelee sosiaalityöntekijäksi, sairaanhoitajaksi tai lastentarhanoperrajaksi. Aloittaessaan työnsä, hän huomaa kuuluvansa vähemmistösukupuoleen, jonka asema alan ammatillisissa diskursseissa on heikko. Lisäksi hän huomaa, että häntä painostetaan työssään keskittymään miehisille, fyysistä voimaa tai teknistä osaamista vaativille osa-alueille, vaikka hän ei olisikaan lainkaan kiinnostunut teknisistä töistä. Työpaikan pikkujouluja valmistellessa naispuolinen esimies ehdottaa, että mies esiintyisi pikkujoulunäytelmässä ilman paitaa. Pikkujouluillan edistyessä hän saa useita nipistyksiä takapuoleensa sekä pari suuseksiehdotusta tanssilattialla – siitä huolimatta, että kaikki tietävät hänen olevan vakiintuneessa seurustelusuhteessa (nämä tarinat eivät olleet keksittyjä).

Toisena esimerkkinä valkoihoisen heteromiehen heikosta asemasta on tilanne, jossa mies menee Naisjärjestöjen järjestämään parisuhdeväkivaltaa vastustavaan keskusteluiltaan. Tilaisuuden osallistujista ja puhujista noin 90% on naisia ja siksi tilaisuuden ohjelmakin keskittyy yksinomaan naisiin kohdistuvan väkivallan torjumiseen. Kun mies haluaa tilaisuudessa kertoa siitä, että Tilastokeskuksen mukaan 5.6% miehistä ja 4.3% naisista on viimeisten 12 kuukauden aikana kokenut parisuhdeväkivaltaa, hän saa jäätävän vastaanoton. Hänet leimataan heti naisvaltaisen yleisön keskuudessa naisia vihaavaksi misogyyniksi, koska hän ei suostu toimimaan naisten määrittelemän diskurssin puitteissa. Tämänkaltainen miesten heikko asema on täyttä totta myös monissa tasa-arvoviranomaisten järjestämissä tilaisuuksissa: Esimerkiksi Euroopan tasa-arvoinstituutti on virallisesti asettanut tavoitteekseen sukupuolisyrjinnän poistamisen. Tosiasiallisesti instituutin kaikki toiminta-aloitteet ja verkkokeskustelut on rajattu käsittelemään naisten aseman parantamista. Miesten ongelmien käsittelemisestä kiinnostuneet miehet saavat jäätävän vastaanoton, eikä heille tarjota tasa-arvoista mahdollisuutta käynnistää keskusteluja miesten ongelmiin liittyen.

Kaikkein selkein esimerkki muodostuu luultavasti kuitenkin avioeroon ja lasten huoltajuuteen liittyvästä prosessista, jossa kaikki kolme kriteeriä usein täyttyvät:

1. Mies joutuu tekemisiin sosiaalitoimen kanssa, ja tässä ympäristössä miehet ovat aivan selvästi vähemmistönä. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi käsite ”lapsen etu” määritellään usein melko vahvasti naisnäkökulmasta käsin.
2. Mies saattaa  sosiaalitoimen kanssa asioidessaan törmätä miehiä koskeviin kielteisiin diskursseihin, joita ovat mm. sosiaalitoimen piirissä esiintyvä ”roistodiskurssi”, joka erityisesti menneinä vuosikymmeninä kuvasi miehet epäluotettaviksi, vastuuta pakoileviksi ja viinaan meneviksi roistoiksi. Toisena miehiä haittaavana diskurssina on feministisen sosiaalityön teoria, jonka mukaan äidin ja lapsen intressit ovat aina yhteneväiset. Kolmas miesvihamielinen diskurssi muodostuu naisjärjestöjen määrittämästä ”Violence against women” diskurssista, joka tarjaa naisille väkivallan uhrin subjektiposition ja miehille pelkän väkivallan harjoittajan subjektiposition. Huoltajuusoikeudenkäynneissä tämä diskurssi sivuuttaa naisten väkivaltaisuuden ja siirtää miehille todistustaakan siitä, että he eivät ole olleet väkivaltaisia lasten äitiä tai lasta kohtaan. Neljäs miesvihamielinen diskurssi on All men are rapists –diskurssi, joka huoltajuustilanteisiin sovellettuna vihjaa siihen, että miehet aiheuttavat seksuaalisen uhkan myös omia tyttäriään koskaan.
3. Mies on huoltajuusoikeudenkäynneissä heikommassa asemassa oleva sukupuoli, koska he yrittävät toimia perinteistä miehen mallia vastaan – he yrittävät kilpailla lapsen äidin kanssa siitä, kumpi olisi parempi lapsen lähihuoltajana. Tämä asettaa isät heikomaan asemaan, koska suuri osa tuomareista uskoo edelleen vakaasti, että ”Koska lapsi on vasta 2-vuotias, on hänen etunsa asua äitinsä luona” (tapaus Saikkonen vs. Saikkonen). Argumenttina on siis yleinen uskomus siihen, että äidit ovat pienille lapsille parempia huoltajia kuin isät. Tämä usko on toisinaan niin vahva, edes hyvin vahvatkaan todisteet äidin alkoholismista, lääkkeiden sekakäytöstä tai itsemurhayrityksistä eivät automaattisesti tuo isälle lähihuoltajuutta. Voi käydä jopa niin, että ensin tuomari on vihainen miehelle siitä, että hän yrittää mustamaalata lapsen äidin ilman kunnollisia todisteita. Sen jälkeen kun isä hankkii kunnollisia kirjallisia todisteita sekä äidin juopottelua läheltä seuranneen aikuisen todistajan, tuomari suhtautuu mieheen entistä kielteisemmin ja alkaa uskoa lapsen äidin syöttämään tarinaan, jonka mukaan isä on narsisti  (myös tämä esimerkki perustuu todelliseen oikeustapaukseen).

Suurin osa maailman feministeistä sekä tasa-arvoviranomaisista sijoittuu tasoille 1 ja 2, eli he eivät joko ymmärrä intersektionaalisuudesta yhtään mitään tai vaihtoehtoisesti he tarkastelevat intersektionaalisuutta ainoastaan moniperusteisesti syrjityn naisen näkökulmasta. Myös kontekstien havaitseminen on naisille ja feministeille vaikeaa: Vaikka he periaatteessa käsittävät, mitä horisontaalinen segregaatio tarkoittaa, he eivät silti konkreettisesti ymmärrä sitä, että miehet voivat olla se vähäosainen sukupuoli naisten hallitsemissa ympäristöissä, tilanteissa ja diskursseissa. Usko siihen, että naiset ovat se vähäosainen sukupuoli – the disadvantaged and vulnerable gender – saa 1-tasoa edustavat jääräpääfeministit sulkemaan silmänsä ja korvansa kaikilta tilastoilta ja miesten omakohtaisilta kertomuksilta, jotka saattaisivat tämän uskomuksen kyseenalaiseksi. 

Suomessa on onneksi myös monia fiksuja feministejä, jotka näkevät sen, että miehet ovat joissain tilanteissa ja joillain elämän alueilla se heikommassa asemassa oleva sukupuoli. Fiksuihin feministeihin lasken kuuluviksi mm. Helsingin vihreät naiset, Anna Moringin, Rosa Meriläisen sekä ne noin 30 naista, jotka marssivat kiukuspäissään ulos viimeisimmästä Naisliitto Unionin kokouksesta. Fiksua tasa-arvonäkökantaa edustaa myös Euroopan unionin yleinen tuomioistuin, jonka tasa-arvoa koskevissa oikeustapauksissa on  johdonmukaisesti puolustettu aliedustettua tai vähäosaista sukupuolta riippumatta siitä, olivako kyseisessä tapauksessa vähäosaisena sukupuolena miehet vai naiset.

Vasemmistoliitto näkee yleensä asiat mustavalkoisesti siten, että miehet ovat etuoikeutettuja ja naiset ovat vähäosaisia. Tämä johtuu siitä, että suurin osa vasemmistolaisista on joko naisia ja feministejä tai sitten he ovat miehiä, jotka haluavat esiintyä jonkinlaisina Leniniä muistuttavina intellektuelleina taikka John Lennonin kuvaamina sorrettujen sankareina. Tähän ryhmään kuuluvat haluavat niin palavasieluisesti kamppailla sortoa vastaan, että he taistelevat mielellään vähäosaisten puolesta ja etuoikeutettuja vastaan, vaikka osa noista ”etuoikeutetuista” sattuisikin olemaan vähäosaisia: No, eihän se haittaa, koska aina roiskuu kun rapataan! Koska palava pyrkimys vähäosaisten auttamiseen on niin tärkeää, ei tilastoihinkaan suhtauduta kovin kriittisesti: Vasemmistoliitto levitti vielä muutama vuosi sitten aktiivisesti väitettä, jonka mukaan 90% parisuhdeväkivallasta kohdistuu naisiin (Tilastokeskuksen mukaan 5.6% miehistä ja 4.3% naisista joutuu vuosittain parisuhdeväkivallan kohteeksi.) Mustavalkoiset tilastot sopivat hyvin yhteen mustavalkoisen 1-tasoa edustavan tasa-arvoajattelun kanssa.

Englantilaiset tutkijat ovat ehdottaneet, että työväenluokan taustan omaavat pojat määriteltäisiin heikossa asemassa olevaksi ryhmäksi ja heihin sovellettaisiin positiivista erityiskohtelua kouluissa, koska tutkimusten mukaan juuri työväentaustan omaavat pojat ovat pahimmassa vaarassa syrjäytyä koulujärjestelmästä ja työmarkkinoilta. Tämä ei kuitenkaan näytä kelpaavan monille vasemmistolaisille miehille, koska he haluavat nähdä itsensä nimen omaan naisia puolustavina alfauroksina tai feministisinä intellektuelleina. Onneksi Vasemmistoliitosta löytyy halpojen Lenin-kopioiden lisäksi myös todellisia aatteen miehiä, kuten esimerkiksi Kari Uotila, joka selvästikin omassa toiminnassaan hahmottaa tasa-arvon yllä kuvatulla 3-tasolla.

Tässä kirjoituksessa olen pyrkinyt kuvailemaan vaihtoehtoisia tapoja suhtautua tasa-arvoon ja syrjintään. Olen myös tuonut esiin havaintoni siitä, että erityisesti vasemmiston ja feministien keskuudessa nauttii laajaa kannatusta kaikkein vanhanaikaisin ja kehittymättömin tasa-arvonäemys. On kuitenkin mahdollista, että tilanne ei ole näin paha. Siksi pyytäisinkin kaikkia  lukijoita ottamaan omakohtaisesti kantaa vastaamalla seuraaviin kysymyksiin:

1. Oletko vasemmistolainen tai feministi?
2. Millä tasolla sinä hahmotat tasa-arvon?
3. Millä tasolla edustamasi puolue tai yhdistys hahmottaa tasa-arvon?
4. Jos hahmotat tasa-arvon 1- tai 2-tasolla, voisitko hieman perustella näkemyksiäsi?
5. Mitä meidän pitäisi tehdä YK:n, EU:n ja Pohjoismaiden neuvoston tasa-arvoelimille, jotka hahmottavat tasa-arvon 1-tasolla?

Ystävällisin terveisin ja kiitokset siitä, että olet jaksanut lukea tähän asti!