Laasanen, Connel ja tautologinen kvasitiede

Maskuliinisuuteen , alfauroksiin ja alemman tason miehiin liittyy paljon suosittuja kirjoituksia ja teorioita, jotka kuitenkin paljastuvat silkaksi tautologiseksi eli itsestään selväksi ja itse itsestään johdetuksi kvasitieteilyksi. Jotta kukaan feministi tai  kriittinen miestutkija ei riemastuisi siitä, että tässä kirjoituksessa kritisoidaan Henry Laasasta, on huomattava, että täysin samankaltaisen tautologisuussyytöksen ja ala-arvoista käsiteanalyysia koskevan syytöksen saa osakseen myös Raewyn Connel, jonka teoria hegemonisesta maskuliinisuudesta on käsiteanalyysiltaan surkea ja siksi teoriana tautologinen ja hatara.

Kritiikki  ATM-teoriaa kohtaan

Laasasen mukaan miehet jakautuvat alemman tason miehiin (ATM) ja ylemmän tason miehiin (YTM). ATM-miehet määritellään miehiksi, jotka eivät kiinnosta naisia ja jotka eivät saa seksiä naisilta. (Laasanen 2010). Tämän jälkeen ATM-teoriassa päädytään surkuttelemaan sitä, että voi, voi kun ne ATM-miehet eivät saa seksiä naisilta ja voi, voi, kun ne naiset ovat kiinnostuneita vain YTM-miehistä.

"Teoriat", joista tuotetaan tämänkaltaisia tautologisia johtopäätöksiä ovat pelkkää näennäistiedettä. Ne saattavat kuitenkin kolahtaa keskimääräistä vähemmän koulutettuun lukijakuntaan, koska ne jollain tavoin kuulostavat tosilta. Tottahan ne tavallaan ovat, koska ne ovat täysin tautologisia…

Raewyn Connel ja hegemoninen maskuliinisuus

R.W.Connellin teoria hegemonisesta maskuliinisuudesta muistuttaa tautologisuudessaan ATM-teoriaa. Se pohjautuu 1970-luvulla syntyneeseen vasemmistolaiseen sosiologiaan, jossa "hegemoniaksi" määritellään jokin sosiaalinen konstruktio, joka on niin yleinen että se "jyrää alleen kilpailijansa". Tältä pohjalta voidaan  varsin turvallisin mielin päätyä tautologiseen väittämään, jonka mukaan hegemoninen maskuliinisuus on kaikkein yleisin maskuliinisuuden muoto.

Tämä kehäpäätelmä muuntuu Connellin kirjoituksissa kuitenkin miesvihamieliseksi kvasitieteeksi. Vaikka hegemoninen maskuliinisuus lähtökohtaisesti määritelläänkin kaikkein yleisimmäksi maskuliinisuuden muodoksi, tämän jälkeen hegemoniseen maskuliinisuuteen ruvetaan kuitenkin lisäämään kaikenlaisia inhottavia piirteitä: Väitetään hegemonista maskuliinisuutta aggressiiviseksi, pomottelevaksi ja naisia alistavaksi maskuliinisuuden muodoksi. Sen jälkeen oletetaan, että hegemoninen maskuliinisuus on edelleenkin se kaikkein yleisin maskuliinisuuden muoto – koska hegemonisuus tarkoittaa kilpailevat vaihtoehdot alleen jyräävää sosiaalista konstruktiota. Päästään siis epätieteelliseen kehäpäätelmään, jossa jo pelkän käsiteanalyysin pohjalta yritetään väittää, että miehet ovat pääsääntöisesti aggressiivisia, pomottelevia ja naisia alistavia. Tämä kehäpäätelmä perustuu kuitenkin huonolle käsitemäärittelylle eikä kestä teorian asettamista empiirisillä tutkimuksilla testattavaksi.

Teoria alfauroksista

Laumaeläimiä koskevan tutkimuksen piirissä on kehitetty käsite "alfa-uros". Tällä tarkoitetaan uroksia, jotka ovat dominoivassa asemassa muihin uroksiin nähden ja jotka (siksi) saavat naarailta monin verroin enemmän seksiä kuin muut urokset. Tämä käsite on paviaanilauman tai märehtijälaumojen kontekstissa melko osuva. Alfaurokset ovat fyysisesti muita uroksia vahvempia, ne käyttäytyvät dominoivasti ja ne saavat naarailta seksiä enemmän kuin muut urokset.

Jos tämän "alfauroskäsitteen" pohjalta pyritään kuitenkin muovailemaan jonkinlaista ihmisuroksiin soveltuvaa teoriaa, päädytään yleensä varsin sekaviin päätelmiin, jotka ovat luonteeltaan hyvin samantapaisia kuin Laasasen kirjoitukset YTM-miehistä sekä Connellin kirjoitukset hegemonisesta maskuliinisuudesta.

Ongelmana on näissä puolitieteellisissä alfateorioissa se, että alfauroksia ei ole määritelty selkeästi ja epätautologisesti. Jos ihmislajin alfaurokset määritellään uroksiksi, jotka saavat seksiä naarailta enemmän kuin muut urokset, päädytään tautologiseen päätelmään, jonka mukaan alfaurokset saavat seksiä enemmän kuin muut urokset.

Jos taas alfaurokset määritellään fyysisesti voimakkaiksi ja dominoivasti käyttäytyviksi uroksiksi ja sen jälkeen esitetään hypoteesi, että alfaurokset saavat keskimääräistä enemmän seksiä, syntyy tilastollisen merkitsevyyden ongelma: Ei ole mitenkään varmaa, että fyysinen voima tai dominoiva käytös muodostavat sen kaikkein merkittävimmän kriteerin, joka selittää ja ennustaa naisten seksuaalista halukkuutta. Jos onkin niin, että älykkyys, verbaalinen lahjakkuus, itsevarmuus, keskustelutaito tai vuositulot ovat naisille tärkeämpiä kriteerejä kuin fyysinen voima ja miehen dominoiva käytös, on varsin kyseenalaista määritellä mies alfaurokseksi – vaikka häneltä puuttuisi äly, verbaalinen lahjakkuus, keskustelutaito ja korkeat vuositulot.

Yhteenveto

Hegemonista maskuliinisuutta, alfauroksia sekä ATM-miehiä koskevat "teoriat" jäävät yleensä varsin näennäistieteellisiksi pseudoteorioiksi, koska ne ovat luonteeltaan liian tautologisia. Jotta tältä tautologiselta näennäistieteen tasolta päästäisiin korkeammalle, pitäisi muodostaa selkeämpiä käsitemääritelmiä sekä kuvata sen jälkeen selkeitä, empiirisin tutkimuksin testattavia ennustemalleja sille, minkälaiset miehet kiinnostavat naisia seurustelukumppaneina, sänkykumppaneina tai puolisoina. Ilman kunnollista käsiteanalyysia ja falsifioitavia ennusteita Connellit ja Laasaset eivät koskaan yllä laadukkaan tieteen tasolle.