Ensin hitaasti, sitten nopeasti

Olen kirjoittanut Uuden Suomen Puheenvuoroon elokuusta 2008 lähtien yli kolmesataa artikkelia, jotka ovat herättäneet keskustelua yli kahdeksan tuhannen kommentin verran, vastineblogeista puhumattakaan. Olen käsitellyt useita aiheita, mutta monet keskeisimmistä kirjoituksistani ovat alusta lähtien käsitelleet tulossa olevaa talouden romahtamista valtioiden velkaantumisen ja keskuspankkien löysän rahapolitiikan seurauksena.

Reilusti yli vuosikymmenen kestäneen – joskin viime vuosina vähäisemmän – toistaiseksi toteutumatta jääneestä romahduksesta varoittelua voisi perustellustikin pitää suden huutamisena, ja myönnän auliisti, että aikataulun suhteen olen ollut auttamattomasti väärässä.

Esimerkiksi syyskuussa 2009 kirjoitin otsikolla Lama ei ole ohi – pahin vielä edessä, povasin jo lähivuosille asuntojen hintojen kymmenien prosenttien laskua ja kuluttajahintojen 10-20 prosentin vuosittaista nousua. Vielä mitä! Asuntojen arvot ovat kyllä reaalisesti laskeneet pari prosenttia, vaikka nimellisesti niiden hinnat ovatkin nousseet yli 13% (koko maa 2010-2021, lähde stat.fi), kun taas kuluttajahinnat ovat nousseet hyvin maltillisesti, vuosittain prosentin luokkaa, yhteensä 12% (kuluttajahintaindeksi 2010-2021, lähde stat.fi). Pörssikurssit puolestaan ovat yli tuplaantuneet tuon kirjoitukseni jälkeen.

Pieleen siis meni! Vai menikö?

Jo 2009 kirjoituksessani uumoilin poliitikkojen ja keskuspankkiirien käyttävän kaikki mahdolliset ja kenties mahdottomatkin keinot talouden pitämiseksi pinnalla, mutta nuorena ja kokemattomana kuvittelin keinojen olevan jo vähissä, minkä vuoksi ennustin romahduksen olevan lähellä. Nyt vanhempana ja vähän enemmän kokeneena ymmärrän, että päättäjät voivat edelleenkin kaivaa jostain luonnon omasta takataskusta vielä keinon tai kaksi, jolla he kenties pystyvät potkimaan tyhjää säilykepurkkia vielä muutaman kerran eteenpäin, mutta nyt taloudenkin indikaattoritkin alkavat näyttää siltä, että alamme oikeastikin olla lähellä tien päätä.

Marraskuussa 2020 kirjoittamani Ei enää niin tyyntä hyperinflaation edellä oli jo realistisempi ja ajankohtaisempi artikkeli, jota suosittelen luettavaksi edelleen. Senkin jälkeen keskuspankkien virtuaaliset painokoneet ovat käyneet kuumina ja rahan määrää on inflatoitu hurjasti. Viimeisen puolen vuoden aikana inflaatio on myös toden teolla alkanut näkymään hinnoissa.

Yhdysvalloissa maaliskuun viralliset luvut kolkuttelevat jo vuonna 2009 ennustamaani tasoa. Kuluttajahinnat nousivat 8,5% vuoden takaiseen nähden, kun taas tuottajahinnat nousivat jo 11,2%. Euroalueella kuluttajahinnat nousivat maaliskuussa vuositasolla 7,9% ja Suomessa 5,8%.

Keskuspankkien, valtioiden ja niiden kiertoradoilla olevien muiden tahojen ekonomistit kutsuvat hintojen nousua inflaatioksi ja syyttävät siitä niin palautumista koronapolitiikalla aikaansaadusta kuopasta, globaalien tuotantoketjujen häiriöitä kuin nyt viimeisimpänä Venäjän hyökkäyssotaakin. Nämä kaikki ovat kyllä asioita, jotka nostavat yksittäisten asioiden, kuten vaikkapa sodan tapauksessa energian ja viljan, hintoja, mutta yleisen hintatason nousu on seurausta siitä oikeasta inflaatiosta eli rahan määrän kasvusta, kuten taloustieteen itävaltalainen koulukunta opettaa.

Tuotantoketjujen häiriöt ovat muuten siitä mielenkiintoinen ja olennainen asia, että koronarajoitusten lisäksi niihin aiheuttavat häiriöitä nimenomaan löysä raha- ja korkopolitiikka korkean inflaation (rahan määrän kasvun) ja keinotekoisen alhaisten korkojen sekä osittaiskassavarantojärjestelmän (joka on paikoitellen jopa nollakassavarantojärjestelmä nykyisin!) kannustaman ylivelkaantuneisuuden kautta.

Printattu uusi raha ja edullinen, jopa negatiivisella hinnalla saatava velkaraha vääristävät talouden hintasignaaleja, mikä kannustaa yrityksiä tuottamaan enemmän sellaisia asioita, joille ei olisi kysyntää kestävämmällä pohjalla olevassa taloudessa, ja toisaalta myös kysymään enemmän sellaisia asioita, joita ei todellisuudessa pystytä kestävästi tuottamaan. Tällaisessa taloudessa tuotantoketjut toimivat näennäisesti hyvin, kunnes ne eivät enää toimikaan, mikä tekee niistä erittäin alttiita pienillekin, mutta toki erityisesti suurille ulkoisille shokeille, kuten vaikkapa koronarajoituksille ja sodalle.

Nykyisin olemme tilanteessa, jossa raha- ja korkopolitiikka ovat olleet täysin poliittisessa ohjauksessa ilman mitään reaalimaailman siteitä (kuten kultakantaa) jo yli viisikymmentä vuotta. Aluksi poliitikot ja keskuspankkiirit käyttivät kasvanutta valtaansa maltillisesti ja inflaatio (rahan määrän kasvu) sekä velkaantuneisuus tapahtuivat hitaasti, kuten myös niitä seurannut hintojen nousu. Välillä koko talouden kupla on ollut lähellä puhjeta, kuten vuosituhannen alun IT-kuplan ja vuoden 2008 kiinteistökuplan myötä olisi voinut käydä, mutta molemmilla ja muillakin kerroilla poliitikot ja keskuspankkiirit onnistuivat puhaltamaan koko talouden kuplaan lisää kuumaa ilmaa muun muassa väliaikaisesti kiihdyttämällä inflaatiota (rahan määrän kasvua).

Viime vuosina vauhti on kiihtynyt entisestään. Inflaatio (rahan määrän kasvu) on ollut jo kymmeniä prosentteja ja erityisesti valtioiden velkaantuneisuus on noussut uusiin ennätyksiin. Nyt myös yleisen hintatason nousu on tosiaankin alkanut ottaa inflaatiota kiinni. Ensin hitaasti, sitten nopeasti.

Päättäjät ovatkin vaikean paikan edessä, jos kohta heidän ja edeltäjiensä täysin ihan itse aiheuttaman vaikean paikan.

Hintatason nousun hillitsemiseksi korkojen pitäisi antaa nousta markkinaehtoiselle aidolle tasolleen, muutoin hintatason nousuun joudutaan vastaamaan painamalla entisestään lisää rahaa, joka johtaisi jopa hyperinflationaariseen kierteeseen.

Korkojen tuntuva nousu kuitenkin syöksisi paitsi asuntovelalliset, myös ja erityisesti ylivelkaantuneet valtiot kurimukseen, mikä olisi erittäin vaikea ongelma niin sisä- kuin talouspoliittisestikin. Paradoksaalisesti myös se loisi kasvavaa painetta ”ratkaista” ongelma painamalla lisää rahaa korkojen ja velkojen maksamiseksi, jälleen kerran luoden riskin hyperinflationaarisen kierteen käynnistymiselle. Valtioiden ajautuminen maksukyvyttömyyteen puolestaan kaataisi pankkijärjestelmän, mistä seuraisi omat kerrannaisvaikutuksensa.

Vaihtoehto rahan printtaamiselle toki olisi suuri resetointi, jossa niin valtioiden kuin kansalaistenkin velat nollattaisiin ja kaikki velkarahoitteinen omaisuus, asunnoista alkaen ja todennäköisesti pankit mukaanluettuina, kansallistettaisiin. Tämä olisi sinänsä julkilausuttua WEF:in The Great Reset -agendaa, mutta itse en pidä sitä todennäköisenä skenaariona jo pelkästään sen käytännön toteutuksen monimutkaisuuden vuoksi, kun otamme huomioon senkin, että tulevaisuudessa asiat talouden suhteen tulevat etenemään yhä nopeammin eikä aikaa resetoinneille välttämättä ole.

Oman mausteensa soppaan tuovat yleisen hintatason nousuun luonnollisesti reagoivat palkansaajat, erityisesti julkisilla aloilla. Alati kasvaviin palkankorotusvaatimuksiin vastaaminen edellyttäisi lisää veroja (tilanteessa, jossa verotusta on vaikea kiristää enempää ja jossa se aiheuttaisi lisää muita ongelmia), lisää velkaa ja/tai lisää inflaatiota. Tämäkin siis toimii mahdollisena laukaisijana tai myötävaikuttajana hyperinflationaariselle kierteelle.

Vaikka siis teoriassa onkin mahdollista, että kuplaan onnistutaan puhaltamaan vielä jollain keinolla lisää ilmaa tai että päädytään ojasta allikkoon eli johonkin suureen nollaukseen, niin tällä hetkellä vuosien ajan ennustamani talouden todellinen romahdus näyttää olevan lähempänä kuin koskaan. Ehkä tarpeeksi kauan samaa asiaa ennustamalla voi olla joskus oikeassa…

Voin toki olla väärässäkin, ja tavallaan toivoisinkin olevani, sillä kun paska lopulta osuu toden teolla tuulettimeen, niin kenelläkään ei tule olemaan hauskaa. Olisi siis ihan kivaa, jos voisimme printata riittävästi rahaa päällystääksemme sillä tiemme yksisarvisten kansoittamille kukkaniityille, joilla kenenkään ei tarvitse kärsiä puutetta, mutta todellisuus ei ikävä kyllä toimi niin. Todellisuudessa kaikilla asioilla on hinta, joka tulee maksuun ennemmin tai myöhemmin, ja useimmiten ennemmin olisi parempi, sillä myöhemmin kaikki on kalliimpaa.

Muistetaan vaan sitten ensi kerralla, että rahaa, korkoja ja taloutta manipuloiviin päättäjiin ei voi eikä tule luottaa, jookosta? Muutoin me ja jälkipolvemme tulevat aina kohtaamaan saman lopputuloksen, eikä tämäkään ole suinkaan ensimmäinen kerta historiansa tunteville.

(Artikkelikuvassa venezuelalainen katu, jota on yritetty päällystää valtion printtaamilla seteleillä, mutta siitä huolimatta se ei johda kukkakedoille yksisarvisten ja sateenkaarien joukkoon. Kuvan lähde: reddit)

+2
pasi
Sitoutumaton Jyväskylä

Vapausradikaali. Yhteydenotot osoitteella pasi(a)pasi.fi.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu