Inkluusion olympialaiset

Ihmiset ovat kilpailleet toisiaan vastaan urheilussa tuhansien vuosien ajan. Ensimmäiset olympialaiset järjestettiin vuonna 776 ennen ajanlaskumme alkua. Jo sitä ennen ja sen jälkeen ihmiset ovat vertailleet kykyjään mitä erilaisemmissa yksilö- ja joukkuelajeissa, joista monet ovat jo vaipuneet historian hämäriin ja uudet lajit ovat ottaneet oman paikkansa.

Voisi sanoa, että kilpailu on ihmisillä verissä. Me emme kilpaile vain urheilussa, vaan oikeastaan kaikessa mitä teemme. Markkinatalouskin perustuu siihen, että kilpailu tuottaa kaikille kulloinkin parhaan mahdollisen lopputuloksen.

Ihmiset ovat kautta historiansa kehittäneet paitsi kilpailukykyjään myös kykyjään järjestää kilpailuja. Jos kohta antiikin olympialaisissa vain aniharvat alastomat miehet pääsivät lauteille, niin nykyisin kilpailuja järjestetään kaikilla tasoilla ja kaikilla tavoilla.

Vaikka olemmekin kehittyneet, koko historiamme perusperiaate on ollut sama: parhaat kilpailevat parhaiden kanssa. Kenellekään ei edes tulisi mieleenkään laittaa parhaita kilpailemaan huonoimpien kanssa, ei ainakaan koululuokan ulkopuolella.

On selvää, että sellaisessa urheilukilpailussa kukaan ei oikeasti voittaisi, vaikka parhaat olisivatkin ylivoimaisia huonoimpiin nähden.

Huonoimpien motivaatio olisi nollassa, kun heillä ei olisi mitään mahdollisuutta voittaa, riippumatta siitä kuinka kovasti he yrittäisivät. Parhaat olisivat maalissa naurettavan kauan ennen huonoimpia, eivätkä kokisi saaneensa mitään haastetta, mikä vähintäänkin laimentaisi voiton huumaa, ja joissakin lajeissa kuten vaikkapa nyrkkeilyssä parhaat todennäköisesti kieltäytyisivät hakkaamasta selvästi heikompaansa. Yleisölle tällaiset näytökset olisivat lähinnä noloja. Tuskin kukaan heistä osallistuisi tai katsoisi sellaista kilpailua, jos heiltä kysyttäisiin.

Koululaisilta ei kuitenkaan kysellä. Vaikka koulun ei olekaan tarkoitus olla kilpailu, niin koululaisetkin ovat ihmisiä ja siten kilpailuhenkisiä.

Miten kuvittelisit reagoivasi, jos päivästä toiseen sinut laitettaisiin samaan tilaan tekemään samoja asioita sellaisten ihmisten kanssa, jotka tekevät kaiken paljon paremmin kuin sinä ja sinusta se lisäksi näyttää siltä, ettei heidän tarvitse edes kunnolla yrittää, eikä se muutu, vaikka kuinka kovasti yrittäisit itse? Miltä tuntuisi, jos kukaan ei tuntuisi ymmärtävän sinua ja sinun haasteitasi? Entä jos sinun ei anneta hakeutua sellaiseen seuraan, jossa voisit tuntea pärjääväsi ja kuuluvasi joukkoon?

Vastustaisitko? Vastustaisitko niitä, jotka pitävät sinut siellä? Vastustaisitko niitä, jotka menestyvät sinua paremmin, koska he mielestäsi selvästi hyötyvät tilanteesta, jossa sinä kärsit? Tulisiko sinusta kenties luokan häirikkö, joka hakkaa vierustovereitaan ja pyrkii näyttämään ainoalla osaamallaan keinolla – väkivalloin – kuka onkaan suurin ja kaunein? Vai nostaisiko parempien esimerkki sinut surkeudestasi?

Tämä pohdiskelu saattaa selittää suuren osan siitä, mitä kouluissamme ja laajemmin yhteiskunnassamme ja maailmassa nykyisin tapahtuu.

Mahdollisuus opiskella, tehdä työtä, kilpailla ja elää vertaistensa kanssa on yksi olennainen avain onnelliseen, täyttymykselliseen ja merkitykselliseen elämään. Terveessä kilpailussa kysymys ei koskaan ole siitä, kuka on paras, vaan siitä, kuinka voimme olla yhdessä vielä parempia. Ja tottakai myös siitä, kuka on juuri silloin paras, kunnes seuraava ottaa hänen paikkansa.

Tällainen kilpailu voidaan saavuttaa parhaiten samantasoisten kesken, jolloin jokaisella on realistinen mahdollisuus vaikuttaa lopputulokseen harjoittelemalla enemmän ja yrittämällä kovemmin. Urheilussa tämä on ymmärretty iät ja ajat, ja vasta viime vuosina olemme poliittisista syistä alkaneet ottaa takapakkia siinäkin.

Kilpailu on läsnä kaikkialla, niin urheilukentillä, kouluissa, yrityksissä, kaveriporukoissa ja ihan kaikkialla missä on ihmisiä, ja joskus myös eläimiä.

Yksi valitettavan keskeinen kilpailukenttä on politiikka, joka pohjimmiltaan on jatkuvaa kilpailua siitä kuka tai ketkä pääsevät seuraavaksi päättämään ihmisten asioista heidän puolestaan. Meidän harmiksemme siinä kilpailussa osallistujien keskinäistä järjestystä ei ratkaise se, kuinka hyvin he osaavat tuottaa hyötyä tai ainakin olla tuottamatta haittaa muille, vaan se, kuinka hyviä he ovat vakuuttamaan toisia ja pelaamaan peliä riippumatta todellisista tavoitteistaan.

Politiikan ylin taso on tietenkin kansainvälinen politiikka, jossa valtioiden päämiehet ja -naiset kilpailevat omien kykyjensä ja valtioidensa paremmuudesta – ovathan hekin ihmisiä.

Kuvittele nyt olevasi jonkin paskan maan pääjehu. Valtiollasi menee huonosti ja kansalaiset nurisevat. Toisten valtioiden johtajilla menee verrattain hyvin ja kaikki mitä he tekevät näyttää mielestäsi helpolta, kun taas sinulla ei tahdo mikään onnistua, vaikka kauan sitten sinun maasi oli pitkään yksi suurimmista ja arvostetuimmista. Olet näkevinäsi, kuinka toiset johtajat väheksyvät sinua ja sinusta alkaa tuntua, että he juonittelevat sinua vastaan. Ehkä he ovat aina juonitelleet ja ehkä juuri siksi sinulla menee niin huonosti!

Miten reagoit? Tuleeko sinusta kenties luokan häirikkö, joka hakkaa vierustovereitaan ja pyrkii näyttämään ainoalla osaamallaan keinolla – väkivalloin – kuka onkaan suurin ja kaunein? Vai nostaako parempien esimerkki todella sinut ylös surkeudestasi?

Politiikan kentillä on kuitenkin lähestulkoon vain häviäjiä. Toisin kuin rehellisessä ja avoimessa kilpailussa urheilukentillä ja yritysmaailmassa, politiikassa voitot saavutetaan yksinomaan pakottamalla toisia ihmisiä, sillä juuri se on politiikan tehtävä: jos kaikki ihmiset toimisivat vapaaehtoisesti siten kuin poliitikot kulloinkin haluavat, heitä ei tarvittaisi lainkaan. Aina kun poliitikko voittaa jotain, hinnan maksaa joku muu. Sitä voittoa ei edellä poliitikon oma hiki, vaan tuhansien ja miljoonien muiden ihmisten hiki ja joskus myös veri. Ihmiskuntana voimme voittaa vain luopumalla tästä vitsauksesta.