Empatian puute on koko yhteiskuntaa rapauttava puutostila
Reilu vuosi sitten kuuntelin This American Life podcastin jakson Essential. Se kertoi ihmisistä, joista koronan aikana ryhdyttiin puhumaan ”essential workers” -nimityksellä. Ihmisistä, jotka pitivät asiat pyörimässä silloinkin, kun kukaan muu ei poistunut kotoaan.
Se kertoi erityisesti siitä, kuinka huonosti me osaamme asettua toisen asemaan.
Tänä vuonna Suomessa on noussut pinnalle esimerkiksi keskustelu nuorisorikollisuudesta. Samaan aikaan kun monet ihmiset pelkäävät joko itsensä tai muiden puolesta, nähdään viranomaisten lausuntoja, joissa todetaan, että rikoksia tapahtuu nyt vähemmän kuin aiemmin. Pitääkö tuosta siis ajatella, että ei syytä huoleen, homma hallussa.
Hieman kärjistäen, se olisi sama kuin sanoisi tasa-arvon puutteesta valittavalle, että tasa-arvo on nyt paljon paremmassa tilassa kuin mitä se oli joskus aiemmin, vaikkapa 1990 -luvulla. Ei se poistaisi sitä kokemusta, mikä henkilölle on syntynyt, sillä hän elää kuitenkin tässä hetkessä.
This American Life podcastissa oli viisi tarinaa, jotka kertoivat karuja esimerkkejä täydellisestä tilannetajun puutteesta. Metron lippuasemalla työskenteleviä oli kielletty käyttämästä maskeja, koska se olisi lisännyt matkustajien pelkoja, asiakas painosti tarjoilijaa ravintolassa ottamaan maskin pois naamaltaan, jotta hän näkee tarjoilijan hymyn ja voi antaa hänelle tippiä. Oli myös juttu päiväkodin työntekijästä ja timpurista.
Mutta ehkä koskettavin oli kertomus jo ikääntyneestä miehestä, joka oli töissä hampurilaisravintolassa. Hän oli aina mennyt aamulla ensimmäisenä paikalle, valmistanut aamiaisannoksia ja avannut oven. Hänen työnantajansa päätti toteuttaa suuren hyvän tahdon eleen ja toteutti kampanjan, jossa ”Essential worker” sai ilmaisen aamiaisen kiitokseksi uurastuksestaan yhteiskunnan hyväksi jopa terveytensä riskeeraten.
Tämä ravintolan työntekijä ei saanut ilmaista ateriaa, eikä hän myöskään nähnyt omaa esimiestään kertaakaan ravintolassa pandemian aikana. Hän sanoi, että monta vuotta hänestä tuntui, että vaikka hänen palkkansa oli pieni, niin sillä pärjäsi, mutta se että häntä ei huomattu, sattui häntä ja sai miettimään hänen työnsä mielekkyyttä.
Jos me emme kuuntele, me emme kuule
Hiljattain erään kirjoitustyön yhteydessä tutkin ihmisten asenteisiin liittyviä kysymyksiä. Minulla oli käytettävissäni tutkimus, jossa oli vertailtu 91 tutkimusta siitä, miten ihmiset suhtautuvat uuteen ruokaan. Huomionarvoista oli se, että kylmät faktat päätöksen perusteena ovat lopulta aika pienen ihmisryhmän asia. Eivätkä hekään oikeasti tee päätöstään pelkästään faktoja seuraten.
Suurempi osa ihmisistä ajattelee omaa elämäänsä perinteiden, tottumusten, halujen, kokemusten ja pelkojen kautta. Tutkimusvertailu todisti, että faktat istuvat kaikkein huonoimmin niihin ihmisiin, joilla on jo valmiiksi epäluuloa tutkimuksia ja/ tai viranomaisia kohtaan.
Usein vähätellään sitä, mitä yksilö kokee ja korostetaan sitä, mitä ryhmä kokee ja mitä tutkimustieto sanoo asiasta. Entä jos ryhmään ja tutkimustietoon vetoaminen ovatkin puutteellinen tapa reagoida ongelmiin? Entä jos on niin, että yksilön kokemus on yhtä todellinen ja oikea ja ryhmän kokemus joskus jopa kuviteltu ja väärä?
Se että viranomainen tai ulkopuolinen sanoo, että ongelmasi on sinun, tai että peräti valitat turhasta, tuskin vie sinulta sitä tunnetta, että sinulla on paha olla, pelkäät tai tunnet turvattomuutta. Silti joku tai jotkut pitävät oikeutenaan sanoa, että sinun tunteesi on joko harhaa tai jopa liioiteltua valittamista.
Emme ymmärrä riittävästi yksilöitä ja sen vuoksi meille syntyy syrjäytyneitä ja levottomia ryhmiä
Jos sinulle sanottaisiin, että ole hiljaa, valitat turhasta, niin miten reagoisit? Tai miten reagoisit siihen, että olisit muille ilmaa? Olisitko valmis sen jälkeen kuuntelemaan faktoja siitä, kuinka ajattelemalla positiivisemmin ja hyväksymällä faktat, sinun ei tarvitsisi valittaa niin paljon?
Yhteiskunta on pirstaloitunut ja samaan aikaan yksilön vastuu omasta elämästään on kasvanut. Moni ihminen elää onnellisempaa elämää kuin hänen vanhempansa ja isovanhempansa. Mutta se ei muuta miksikään sitä, että kaikki eivät elä niin.
Yksi syy on se, että onnellisuus on paljon kiinni ihmissuhteista. Yksinäisellä ei ole samanlaisia tukiverkostoja niin henkisesti kuin aineellisesti kuin työssä kiinni olevilla ja työkavereiden/ ystävien ympäröimillä. Jopa työssä olevalle voi käydä niin, että vaikeuksien tullessa eteen, tukiverkostoja ei ole, koska läheisiä ihmisiä ei ole tai hekin ovat jo vaikeuksissa. Ei ole ihmisiä, joille puhua, ei ole ihmisiä, joilta pyytää apua.
Yhteiskunnan ongelmat voidaan helposti leimata jonkin ryhmän omaksi ongelmaksi ihan samalla tavalla kuin yksilön kokemus voidaan leimata yksilön kokemukseksi. Se on kuitenkin hyvin ohut lähestymistapa.
Suuri osa ongelmista, puhutaan sitten työttömistä, ruokajonoissa seisovista, rauhattomista, päihderiippuvaisista, masentuneista ja syrjäytyneistä ovat siinä tilassa siksi, koska heitä ei ole kuultu, vaikka heitä on saatettu hetken aikaa kuunnella. Heidän tilannettaan ei ole huomattu ajoissa ja tilanne on päässyt eskaloitumaan.
Joissakin tapauksissa heille on ehkä sanottu lopulta, että älä valita.
Hyvinvoivan ihmisen on usein vaikea samaistua pahoinvoinnin syihin. Syitä lähdetään hakemaan ihmisten luontaisista heikkouksista, tyhmyydestä tai tietämättömyydestä. Aika harvoin näkee sitä, että joku kuuntelee aidon empaattisesti kärsivää tai oirehtivaa ihmistä. Paljon enemmän näkee sitä, että lähdetään heti hakemaan selitystä tilanteelle ja antamaan neuvoja ylhäältä.
Oirehtiminen on mitä suurimmassa määrin sitä, että ihminen kokee, että hän ei ole tullut kuulluksi tai huomatuksi. Siihen auttaisi se, että kuuntelisimme ja näkisimme.
Mutta tyydymme yleensä siihen paljon helpompaan ja omaa mieltä ylentävään versioon, jossa kerromme kuinka olemme itse selättäneet kaikki ongelmamme ja kuinka se on vain itsestä kiinni, miten elämässä käy.
Virkistävää lukea harkittua ja…, niin, empaattista tekstiä strategiakonsultilta!
Empatian tai myötätunnon merkitystä työelämässä ja yhteiskunnassa sopii mielestäni oikein hyvin tutkia ja edistää. Samalla on tarpeen pitää nähdäkseni silmällä lähinnä kahta seikkaa:
(1) Myötätunto jakautuu ihmiselämässä toisinaan kovin epätasaisesti. Näin voi käydä yksilötasolla alkaen perhepiiristä, mutta myös yhteiskunnassa osoitetaan usein paljon enemmän myötätuntoa yhdellä tavalla kärsiville kuin toisella tavalla kärsiville. Joskus poliittisen puolueet tai muut isot toimijat voivat myös yrittää tietoisesti vahvistaa ja hyödyntää kulloisiakin myötätuntoisuuden aaltoja. Siten meidän on kehitettävä myötätuntoisuuttamme yhdessä oikeudenmukaisuusajattelun kanssa.
(2) Myötätuntoisuuteen liittyy myös vaara, että se vahvistaa epätasapainoisia rakenteita. Myötätuntoisen stereotypia on elämässään onnistunut ihminen, joka muun hyvän lisäksi kykenee vielä asettumaan epäonnistuneen asemaan. Epäonnistuneen osaksi jää puolestaan muun taakan lisäksi kuulla, ettei ole hyvä edes myötätuntoisuudessa.
Blogisti kyllä selvästi yrittää välttää tätä ongelmaa, käsittääkseni puhumalla aidosta empatiasta, ja että pitäisi välttää neuvojen antamista ylhäältä. Hyvä!
Itse muotoilisin asian näin, että myötätunnon seurana tulee olla aina (oikeudenmukaisuuden lisäksi) myös kunnioitus, respect. Kun kunnioitamme toinen toistamme, emme myötätuntoisuudestamme huolimatta kuvittele ymmärtävämme toisen sisäisestä maailmasta kovin paljon. Toinen saa pysyä toisena: omana itsenään, omana persoonanaan, omana tulkitsijanaan ja omana toimijanaan.
Kunnioituksen etiikassa näemme toisen myös vastuullisena persoonana, kuten näemme itsemmekin. Vaikeuksiemme keskelläkin meillä on järki ja tahto, ja voimme vaikuttaa elämäämme. Kunnioituksen etiikka sopii nähdäkseni oikein hyvin myötätunnon etiikkaan, mutta se voi myös auttaa meitä välttämään myötätuntoisuuteen liittyvää rakenteiden/suhteiden epätasapainottumisen vaaraa.
Ilmoita asiaton viesti
Katsoin kansanedustaja Eeva Kallin haastattelun Timo Soinin vieraana Alfa TV:ssä. Kävi selväksi että suurinta mitä hänelle on tapahtunut, oli muutaman vuoden työrupeama Miltton Neworksin johtajana. Siellä hän oppi vaikuttajaviestintää, jonka turvin tuli valituksi keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Koskaan ennen ei sellaiseen asemaan ole päässyt ensimmäisen kauden edustajana, eikä koskaan kukaan naisena.
Aloin pohtia mitä tuo vaikuttajaviestintä on? Katsoin myös HS:sta miten lukijat kommentoivat Turun piispa Mari Leppäsen yliökirjoitusta. Eräskin kiukutteli piispan tarjonneen perinteistä paasausta siitä miksi yhteiskunta ei riittävästi toimi syrjäytymisen estämiseksi.
Sitä kai se vaikuttaminen on; ennen odotettiin toteltavan mitä saarnastuolista sanotaan, nyt vaikuttajaviestinä ohjaa haistamaan rahamenestystä. Suomen Pankkiin sitä palvelemaan ovat menneet tavallisten ihmisten puolueiden pomot; Koivisto, Sorsa, Karjalainen, Rehn, Alenius ym.
Paljon esillä olevalla NATO:n pääsihteerillä, vanhalla demaripoliitikko Jens Stoltenbergillä on virka odottamassa Norjan keskuspankin pääjohtajana.
Ilmoita asiaton viesti
Juuri eilen Twitterissä asiantuntijat opastivat, että mikään ei ole muuttunut, vaan kyse on ns. Herkistymisteoriasta (Durkheim, 1800-luku). Herkistymisteoria taas tarkoittaa sitä, että hyvinvoinnin kasvaessa pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat suuremmilta.
Siis se rikoksilla oireilevan nuorukaisen pesäpallomaila hampaissa tai puukko kylkiluiden välissä tuntuu paljon pahemmalta kuin ennen, kun nälkäkuolema uhkasi.
Samalla on kuitenkin ilmiöitä kuten mikroaggressiot tai piilorasismi, joiden lisääntyminen yhteiskunnassa on pitävästi verifioitu, ja joiden kitkemiseen yhteiskunnan tulee osoittaa riittävästi resursseja.
Ilmoita asiaton viesti
Viime vuoden 20.12. pnä odotellessani junan lähtöä Pasilan asemalla kirjoitin Facebookiin nuorten miesten tonkiessa roskiksia edessäni ”käyn täällä kerran vuodessa, mitä tässä maassa tapahtuu, onko jonkinlainen kansanmurha meneillään?” Sain heti korville kirkollisista piireistä: kuljetaan päivittäin Pasilan asemalla, siellä on ihan siistiä!
Reaktio – miksi juuri minä syrjäytyneistä huolehdin? – poiki ajatuksen: maalaisetkaan eivät enää vaikene ns. pyhien seuroissa. Keksin sen paikalliseksi versioksi italialaisen filosofi Antonio Gramscin kiteytyksestä: jokainen on filosofi, joskaan jokaiselle ei ole tarjota filosofin virkaa. Hän vaikutti historiaan satakunta vuotta sitten kulttuurihegemonian kritiikillään kehottamalla yksilöitä luottamaan omien aistiensa välittämiin havaintoihin ja välttämään korruptoivaa Jumalaa.
Ilmoita asiaton viesti
Empatian puute on koko yhteiskuntaa rapauttava puutostila
Jos yhteiskunta (tietynlaisena) rapautuu, tarkoittaako se sitten mahdollisuutta johonkin, mikä on toimivampaa?
Jos näin on parempi, tässä tilanteessa.
L…
Empatia-sanasta tulee mieleen se sanojen käytännön assosioituma(vaihe), jossa alkuperäisen sanan merkitys muuttuu aivan muuksi. Viimein aletaan käyttää sanaa tavalla, joka kuvaa jopa päinvastaista.
Sanat ovat tiedostavan toiminnan lähitekijöitä, ja niihin kohdistuu vääntävää painetta enemmän.
Empatia tai jokin muu sana, isommassa ja kokonaisemmassa kuvassa, on vakiollisempi, ja koherenttisuudessa voi mennä oikeasti kohti täydempää.
Ihmisillä joukkoina ja viimein omakohteisemmin koettuina yksilöinä, täytyy painottua ne tekijät, joilla suurin merkitys sopivana, tai epäsopivana.
Mihin voidaan vaikuttaa, se tehdään, jolloin ei käännellä niinkään ideologisia kuvia, vaan lähivaikutteisempaan yltävää.
Jos ideologiatasolta voidaan vaikuttaa läheisesti,… mikä ettei. Ihmismäistä rakentelua, eikä perusteetta, tai ihmistä ei olisi tällaisena.
Jos ei yksilöä hyvinvoivana, kaukaisemmista ei kannata välittää. NS realiteeteissa on se juttu, vaikka tarkoittaisi mitä.
Jos realiteetit on sitten oudot, mitäpä silloin kannattaa puhua niistä toimivuuksista, jotka varmasti rautaisia (empatia…) ja välttämättömiä, mutta käytännössä kytkeytyvät muuhun.
Pohjilla oleva automatiikka on fiksu, ja sen viestejä kannattaa huomioida, jos tätä tasoa kerran päädytään elämään, kaikista hyvistä suunnitelmista huolimatta, jotka eivät käytännös näy eikä tunnu kuten on niistä kerrottu.
Ilmoita asiaton viesti
Kuuntelun teemasta tulee mieleen se, että tarvitsisi kuunnella jostain, mistä käytännössä kuuntelua ei voida nimenomaisesti tehdä.
On tärkeäksi rakennettu, ratkaisevan oloinen toimijuus ja kokonaisempaan viittaavan tuki, jonne jotenkin vain tulisi olla mahdollista kiikuttaa se tieto ja tuntuma, mitä kentällä on oikeasti huomioitava, ja jota ilman seuraa kaaosta, aina jollain viiveellä, ja mitä myöhemmin, todennäköisesti sitä ongelmallisemmin. Nopeasti ilmenevä taas tarkoittaisi (kerrasta poikki)-ratkaisua.
Onko tässä jotain omituista?
Oletetaan ja vaaditaan painotetusti kuuntelua, ja sen valmiutta taholta, ja tahoon sitotuneilta, joilta isomman pakkohypyn jälkeen ei juuri ole odottaa sitä, että olisivat normaalisti liitosvalmiudellisia sinne, jonne tarkoitus olla, ja mikä (toimiyhteys) olisi samalla luontevaa, eikä vain ruokittavuuden varassa olevaa, kunnes selkeästi turhan oloiseksi päätyvän välttämätön saneeraus.
L.
Aivan kuin näissä tarvittaisiin jotain idiotiikkaa. Asiat ja toimivat muuten arveltavissa tolkun tavalla, mutta että tulisi käydyksi läpi, tarvitaan jokin täydempi idiootin osuus, että käytäntö pelaa.
Idiootti on se, jonka saa ilmaiseksi. Hullukin käy, melkoisen halvalla.
Vaikka jutun voi tulkita humoristiselta kannalta, kyseessä on jotain kansan periviisauteen liittyvää samalla. Tietyissä keveyksissä on puolensa, ja jos käytännnössä ilmenevät paljon, pohjaa voi arvella olemassaolevaksi.
Ristiiriitaa, ja siten ehkä valinnan paikkaa. Kuka rohkenee. Rohkea rotan syö, ellei samalla jotain rottaisempaakin. Selkeän säätötekninen yksityiskohta, toteaisi insinööriorjentoituneempi tukitoimija.
Ilmoita asiaton viesti