Kansa tarinoiden vankina

Me rakastamme tarinaa, että Suomi on joskus maailman napa. Paikka, jota kaikki katsovat ihastuksesta huokaillen. Samasta syystä rakastamme sitä ajatusta, että pääministerimme ja maailman rikkain mies löytävät toisensa.

Samalla osa meistä rakastaa ajatusta, että suomalaisuus löydettiin jo, eikä siihen tarvitse tuoda mitään uutta. Monet rakastavat ajatusta, että ulkomaalaiset miehet ovat niin vetovoimaisia, että pelkkä heidän läsnäolonsa samalla tontilla vie meiltä mahdollisuuden saada parhaat naiset. Tarina heidän kiinnostavuudestaan on niin suuri, että ainuttakaan ei tänne enää tahdota.

Me rakastamme myös tarinaa, että jokainen kristitty on samanlainen, me rakastamme tarinaa, että jokainen muslimi on samanlainen. Kuten ortodoksit, juutalaiset ja katolisetkin. Samaa kaikki. Ja niin ajatellaan muuallakin.

Me rakastamme tarinoita, joilla on meihin tunneside. Jopa tiedettä on popularisoitu niin, että sillä saadaan synnytettyä tunteita. Ei riitä, että kerrotaan mitä tapahtuu, kun syö liikaa tai nukkuu liian vähän. Pitää kertoa, mitä se tarkoittaa sosiaalisille suhteille, itsetunnollesi ja lopulta koko elämäsi perusteille. Ennen pitkää tarina on niin vahva, että yhden nakin syöminen saa meidät häröilemään.

Haluamme luoda tarinoita elämästämme ja elämäämme. Tai ainakin niin meille on kerrottu. Tarina on ikiaikainen tapa kertoa viisautta ja siirtää tietoa, meille kerrotaan. Mutta tarina on myös muuta.

Tarina on nykyajan keino paketoida pieni asia suureksi. Se on keino kääntää katse asiaan, joka on kertojalleen tärkeä. Hyvin kerrottu tarina tuntuu myös vastaanottajastaan tärkeältä. Se saa hänet tuntemaan ykseyttä, merkityksellisyyttä. Ja usein tarina myös saa meidät kokemaan, että olemme ymmärtäneet jotakin syvällistä.

Tarina voi kuitenkin olla suurempi kuin sen välittämän asian merkitys. Olemattomasta asiasta saadaan suuri, kun sen ympärille rakennetaan suuri tarina. Kun pääministeri ja maailman rikkain mies löytävät toisensa, Suomeen tulee kymmenien miljardien sijoitukset. Kun ulkomaalainen tulee rajan yli, hän kävelee Kelaan, tekee toimeentulotukihakemuksen, asumistukihakemuksen ja menee kahvilaan kahville, odottamaan turvapaikkapäätöstä.

Tarinat ovat hyviä kehystämään asioita, mutta tarinat ovat vaarallisia. Ne saavat meidät uskomaan, että tarina on totta, tai vielä pahempaa, että se olisi tieteellisesti totta.

Maailman tarinallistuminen on johtanut siihen, että kaikki mitä meille kerrotaan tarinan muodossa, on pakko haastaa. Jopa ne tarinat, jotka kerrotaan tieteen verhoon käärittynä. Jopa tiede on tarinallistunut niin, että siihen joutuu suhtautumaan kriittisesti. Juuri tällä viikolla kuuntelin podcastia aivotutkimuksesta, jossa professori selittää yhtä aivojen ilmiötä. Olen vuoden aikana kuunnellut samasta aiheesta useita eri podcasteja ja havaitsin, että tällä professorilla oli aika suoraviivainen perusteluprosessi suhteessa muihin. Hän oli niin sanotusti yksioikoinen, koska luultavasti hän ajatteli pääsevänsä sillä tarinalla näkyviin.

Olen itsekin käyttänyt tarinoita, mutta alan olla entistä kriittisempi. Tarina oli ehkä hyvä väline siirtää tietoa. Mutta nykyajan monet ilmiöt ovat tehneet tarinoiden kerronnasta välineen, joka on voimakas harhauttaja epäeettisissä käsissä.

Toisaalta, tarinat ovat kiinnostavia. Mitä meidän pitää tehdä, että tarinat palauttavat luotettavuutensa?

+7
PasiSillanp
Sitoutumaton Helsinki

Olen strategiakonsultti, jonka erityisauetta on yritysten kilpailukyvyn kasvattaminen. Viime vuosina olen tutkinut erityisesti strategisen ajattelun ja uusien, maailmaa muuttavien ideoiden syntyä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu