Suomalaisten uudenlaiset laumat taistelevat toisiaan vastaan

Minusta tuntuu siltä, että samaan aikaan kun yhteiskunnasta on tullut yksilökeskeisempi, suomalaisilla on aiempaa enemmän tilausta laumakäyttäytymiselle.

Kun 2015 pakolaiskriisissä ihmiset leimattiin vasemmistoon ja oikeistoon sen mukaan, mitä mieltä olivat tilanteesta, Marinin hallituksen aikaan hallituksen arvostelu katsottiin nais-mies -asetelmaksi ja nyt Orpon hallituksen toimia arvioitaessa, voit jälleen olla vain (oikeistossa) puolesta tai (vasemmistossa) vastaan.

Vastakkainasettelussa on toki vielä enemmän kyse siitä, mitä tapahtuu somessa kuin siitä, miten ihmiset oikeasti ajattelevat.

Itse olen johdonmukaisesti koko blogien kirjoittamisurani arvostellut vallassa olevia hallituksia, alkaen Kataisen-Urpilaisen hallituskaudesta, Stubbin, Sipilän, Rinteen, Marinin ja Orpon hallituksiin. Näen, että hallituksiin ei tarvitse suhtautua kuin fanien rockbändiin. Itse asiassa näen sellaisen suhtautumisen jopa epäterveenä.

Sellaista tapahtuu diktatuureissa, eikä sielläkään täysin vapaaehtoisesti.

Yksinäinen ihminen kaipaa tukea

Eri puolilla maailmaa on yritetty ymmärtää, mitä erityisesti länsimaisissa yhteiskunnissa tapahtuu. Syntyvyyden lasku on kiihtynyt, politiikka polarisoitunut, äärinäkemykset arkipäiväistyneet ja esimerkiksi yksinäisyys lisääntynyt.

Epävarmassa maailmassa kaipaa muiden tukea. Joskus myös sellaisten, joiden ajatukset vievät kohti huonoja lopputuloksia. Haluan välttäää suoraa linkkiä nykyhetkeen, ainoastaan nostaa esimerkkinä epävarmuuden ja toivottomuuden seurauksista Suomen sisällissodan. Silloin punaiset saivat kannatusta erityisesti siksi, koska työläisten keskuudessa oli paljon toivottomuutta.

Suomeen ei enää tule sotilaallista vallankumousta, koska radikaalitkin ajattelijat hakevat rauhaa, omalla levottomalla tavallaan.

Vastakkainasettelua kuitenkin on, ja se kääntyy helposti siihen, että arvostelija leimataan vastustajaksi. Asiaansa eniten uskovillakin on niin heikko usko, että he eivät kestä arvostelua, vaan hyökkäävät arvostelijoita kohti.

Yksi maailman tunnetuimmista epäonnistumisista perustui yksimielisyyden vaatimukseen

J.F. Kennedyn päätöksellä tehty Sikojenlahden maihinnousu Kuubaan, on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun vaaditaan yksimielisyyttä.

Hyökkäystä oli valmisteltu jo edellisen presidentin aikana. Kennedyn tultua presidentiksi, hän halusi asiaan vihdoin selkeän päätöksen. Joko hyökätään tai ollaan hyökkäämättä. Hänen avustajakuntansa oli suureksi osaksi kokematonta ja epävarmaa, mutta Kennedy vaati selkeitä vastauksia. Kyllä tai ei. Lopulta tehtiin päätös hyökkäyksestä, joka johti USA:n nöyryyttävään tappioon.

On hyvin tiedossa, että minkä tahansa hallituksen, on se yrityksen tai valtion, on tärkeää olla yhtenäinen ulospäin. Monta erilaista viestiä hallitukselta syö sekä sen arvovaltaa, että resursseja. On myös hyvin tiedossa, että täydellisen oikeaa päätöstä ei koskaan kyetä tekemään. Aina on asioita, joita ei ole voitu huomioida tai ei voida huomioida, vaikka haluttaisiin. Poliittisissa päätöksissä syntyy myös uhreja. Vaikka sitä ei tietenkään haluta sanoa, niin osa niistä syntyy tarkoituksella.

Kyyninen suhtautuminen uhreihin on uutta ja se kertoo meistä jotakin ikävää

Jo 2015 pakolaiskriisissä, suunnilleen samoihin aikoihin kuumana käyneessä tasa-arvo -keskustelussa ja nyt käytävässä säästökeskustelussa on yksi ikäävä yhteinen piirre.

Vihan kohteeksi asetetaan ryhmä ihimisiä, joille ei toivota hyvää.

Asioita yritetään ajaa eteenpäin tunteettomasti jyräämällä oma näkökulma. Pakolaisiin suhtauduttiin hyökkäämällä ja pakolaisia kohtaan hyökkääviä kohtaan hyökättiin. Dialogia ei saatu luotua. Sama koski tasa-arvo -keskustelua. Sen rintama asettui intersektionaalinen – ei intersektionaalinen rajalle. Syntyi raja, jonka yli huudeltiin. Hyvin harva kykeni luomaan sen yli dialogia.

Nyt raja on hallituksen säästöjä kannattavien ja vastustavien välillä. Jälleen olemme siinä tilanteessa, että on vain mustaa ja valkoista. Naurettavimmillaan erimielisiä syytetään historian väärällä puolella olemisesta.

Tämä vastakkainasettelu on mahdollista siksi, koska ihmiset kaipaavat itselleen laumaa, joka toisi heille itselleen turvaa ja voiman tunnetta. Ehkä ripaus myös halua kokea olevansa ongelmien ratkaisija. Lauman avulla saadaan asioita aikaiseksi, mutta siihen kuulumisen sääntönä on se, että kukaan ei arvostele omia. Se kun veisi voimaa ja uskottavuutta.

Ihmiset ovat tänään yksinäisiä ja epävarmoja, joka saa heidät hakemaan turvaa mustavalkoisesta ajattelusta. Se on helpompaa ja tuntuu suoraviivaisemmalta kuin tasapainoinen asioiden kästitely ja yhteisen näkemyksen luominen.

Chigagon yliopiston professori John Mearsheimer toteaa, että kehitys ei ole kehitystä, ellei sen aikana synny uutta yhteistä näkemystä.

Turhautuneet ihmiset purkavat nyt turhautumistaan toisiinsa ja yrittävät voittaa näkemyksellään, ei suinkaan luoda yhteistä uutta. Maailma muuttuu, mutta ei välttämättä kehity.

Uusi riita vain odottaa itseään.

 

 

PasiSillanp
Sitoutumaton Helsinki

Olen strategiakonsultti, jonka erityisauetta on yritysten kilpailukyvyn kasvattaminen. Viime vuosina olen tutkinut erityisesti strategisen ajattelun ja uusien, maailmaa muuttavien ideoiden syntyä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu