Vääntyneitä liikennemerkkejä ja turhautuneita nuoria

Katselin olohuoneen ikkunasta, kun nuoria aikuisia oli matkalla kotiin. Ryhmä kulki äänekkäästi ja täytti tien melkein koko sen leveydeltä. Tilanne olisi muuten ollut ihan tavanomainen laskuhumalaisten kotiinpaluu, mutta selvästikin yhdellä oli mukanaan varastettu polkupyörä, koska hetken sen päällä oltuaan, hän heitti sen kaaressa puskaan ja yksi taas ryhtyi kaatamaan liikennemerkkejä.

Kaikki liikennemerkit, jotka osuivat heidän matkalleen, kaatuivat – yhteensä kymmenkunta. Sitten tuli poliisi väliin.

Meni vuosi ja minut kutsuttiin oikeuteen todistajaksi. Istunto peruuntui, koska tekijää ei oltu löydetty. Meni toinen vuosi ja istunto saatiin vihdoin järjestettyä.

Oman todistusvuoroni jälkeen kuulin, että tällä nuorella aikuisella oli vähän pidempi päivä edessä. Hänen tekemät tihutyöt ja rikokset käsiteltiin peräjälkeen. En jäänyt enää kuuntelemaan niitä.

Tekijä oli ihan kantasuomalainen, jos se on jollekin oleellinen tieto. Aika tavallisen näköinen parikymppinen tyyppi itse asiassa. Hänen ollessaan selvin päin ei varmaankaan herättäisi mitään huomiota.

Elämässä on ehtinyt nähdä kaikenlaista. Yksi asia, mikä ei ole muuttunut, on se, että nuorilla on aina syitä turhautua. Turhautumisen kanavoimisessa hyödylliseksi tekemiseksi on haasteensa. Jos niitä kanavia ei ole, on aina vaarana, että se johtaa johonkin ikävään.

Yksi koulukavereistani oli poikkeuksellisen älykäs. Luki matematiikan tunnilla Aku Ankkaa ja kun matematiikan opettaja kysyi häneltä kesken lehden lukemisen, mikä on vastaus liitutaululle kirjoitettuun kaavaan, kaveri vastasi parissa sekunnissa täysin oikein. Hänestä tuli lopulta jengirikollinen. Toinen koulukaverini joutui lukiossa ongelmiin, eli sen jälkeen varsin värikkään elämänvaiheen ja hänestä tuli lopulta tekniikan tohtori ja yliopiston vieraileva professori.

Kuuntelin juuri täysi-ikäisyyden äärellä olevaa nuorta. Hän kertoi toisesta ääripäästä. Koulukavereista, joille maailmassa melkein kaikki on mahdollista. Kesäloma on mennyt perheen jahdilla Välimerellä. Sekään ei silti suojele nuorta epävarmuudelta. Samanlaisia hölmöjä juttuja hekin tekevät, kuin me duunariperheiden lapset teimme nuorena. Mittakaavassa saattaa olla eroa, mutta ei ideassa.

Aamulehden mukaan Tampereen koulusyksy on alkanut poikkeuksellisen rauhattomana. Jopa niin, että koulut eivät välttämättä halua siitä puhua. (Tämä siis Aamulehden toimittajan tulkinta). Kun katselen liikennettä koulujen alettua täällä Helsingissä, taas on alkanut sellainen itsemurhatyylinen skuuttailu ja pyöräily siellä, mistä vaan pääsee. Kesän aikana sitä ei juuri ollut. Nuoret olivat jossakin piilossa.

Nuorilla on kaikkina aikoina ollut suuri riski joutua ympäristönsä kanssa kahnauksiin. Niiden kahnausten syy on kuitenkin harvemmin nuorten sisäänrakennettu konfliktinhakuisuus.

Sen taustalla on epävarmuus omasta paikasta ja omasta tulevaisuudesta. Se voi koskea niin hyväosaista kuin huono-osaista nuorta.

Sen sijaan, että miettisimme, miten saamme nuorisorikollisuuden alas, meidän pitäisi ehkä miettiä enemmän sitä, miten saamme nuoret kokemaan yhteenkuuluvuutta ympäristönsä kanssa. Kukaan ei halua joutua ystävien syrjäyttämäksi.