Tuhannen ja yhden tartunnan tarinoita

Mikä yhdistää aikuisia ja lapsia? Molemmat pitävät hyvistä tarinoista. Sadut, kaunokirjallisuus, elokuvat, tv-sarjat ynnä muut tarinankerronnan perinteiset muodot tarjoavat jokaiselle jotain. Irtioton omasta todellisuudesta, mielikuvituksen lentoa, juonenkäänteiden jännitystä. Tarinoita lienee kerrottu jo ammoisina aikoina, heti kun ihmislajin kielelliset kyvyt sen sallivat. Ennen kirjoitustaitoa kertomukset siirtyivät sukupolvelta sukupolvelle suullisesti. Puhutaan perimätiedosta. Kulttuuri, perinteet ja uskomukset elivät ihmisten mielissä ja jatkoivat eteenpäin kerrottuna elämäänsä, muokaten heimojen ja kansojen tapaa nähdä maailma.

Perimätiedolle, kuten kaikille muistin varassa olevalle tiedolle, on ominaista muuttua. Esimerkiksi jokainen lapsen vanhempi välittää sitä eteenpäin hieman eri tavalla kuin omat vanhempansa. Parhainkin runolaulaja saattaa muistaa jonkun sanan väärin tai unohtaa kokonaisen säkeen. Toinen puolestaan päättää hieman liioitella tapahtumankäänteitä ja käyttää mielikuvitusta. Tarinoitahan on varmaan ennenkin ollut tapana keksiä myös täysin omasta päästä. Syntyy saagoja ja myyttejä, jotka ovat vähitellen muuttuneet tositapahtumista fiktioksi. Samalla tarinasta voi kuitenkin tulla kiehtovampi kuin koskaan ennen. Hyvä tarina myy.

Mikään ei ole muuttunut. Hyvä tarina myy edelleen ja voi sisältää muunneltuja, liioiteltuja, valikoituja tai jopa fiktiivisiä osuuksia. Iltapäivälehtien toimittajat ovat tällaisen tarinankerronnan ammattilaisia, kuten myös voittajat, jotka kirjoittavat historian. Poliitikot ovat niin ikään hyvä esimerkki. Faktoilla ei ole väliä, kunhan tarina on sellainen, jonka omat äänestäjät haluavat. Tarina ja sen antama mielikuva nimittäin ratkaisevat. Taitava puoluestrategi luo kestävän illuusion. Se ei mene rikki, vaikka vaalilupaus toisensa perään petetään, takki käännetään tai opposition esittämä fakta sivuutetaan. Poliitikot eivät vastaa suoriin kysymyksiin ja jauhavat loputtomiin asti tyhjää jargonia tilanteessa, jossa on kiistattomasti osoitettu heidän olevan väärässä. Historiankirjoissa puolestaan maalataan musta valkoiseksi. Vaikkapa sodan voittaja on moraalinen voittaja, hyvien puolella. Yhtäläiset sotarikokset osapuolten välillä muuttuvat häviäjän pahuudeksi ja voittajan oikeutetuiksi sankariteoiksi.

Kuten perimätiedolle on ominaista, taru ja todellisuus sekoittuvat. Mikään ei ole tässäkään suhteessa muuttunut, vaikka nykyään informaation välittämiseen on olemassa monia muitakin tapoja. Sehän tarkoittaa vain sitä, että todellisuudesta poikkeavan tarinan voi välittää entistä useammilla tavoilla. Vaikkapa elokuvissa tämä on suorastaan oleellista. Sen sijaan kanavissa, joissa informaation tulisi vastata todellisuutta, tilanne on toinen. Mitä tapahtuu, kun objektiivisena totuutena esitetty tieto ei pidäkään paikkaansa tai asioita jätetään mainitsematta? Tietenkin se, että informaation vastaanottajat jäävät väärään käsitykseen. Heidän mielikuvansa todellisuudesta ei enää vastaa todellista maailmaa. Asiat eivät olekaan niin kuin he ovat luulleet ja uskoneet.

Entä mitä tapahtuu, kun tätä tekee koordinoidusti vuosikymmenestä ja jopa vuosisadasta toiseen, hyödyntäen kaikkia mahdollisia kanavia, kuten huhut, uutiset, lehtiartikkelit, historiankirjat, tietokirjat, opintosuunnitelmat, televisio, internet, uskonnot jne? Siitä seuraa tietenkin se, että oikea todellisuus voi poiketa merkittävästi väestön pääosan kokemasta todellisuudesta. Tällöin väestö myös ajattelee, puhuu ja elää eri tavalla kuin tuntiessaan todellisuuden oikeamman luonteen. Eri tavalla tarkoittaa halutulla tavalla. Kyseessähän on koordinoidusti eli tietoisesti luotu tarina, jota ei suinkaan keksitty huvin vuoksi. Ei, se tehtiin omien tavoitteiden saavuttamiseksi. Mitkä kaksi asiaa yhdistävät menneitä ja nykyisiä hallitsijoita? Halu kustantaa yltäkylläisyytensä muiden työllä ja halu käyttää valtaa. Ahneus ja vallanhimo eivät koskaan tyydyty eikä niillä ole mitään moraalisia rajoja.

Korona, hiilidioksidi, identiteettipolitiikka, multikulturalismi? Kaikki fiktionsekaisia tarinoita, joilla on tavoite: nukkemestarin vallan lisääminen keinoja kaihtamatta. Kliseinen metafora, mutta hyvin kuvaava. Narujen vetelijä ei nukkeja sääli, nehän ovat pelkkiä nukkeja. Pääosia esittävillä nukeilla on enemmän käyttöarvoa kuin muilla. Samoin niillä nukeilla, jotka nykivät alempana olevien nukkejen nyörejä. Käyttöarvoon se arvo sitten jääkin. Tilanteen vaatiessa käsikirjoittaja työntää hankalaksi käyneen keulakuvan bussin alle tai leirittää nukkeja, jotka eivät suostu liikuttelemaan jäseniään narujen tahtiin. Huonoja nukkeja, mikä ei ole hyvä asia näytelmän uskottavuuden ja sujuvuuden kannalta. Portsarit poistavat yleisöstä huutelijat salista tai internetin kirjoituspalstoilta ennen kuin muu yleisö hoksaa tarinan olevan enemmän tarua kuin totta. Paljastuneita ristiriitaisuuksia selitellään ex tempore ja sitten huomio kiinnitetään jo uuteen juonenkäänteeseen.

Kunhan tarina on hyvä, faktoilla tai ihmisarvollakaan ei ole väliä. Yleisön syvien rivien silmissä tarinan pahikset ansaitsevat kohtalonsa, kuten myös näytöstä häiritsevät huutelijat. Kaikki näihin kertomuksiin kohdistuva kritiikki on koronadenialismia, kulkutautimyönteisyyttä, rokotevastaisuutta, ilmastodenialismia, tiedevastaisuutta, vähemmistöjen syrjintää, rasismia, fasismia, natsismia ja salaliittoteorioita. Moraalinen voittaja on oikeutettu suorittamaan nähdäkseen välttämättömiä tekoja näiden kauheuksien lopettamiseksi. Syrjintää, demonisointia, valvontaa, kontrollointia, ihmisarvon kieltämistä, vankileirejä, sotia ja kansanmurhia.

Puhdistuksia yhteiseksi hyväksi.

 

Tämä kirjoitus ei tue vallitsevia tarinoita, joten sensuurin iskiessä se löytyy myös muualta: https://www.pauluskaipainen.fi/tuhannen-ja-yhden-tartunnan-tarinoita/

+11
Paulus Kaipainen

Puuseppä, konetekniikan DI, tapahtumien tarkkailija

Puheenvuorossa vallitsevan sensuurin vuoksi julkaisen tekstini myös osoitteessa pauluskaipainen.fi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu