Syrjäytymisen torjunta alkaa kunnalliselta tasolta.

Yhteiskunnallisen keskustelun eräs jatkuvimmista teemoista on varmasti syrjäytyminen ja pahoinvointi. Järkyttävät nuorten suorittamat väkivallanteot ovat osa tätä syrjäytymisen ja pahoinvoinnin jatkumoa. Mutta mitä asialle voi tehdä? Vaikuttaa, että olemme enemmän tai vähemmän kyvyttömiä torjumaan näitä traagisia ihmiskohtaloita. Olen itse ollut nuorena varsin yksinäinen ja katkera ihminen, voisi sanoa, että syrjäytymisvaarassa ollut. Olenkin koittanut viimeaikoina pohtia, mikä aiheuttaa ihmisen syrjäytymisen sosiaalisesta yhteisöstä ja miten sitä voitaisiin torjua.

Kunnallinen päivähoito

Ihmisen sosiaalistaminen alkaa jo aivan pikkulapsesta alkaen. Taapero jokeltelee ihmisille ja hymyilee ventovieraillekin. Kunnallinen päivähoito ja esiopetus varmistavat sen, että lapset kohtaavat jo nuoressa iässä ikätovereitaan, joiden kanssa he tulevatkin viettämään miltei koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Kehityksen kannalta olisi tärkeää, että lapsella on ympärillään mahdollisimman paljon ikätovereitaan, jotka siinä lähellä myös pysyvät. Kun lapsi sitten aloittaa seitsemänvuotiaana peruskoulun, olisi hänellä jo olemassaoleva kavereiden verkosto. Lapset osaavat olla julmia ja he havaitsevat poikkeavat ominaisuudet välittömästi. Mikäli lapsi ei ole osallistunut kunnalliseen päivähoitoon, eikä esiopetukseen, hän on todennäköisemmin koulussa altavastaajan asemassa. Tuntevathan muut lapset jo toisensa. Itse olin tässä tilanteessa peruskoulussa, juurikaan en siitä muista, mutta sen murskaavan tunteen, kun kaikki muut olivat kavereita jo keskenään ja minä, esikoulun ja päiväkodin käymätön, pikkupoikana jo lukutoukka, olin sitten enimmäkseen yksin. Tämä heti koulutien alussa alkanut vastakkainasettelu tuli myös jatkumaan. Kukaan ei vain lopulta muistanut, miksi minä olin erilainen, mutta se muistettiin että minä olin erilainen.

Peruskoulu

Peruskoulun tehtävänä Suomessa olisi perustuslain mukaan

tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa lasten oppimisedellytyksiä. Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.

Kuitenkin peruskoulussa keskitytään miltei yksinomaan standardoituun opettamiseen, jossa oppilaat tasapäistetään samanlaisiksi rattaiksi, joiden yksilöllisiä tarpeita ei huomioida. Opettajat saattavat jopa suuttua oppilaalle, joka tekee annetut tehtävät nopeasti ja pyrkii tämän jälkeen opiskelemaan itse eteenpäin. Opetuksessa korostuvat matemaattis-luonnontieteelliset aineet ja sensijaan esimerkiksi yhteiskuntaoppia opetetaan kovin vähän ja sitäkin yleisellä tasolla. Kukaan ei opettanut minulle koulussa vaikkapa sitä, miten puhua kivanoloisille tytöille, miten puhua omista tunteistaan hädän hetkellä, miten olla ihminen ihmiselle. Vaikuttaa, että opetus lähtee siitä, että turhia ei tunteilla ja mitokondria on solun voimalaitos.

Koen, että peruskoulu voisi hyötyä psykologian opetuksesta ja etiikan opetuksesta. Näin saisimme tehtyä lapsille selväksi, että me kaikki olemme ihmisiä, joilla on tunteet. Koen, että asioiden käsittely ja opettaminen vähentäisivät kiusaamista ja tätä myöten syrjäytymisen uhkaa. Lisäksi kunnallinen nuorisotyö tulisi jalkauttaa entistä enemmän kouluihin. Lapsi tai nuori viettää kuitenkin päivästään kolmanneksen koulussa ja mikäli koulussa ei ole kauhean mukavaa, se kyllä säteilee sitten lapsen jaksamiseen ja elämään koulun ulkopuolellakin.

Yhteisön vastuu

Individualistisessa kulttuurissa usein unohdamme, että lapsi on ympäristön tuotos. Liian usein ajattelemme, että lapsen kasvatus on opettajan, tai vanhempien velvollisuus. Nähdäkseni se on meidän kaikkien velvollisuus. Vapaa kasvatus on tuottanut tilanteita, joissa lapset riekkuvat kylillä, retuuttavat tovereitaan, rikkovat ikkunoita, heittelevät autoja lumipalloilla ja kaikenlaista muuta antisosiaalista käytöstä. Liian usein meillä on korkea kynnys ojentaa muiden lapsia, mutta mikäli lapsi näkee, että teoista ei ole seuraamuksia, hän tulee jatkamaan tätä käytöstä aina sitä eskaloiden. Lopulta pahimpia mahdollisia asioita saattaa jo seurata. Lapsi, joka ei saa kylän lämpöä, polttaa kylän saadakseen lämpöä. Yksilönvapaus ja itsemääräämisoikeus ei anna lupaa huonoon käytökseen eikä kiusaamiseen. Yksilön oikeuksiin kuuluu myös se, että hän saa elää eläämäänsä ilman kiusaamista.

Netin syövereihin

Koulut käytyään ihmiseltä putoaa suurimmat tukiverkot pois. Peruskoulun ja viimeistään lukion tai ammattikoulun jälkeen ei ole opettajia, jotka seuraisivat, onko ihminen edes ylhäällä vuoteestaan. Viimeistään tässä vaiheessa yhteiskunnasta syrjäytyminen voi mennä äärimmäiseen muotoonsa: täyteen eristäytymiseen ja radikalisoitumiseen. Ihminen vieraantuu suomalaisesta yhteiskunnasta, eihän se ole antanut ihmiselle tässä vaiheessa hänen nähdäkseensä mitään muuta, kuin tuskaa. Ihminen pakenee virtuaalimaailmaan ja alkaa etsimään vaihtoehtoisia totuuksia ja ideologioita. Eksyksissä oleva ihminen, joka haluaa rakkautta ja ystävyyttä on mainio alusta kulttien rekrytoinnille. Kun ihminen kokee olevansa arvokas ja rakastettu, hän tekee arvostamiensa ihmisten ja ryhmien puolesta miltei mitä tahansa. Ihminen, jolla ei ole mitään etsii syntipukkeja tilanteeseensa. Riippuen yksilökohtaisista tekijöistä syypäänä voidaan pitää vaikkapa naisia, miehiä, etnisiä vähemmistöjä, etnistä valtaväestöä. Tämä yhdistettynä netissä käytävään twitter- ja facebook-formatoituun viestintään, aiheuttaa entisestään radikaalimpia näkemyksiä ja vastakkainasettelun voimistumista. Kun viestien mitta on se noin 140-merkkiä, muodostuvat näkemykset identiteettien mukaan. Ei järjellisen ajattelun kautta.

Kuinka ehkäistä syrjäytymistä ja radikalisoitumista?

Kuten olen tässä kirjoituksessa todennut, koen että syrjäytyminen ja radikalisoituminen kulkevat käsi kädessä ja sen ehkäisy lähtee paikalliselta, yhteisölliseltä tasolta. Yksinkertaisia ratkaisuja näin monisyiseen asiaan ei valitettavasti ole olemassa, vaan kaikki lähtee yleisestä mentaliteettimuutoksesta. Meidän tulee muistaa, että yksilönvapaudet eivät anna lupaa kohdella toisia huonosti ja meidän tulisi ottaa yhteiseksi vastuuksemme sen, että yhteisömme lapset saavat turvallisen lapsuuden. Kunnallinen, tai yksityisesti järjestetty päivähoito ja esiopetus tulee tehdä pakolliseksi osaksi lapsen kasvattamista. Vanhemmilla ja lapsella tulee siis olla valinnanvapaus, missä lapsi käy päivähoitonsa ja esiopetuksensa, mutta yhtäkaikki: lapsen kehitykselle on tärkeää, että tämä altistetaan ikätovereidensa seuralle jo pienestä pitäen. Kunnallisen nuorisotyön tulee toimia entistä enemmän yhteistyössä koulun kanssa. Lisäksi en pidä mahdottomana, että muut yhteisöt, kuten esimerkiksi seurakunnat ja partiot voisivat toimia koulujen ja nuorisotyön kanssa yhdessä. Lisäksi peruskoulun opetussuunnitelmaan tulisi sisällyttää psykologiaa ja etiikaa. Mitä enemmän panostamme siihen, että lapset saavat kasvaa terveessä ja rakastavassa ympäristössä, sitä varmemmin syrjäytyminen tulee vähenemään yhteiskunnassamme.