Pienipalkkaisten ahdinko – kuka heidän asiaansa puolustaa

Yle uutiset uutisoi muutama päivä sitten ja sitten se uutinen haudattiin, siihen ei lehdistökään tarttunut.

’Useampi kuin joka kymmenes suomalaisista työssäkäyvistä työskentelee matalapalkka-alalla. 170 000 saa niin pientä palkkaa, ettei pärjää ilman sosiaaliturvaa.’

Ihminen tekee täysiä päiviä töitä, eikä pärjää palkallaan, vaan joutuu hakemaan tukia tullakseen toimeen, maksaakseen vuokransa ja muun elämisensä. Ei sitä tunnetta edes käsitä se, joka ei ole koskaan joutunut tukia hakemaan. Heillä on yleensä vain se käsitys, että jos ihminen itse yrittää, kyllä Suomessa hyvin pärjää.

Pienipalkkainen ei kykene säästämään mitään, vaan kaikki menee siihen vaatimattomaan elämiseen. Silloin ei ole toivoakaan, että joskus elämä olisi taloudellisesti helpompaa. Pieni yllättävä meno, sairaalakäynti, kodinkoneen särkyminen tai sen työmatkoihin välttämättömän polkupyörän rikkoontuminen tai muu aiheuttaa aina taloudellisen ahdingon;  jostakin pitäisi löytää ne ylimääräiset rahat, jotka noihin yllättäviin menoihin tarvitaan.

Ei mitään mahdollisuutta harrastuksiin, joihin menisi rahaa, on tyydyttävä niihin, joissa rahaa ei tarvita lainkaan. Turha unelmoida edes lomamatkoista. Kauempana olevan sukulaisen tai ystävän tai jopa seurustelukumppanin luona käynnitkin vaativat jo tarkkaa suunnittelua. On säästettävä vaateostoista tai ruuasta, jotta edes joskus pääsisi käymään toisella paikkakunnalla. Tietokoneeseenkaan ei ole varaa, on vain se halvin kännykkä valittava, jotta edes jotenkin voi pitää yhteyttä ihmisiin. Häpeä on seuralaisena, käy työssä, mutta mihinkään ei ole rahaa, tuntee olevansa alempaa kastia ja puheet hyvinvointivaltio Suomesta oksettavat. Herää kysymys mielessä, eivätkö ihmiset tiedä. Vain läheiselle ystävälle voi edes kertoa tästä ahdingosta.

Jotain on pielessä, jos ihminen ei elä palkallaan. Vuokraan ihminen ei juuri voi vaikuttaa, kysyntä ja tarjonta määrittelevät vuokratason, on maksettava se mikä pyydetään tai jäätävä ilman asuntoa; vähän on Suomessa niitä paikkakuntia, jossa vuokrapyynnistä voi tinkiä. Taso on jo markkinoiden määräämä. Pääkaupunkiseudulla on pienipalkkaisen tyytyminen siihen pienen pieneen kopperoon, jossa juuri mahtuu yöpymään, muuta tilaa ei juuri ole. Joutuu laskemaan, että ottaako kauempaa halvemman kopperon ja maksaa matkoista. Mikä tulee edullisemmaksi, sitä tietysti kannattaakin laskea ja on oikeastaan pakkokin. Jotkut yrittävät sitten kimppa-asunnossa saada vähän omaa osuuttaan pienemmäksi.

Suomen hallitus ja eduskunta askartelevat miljardien parissa, ei heillä ole aikaa eikä oikeastaan kiinnostustakaan näitä köyhien asioita ajatella. Suomi on hyvinvointivaltio, miljardeja pyöritellään, nekin tuntuvat päättäjistä pikkurahoilta, ei se heitä huoleta – kymmenien miljardien velat ovat pieniä, kun ei niitä itse tarvi maksaa pois. Piti mennä lääkäriin, mutta kun sitä linja-autorahaakaan ei  ollut ja tili tulee vasta muutamien päivien päästä. Lääkkeetkin ovat ostamatta, kun ei ollut sitä rahaa – lääkäri ihmettelee välillä, mikä ettei nämä lääkkeet pure – ei sitä kehtaa sanoa, että minulla ei ollut rahaa ostaa niitä lääkkeitä, ei edes lääkärille. Kysyy vielä, että etkö sinä käy työssä? Miten siihen kehtaa sanoa, että käyn työssä kyllä, mutta palkkani on niin pieni, ettei rahat kertakaikkiaan riitä – ei sitä kehtaa sellaista sanoa, on se niin suuri häpeä koulutetulle ihmiselle. Jokainenhan olettaa, että kyllä koulutettu nyt hyvin pärjää täällä Suomessa.

+4
PekkaLehtinen1

Maailman menoa vielä tarkkaileva mies, joka yrittää ottaa asioista selvää monella tavalla, vaikka aika tosin ei riitä kovin paljoon, kun on vielä muutakin elämää. Mielenkiintoisia asioita ja juttuja olisi enemmän, kuin ehtii harrastaa. Elämä on vielä rikasta.
Tällä hetkellä keskusta lienee lähimpänä minun ajatusmaailmaani, koska siellä näyttää nyt sentään olevan jotain järkeä päätöksissä, joita ajavat.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu