Ei tullut Kööpenhaminan tai Tallinnan rauhaa, vaan Tarton rauha. Kuinkas näin kävikään?

Suomen tasavallan ja Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan (R.S.F.S.R.) valtioliput Kööpenhaminassa Thorvaldsenin museon taivaalla. – Kuva: Maapallo, 10. osa, Otava 1929

Suomi vietti keskiviikkona Venäjän kanssa solmitun Tarton rauhan 100-vuotispäivää.  Kansanjuhlaa ei ollut, sillä meillä rauhojen ajanlasku alkaa talvisodasta, toisin kuin virolaisilla, joille oma Tarton rauha on itsenäisyyden peruskivi. Viro teki rauhansa kotimaassa. Miksi Suomen piti lähteä ulkomaille ja samaan Tarttoon?

Valinta oli ajan lehdistölle yllätys – ja tarttolaisille. Samana päivänä 27.5.1920, kun Helsingin ja Tallinnan lehdet uutisoivat Venäjälle tehdystä ehdotuksesta, Tarton päälehti Postimees ennusti vielä neuvotteluja Tallinnassa. Sitäkin oli kuitenkin ennustettu vasta viime päivät. Edellinen ykkös­ehdokas oli Kööpenhamina.

”Valintaprosessi” käynnistyi 11.­5., kun Neuvosto-Venäjän ulkoasian­kansan­komissaari Georgi Tšitšerin sähkötti ulkoministeri Rudolf Holstille hallituksensa halusta rauhan­neuvotteluihin. Kolmen päivän kuluttua Suomi lähetti suostumuksensa – kohteliaasti varaten oikeuden tehdä ehdotuksen neuvottelu­paikasta ja alkamis­ajasta.

”Kööpenhamina, ellei venäläisille sovi Suomen paikkakunta”

Hufvudstadsbladet, jolla vaikuttaa olleen muita joutuisammat tietolähteet, kertoi jo 16.5., että neuvottelu­paikaksi huhutaan tulevan ”Danzigin, Kööpenhaminan tai Tallinnan”. Tätä listaa lainattiin lähipäivät maan pohjoisimpia lehtiä myöten.

Seuraavana päivänä Suomen Sosialidemokraatti julkaisi uutisen J. K. Paasikiven johtamasta neuvottelujen valmistelu­komiteasta, joka sittemmin nimettiin myös neuvottelu­valtuuskunnaksi. Komitea totesi ­asian kuuluvan hallitukselle, mutta ilmoitti omana mielipiteenään, ”että ellei venäläisille sovi joku paikka­kunta Suomessa, neuvottelut siinä tapauksessa tapahtuisivat Kööpenhaminassa”.

Komiteaan kuului myös Väinö Tanner, joka kesän 1947 ”ajanvietetyönään pakollisessa eristyneisyydessä” kirjoitti sittemmin historian lähteenä suositut muistelmansa Tarton neuvotteluista. Tanner muisti 27 vuotta myöhemmin yhä Kööpenhaminan, mutta sen vaihtoehdot toisin: ”Paikka­­kysymys oli hallituksessa ollut perin­­pohjaisen harkinnan alaisena. Ehdolla olivat olleet: Viipuri, Moskova, Tartto ja Kööpenhamina.”

Aikalaislehdissä Viipuria ja Moskovaa ei ehdokkaina mainita. Sn sijaan kylläkin, ettei komitea uskonut venäläisten suostuvan Suomen paikkakuntaan, koska täältä he eivät voisi pitää sähkeyhteyttä hallitukseensa. Samoin olisi käynyt suomalaisille Moskovassa. Etäkokousten aika oli nimittäin koittanut, ja Tartostakin vedettiin kaukokirjoitinlinja Helsingin ulkoministeriöön. Venäjällä saattoi myös odottaa kiusallisia kohtaamisia Punaisen Suomen johtomiesten kanssa, ellei jopa samassa pöydässä.

”Tanska ilmoittaa olevansa kiitollinen, jos siltä ei tiedusteltaisi…”

Kööpenhaminan etuna oli valmis Suomen lähetystö varusteineen sekä lähettiläänä Gustaf Idman, joka oli äskettäin kutsuttu ulkoministeriöön hoitamaan Kansainliiton jäsenyyttä. Idman osallistui rauhan­neuvottelujen valmisteluun ja lähti myös Suomen valtuus­kunnan mukana Tarttoon kansain­­välisen oikeuden asiantuntijaksi. Hänen vaikutustaan Kööpenhaminan ehdokkuudessa – tai siitä luopumisessa voi arvailla.

Helsingin Sanomat selvitteli Kööpenhaminan valintaa 20.5. ja kertoi, ettei hallitus ole tehnyt asiasta ehdotusta Tanskan hallitukselle tai edes kysynyt sen mielipidettä. Sen sijaan kirjoituksessa oletetaan, että Tanskan hallitus ”varmaankaan ei halua neuvotteluja määrättäväksi Kööpenhaminaan”. Sörnäisten kirjoittaja­residenssissä Tanner siloitteli asian tätäkin diplomaattisemmin: ”Tanska oli ilmoittanut olevansa kiitollinen, jos siltä ei tiedusteltaisi Kööpenhaminaa neuvottelujen paikaksi.”

Selitystä ei tarvitse hakea. Venäjän keisariperheen murhasta ei ollut kahtakaan vuotta. Nikolai II oli Tanskan kuninkaan Kristian X:n serkku. Tämän täti, leski­keisarinna Dagmar, ortodoksi­nimeltään Maria Feodorovna, asui Tanskassa. Häneltä bolševikit olivat vieneet kaksi poikaa ja viisi lasten­lasta. Nikolai II oli myös Norjan Haakon VII:n, Englannin Yrjö V:n ja Kreikan Konstantin I:n ensim­mäinen serkku. Viime mainittu oli tosin maan­paossa, mutta sijaan riitti pikkuserkkuja. Euroopan monarkioilta ja varsinkin Tanskalta oli turha odottaa kuukausien vieraanvaraisuutta.

”Soome-Wene rahuläbirääkimised algawad Tallinnas?”

Viron ulkoministeri Ado Birk saapui maanantaina, 24.5. Helsinkiin. Päivä alkoi neuvotteluilla kollega Holstin kanssa ja päättyi Suomalaisen oopperan tasavallan presidentin aitiossa kuunnellen Armas Järnefeltin johtamaa Carmenia. Aamiaistakin istuttiin yhdessä. Keskiviikkoon kuului päivällinen pääministeri Rafael Erichin seurassa. Birk palasi Tallinnaan torstaina 27.5., jolloin paikka-asia oli jo ratkaistu.

Voisi olettaa, että ministerivierailu antoi vauhtia. 25.5. lehdet olivat jo kertoneet ”asian­omaiselta taholta” ilmoitetun, ettei paikaksi ehdoteta Kööpen­haminaa. Hufvudstads­bladet tiesi tuolloinkin muita paremmin ja kertoi hallituksen päättävän paikasta seuraavana päivänä. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan päätös lykkääntyi päivällä.

Sen sijaan Yrjö Räisänen eli  Sasu Punanen ”paljasti” 26.5. Suomen Sosiali­demokraatissa hallituksen valinneen Tallinnan. Samaa ennusti myös tallinnalainen Waba Maa ‑lehti viitaten Kööpen­haminan hylkäämiseen. Lehden mukaan toden­näköisin neuvottelu­paikka olisi nyt Tallinna. Muutoin uutisissa ei ole vihjettäkään, että Tartto oli ehdolla tai että siitä oli tiedetty ennen Viron hallituksen päätöstä.

Seuraavana päivänä 27.5. Waba Maa oli saanut ”luotettavalta taholtaaan” lisätietoa. Suomen hallitus oli lähettänyt virallisen pyynnön rauhanneuvotteluista Viron alueella. Viron hallitus oli punninnut merkittäväksi koettua asiaa eri puolilta useita tunteja ja lopulta päätynyt määräämään neuvottelupaikaksi Tarton kaupungin.

Hallituksen salaisena pöytäkirjattu päätös on ytimekäs. Siinä luvataan järjestää rauhanneuvottelut Virossa, määrätään paikaksi Tartto sekä jätetään tilakysymykset ulko- ja sisäministerien vastuulle. Muotoilun perusteella valinnan teki isäntämaa eikä syitä sen paremmin selitetä. Nähtiinkö kahden rauhan synergiaa? Tilat eivät olleet samat, eivätkä bolševikkien neuvottelijat. Tartossa oli toki kokemusta heidän valvonnastaan – ja se ehkä sujui helpommin sisämaakaupungissa?

Samana päivänä, 27.5. Holsti sähkötti ehdotuksen kollega Tšitšerinille, jolta saapui hyväksyntä kaksi päivää myöhemmin. Jatko on Tarton rauhan historiaa.


PekkaLinnainen

Suomen ja Viron median tarkkailija Helsingin ja Tallinnan kaksoispääkaupungista, syntyperäisin Tampereelta ja kesken yleislakon. "Kokemusta Virosta viideltä vuosikymmeneltä" voisi sanoa, kun Narvajoen ensi kerran vuonna 1979 ylitti. Vettä on siitä virrannut jo pyöreästi kymmenen Peipsijärven verran. Uralle on jäänyt matkailua, laivaliikennettä, markkinointia, kirjoittelua, EU-hankkeita ym. kuntien ja maakuntien yya:ta. Estofennia-verkkolehden toimittaja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu