Vain journalistit saavat maalittaa, eikö niin?

Somen saadessa yhä enemmän valtaa ja roolia maailmassamme on maalittaminen noussut esiin paheena hirveänä. Etenkin toimittajat ovat koko herkkiä maalittamisen suhteen, koska heillä on tunnetusti herkkä nahka ja monet konstit.

En puolusta maalittamista, paitsi jääkiekossa. Joudun kuitenkin toisinaan pohtimaan onko joillain suurempi oikeus ja mahdollisuus maalittaa kuin joillain toisilla, ja ovatko maalitusten uhrit tasavertaisessa asemassa. No uhrit tuskin ovat tasavertaisessa asemassa, se kai on itsestään selvää. Jos minua maalitetaan niin ketä kiinnostaa? Ei ketään. Mutta jos etenkin nuorat naistoimittajaa maalitetaan niin kohuhan siitä syntyy.

Mitäpä tuosta. Oleellisempaa on pohtia keillä on muita suurempi oikeus maalittamiseen.  Ja onko heitä? Minun nähdäkseen heitä on, ja he kutsuvat itseään journalisteiksi, toimittajiksi. Heillä on kattava sateenvarjo ja laaja oikeutus, joiden suojista he voivat maalittaa, ja noita sateenvarjoja ja oikeuksia kutsutaan tutkivaksi journalismiksi ja tiedonvälitykseksi.

Mielenkiintoista.

Kovin uutta tästä kuviosta ei löydy, paitsi välineistön, keinojen ja ehkä moraalin puolelta. Kyllä minulle jo 50 vuota sitten opetettiin se minkä sitten nopeasti, vaan en ehkä tarpeeksi nopeasti opinkin: Älä koskaan astu toimittajan varpaille. Toimittajalla on norsun muisti.

Mielenkiintoiseksi maalittamisen tahi tutkivan journalismin, kuinka vain halutaan, tekee some. Parilla taitavasti laaditulla uutisella toimittaja voi käynnistää somessa huikean kampanjan, todellisen maalittamisen. Toisin oli ennen, sillä mihin ennen ihminen närkästystään saattoi purkaa? Yleisönosastoon? Sinne, missä yhtäkään sanaa ei julkaistu ilman ennakkotarkastusta, ja suurin osa kansalaisten kannanotoista heitettiin suoraan roskikseen.

Nimenomaan somen merkityksen vuoksi olen päätynyt siihen, että tänään journalistilta, toimittajalta, pitäisi löytymän enemmän moraalia ja vastuullisuutta kuin 30 vuotta sitten.

Kovin on vaativa tilanne journalisteille, sillä pedon lailla somekansa odotaa että sille uhreja raadeltavaksi heitetään. Siinä paikassa on olemassa vaara luisua journalismista maalittamiseen.

Ei hätää, ei minun kohdallani, silla saatan tyytyväisenä olla samaa mieltä erään eilisen blogini kommentoijan kassa, joka oli kovin tyytyväinen siihen etten minä enää ole toimittaja.

Tänään toimittajalla, joka itseään myös journalistiksi herkästi kutsuu, on somen vuoksi hirvittävästi enemmän vastuuta kuin ennen somea.

Olen ollut huomaavinani että toimittajilla on joskus tapana välttää vastuu vetoamalla sananvapauteen ja siihen että kansalaisilla on oikeus tietää.

Mitenkähän tuonkin asian kanssa on?

 

 

+7
pekkasiikala1
Orimattila

1948 syntynyt yhä työelämässä puurtava monen sortin entinen. Täällä blogistina ensimmäisen kerran 2008.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu