Itsekkyys

Yhteiskunnassa, jossa keskitytään itsekkyyteen, ei uskota hyvyyteen, vaan kaikki pitää ansaita tavalla tai toisella. Äitiys on esimerkkinä epäitsekkäästä antamista lapsille ja perheelle. Elämämme toimii kuitenkin pääsääntöisesti itsekkäillä asenteilla, tulee epäitsekäs ihminen helposti hyväksikäytetyksi, höynäytetyksi, riistetyksi ja alas poljetuksi.

Itsekkyys on toisten hyväksikäyttöä muun muassa tunteita manipuloimalla. Kiltti, antelias, avulias ja epäitsekäs ihminen jää helposti toisten jalkoihin ja tulee jyrätyksi – eikä kukaan edes tunne myötätuntoa asiasta tai ole siitä pahoillaan.

Lasten ja nuorten kiittämättömyys on lisääntynyt, koska ei enää opita varhaislapsuudessa tuntemaan iloa ja kiitollisuutta elämän pienistä asioista. Ajatellaan, että kaikki on tavallaan itsestään selvää ja että itsellä on kaikkeen oikeus. Koska elintaso on noussut ja elämä on rahakeskeistä, on tavallista, että kaikkea on monilla, eikä mistään ei ole erityisesti pulaa.

On itsekkäitä ihmisiä ja on itsekeskeisiä ihmisiä. Itsekäs ihminen välittää vain itsestään. Itsekäs ihminen välittää omasta parhaastaan. Itsekkyys saa aikaan asioita, joista koituu vahinkoa muille tai esimerkiksi ympäristölle.

Uskoon tultuani vuonna 1994 huomasin, että olen elänyt liian itsekästä elämää ja minun pitäisi huomioida ne ihmiset, jotka ovat syrjäytyneet ja auttaa heitä tavalla ja toisella.

Raamatussa Hebrealaiskirje 13:3 sanotaan: ”Muistakaa vankeja, niinkuin olisitte itsekin heidän kanssaan vangittuina; muistakaa pahoinpideltyjä, sillä onhan teillä itsellännekin ruumis.”

Olen siis ollut mukana Etelä-Suomessa vapaaehtoistyössä vankilavierailuilla 1990-lopusta 2000 luvun alkuun. Tulin mukaan erään Helsingissä toimivassa seurakunnassa, jossa eräs seurakunnan jäsen Pauli halusi viedä toivoa ja tulevaisuutta myös vangituille. Menin hänen ryhmäänsä mukaan. Pauli pyysi minua jatkamaan minua tätä työtä. Aluksi vierailimme Keravan nuorisovankilassa, jonka jälkeen työtä tuli jatkamaan yhteiskristilliseltä pohjalta Matti Einiö. Vierailukohteet lisääntyivät Keravan lisäksi Helsinkiin, Hämeenlinnaan, Turkuun ja Riihimäelle. Järjestetyissä kokouksissa laulettiin, kerrottiin Raamatun opetusta ja omista kokemuksista, kuinka selvitä vaikeuksista Jumalan avulla, kuinka saada vastaanotettua Jumalan armo, sekä oltiin heidän ystäviään tarjoamalla kahvia pullan kera. Sanan koskettamat kuulijat saivat rukousta.

Vieraillessani ryhmän mukana mm. Riihimäellä, niin tutustuin erääseen uskovaan romaanimieheen, joka oli istumassa elinkautista tuomiotaan. Vieraillessamme vankilan kirkossa hän osoitti olevansa aito kristitty, jolla on Raamatun mainitsemia armolahjoja. Hän puolestaan oli tehty armonanomuksia, joiden seurauksena hän aikanaan vapautui vankilasta. Vankilasta vapauduttuaan hän oli kadottanut uskonsa ja unohtanut olevansa kristitty, jolla on Herran pelkoa, mikä estää tekemästä syntiä. Hän palasi tietojeni mukaan vanhaan syntiseen rikolliseen elämään takaisin, jonka seurauksena hän joutui palamaan vankilaan takaisin. Hän ryhtyi käymään hengellisissä kokouksissa uudestaan jonkun ajan kuluttua lankeemuksestaan. Kerrankin, kun olin mukana, hän kertoi, että miksi Jumala on antanut ihmisille ja hänelle vapaan tahdon? Tämän vuoksi hän on langennut. Ymmärsin hänen syyttävän Jumalaa lankeemuksestaan, kun on tehnyt hänestä sellaisen kuin hän on. Puhe ei osoittanut hänen kunnioittavan Jumalaa, vaan arvostelevana. Ehkä hän oli saanut Jumalasta ja Hänen armostaan väärän kuvan, sillä Jumala antaa armonsa niille, jotka tekevät parannuksen teoistaan ja ovat alamaiset Jumalan tahdolle tekemällä sen, eikä vain puhu siitä. Vasta nyt jälkeenpäin vuosien jälkeen olen ymmärtänyt, kuinka väärin on ollut antaa ymmärtää kaiken hyväksyvästä armon Jumalasta, mikä on eksytystä.

Kerran vuosia sitten eräs vankilatyötä johtava henkilö pyysi minua pitämään Raamattutunnin eräässä nuorisovankilassa, johon suostuinkin, vaikka en ole pitänyt aiemmin Raamattutunteja. Menin vankilaan, jossa olikin noin kymmenen hengen ryhmä odottamassa. Vartijat poistuivat ja jättivät minut vankien kanssa Raamattutunnin pitoon pariksi tunniksi, mutta eräs henkilö sanoi, että on väärässä paikassa, voisiko hän päästä pois. Vastasin minulle sen sopivan hyvin, mutta huomattiin, ettei ole yhtään vartijaa saapuvilla päästääkseen häntä pois, joten hän joutui kärsimään tästä opetuksesta sen kaksi tuntia, kunnes vartijat saapuivat paikalle. Jostain syystä voimme olla väärässä paikassa, jonne emme ole halunneet mennä.

Ilkka Puhakka ”Mitä silmät ei nää” (Päivä Oakesyhtiö 2008), josta lainaus sivulta 40: ”Nizni Tagil sijaitsee Uralvuoriston Aasian-puoleisella alueella, jonka jälkeen alkaa Siperia. Kaupungissa sijaitsee KGB:n erikoisvankila, joka on tarkoitettu KGB:n ja miliisin entisille upseereille sekä valtion korkea-arvoisille virkamiehille, kuten syyttäjille ja vakoilijoille. … vuode Nizni Tagilissa poistuivat minulta uskon häpeän. En osaa sanoa, mitä sen ilmenemismuodot ovat. Ylisanoja. Suurempaa julistusta kuin mihin itse uskoin. Alisanoja paikoissa, joissa pelkäsin joutuvani naurunalaiseksi. Mielistelyä hyväksynnänkipeänä. Jotakin, missä en ollut sisintäni myöten aito. Teologisia venytyksiä oman tiedon loppuessa. Mitä lie. Häpeään liittyy voimakkaasti tunne, ettei hyväksytä tai joutuu naurunalaiseksi… Lokakuun 8. päivä 1994 oli minulle merkittävä. Silloin vierailimme Gerlassa, viisisataa vuotta vanhassa vankilassa. Tiesin etukäteen, että juutalainen, luterilainen pappi Richard Wurmbrand oli ollut tuomittuna tuossa vankilassa. Vuonna 1945 Wurmbrand osallistui vaimonsa Sabinan kanssa kommunistihallituksen järjestämään ’Kulttien kongressiin’, jossa papit vannoivat uskollisuutta uudelle hallitukselle. Silloin vaimo sanoi Wumbrandille: ’Mene ja poista tuo häpeä Kristuksen yltä!’ Vaimo sanoi myös, ettei hän halua rinnalleen pelkuria, vaan kristityn! Niinpä Wurmbrand oli julistanut kokouksessa, että kristityn tehtävänä on korottaa yksin Kristusta. Karkauspäivänä vuonna 1948 hänet pidätettiin ja vuonna 1950 hänet tuomittiin 30 vuodeksi vankilaan. Myös hänen Sabina-vaimonsa pidätettiin ja lähetettiin kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön Tonavan kanavatyömaalle. Vuonna 1965 norjalaiset kristityt ostivat Richard Wurmbrandin vapaaksi, kun diktaattori Ceausescu myi juutalaisia saadakseen länsivaluuttaa. Wurmbrandista maksettiin kolme kertaa niin suuri summa kuin diplomaatista. Päivänä, jolloin Wurmbrand käveli ulos vankilasta, hän tapasi englantilaisen miehen, jolla oli näky rautaesiripun takana olevien vainottujen kristittyjen auttamisesta. Tästä sai alkunsa Stefanus-lähetys, joka teki työtä kommunistimaissa ja tekee edelleen työtään kaikkialla, missä vainotaan kristittyjä… Venäjällä riidat työntekijöiden kesken ovat normaaleja, vaikkakin aluksi ihmettelin, miten tätä työtä voidaan tehdä niin riitaisan väen kanssa. Riitojen syynä ovat johtajuuskysymykset: lähes jokainen mies haluaa olla ensisijaisesti johtaja, muiden pääasiallinen tehtävä tuntuu olevan johtajan arvosteleminen ja kampittaminen. Toinen perusongelma on mustasukkaisuus: ketä on huomioitu enemmän, ja kuka on saanut tärkeämpiä tehtäviä enemmän? Nämä riidat johtavat usein ihmisten eroamisiin ja uusien yhdistysten perustamiseen. Mutta silti työ etenee ja laajenee. Toisaalta: ei tässä mitään outoa ole suomalaisittainkaan tai alkukirkon näkökulmasta tarkasteltuna… Kesällä 2002 tapasin Pietarissa nuoren Yan Volovin, joka oli silloisen vankilamatkamme isäntänä. Yan toimii ACCR:n vankilatyön johtajana. ACCR on venäläinen kristillisten kirkkojen yhdistys, joka kuuluu kansainväliseen Prison Fellowship -järjestöön. Yanista jäi mieleen se, että hän oli erittäin tarmokas ja tehokas. Silloin hän kertoi näystänsä saada jokaiseen vankiselliin oma televisio ja satelliittivastaanottimet, jotta järjestö voisi lähettää vangeille itse tuottamaansa ja tekemäänsä hengellistä ohjelmaa.”

Juhani Salokannel ”Hengen paloa & Renqvist-Reenpäät kustantajina 1815-2015” (Otava 2015), josta sivulta 20 lainaus: ”Nuori pappi tarttui innolla työhön, niin innokkaasti että nostatti kolmessa vuodessa pienen hengellisen kansanliikkeen. Moinen into ja menestys suututtivat hänen esimiehensä – tuolloin kirkko ei odottanut seurakuntalaisilta minkäänlaista aloitteellisuutta, rahvaan omakohtainen uskoontulo, jopa kokoontuminenkin omin päin, oli ankarasti kielletty. Ja aivan kuin epäilyttävän liikehdinnän sytyttämisessä ei olisi ollut kylliksi, uusi apupappi äityi vielä moitiskelemaan kirkkoherran toimintatapoja… Porvoon piispa vei häneltä ensiksi viran, hän oli palkatta kolme vuotta ja kulki käräjiltä toisille, sitten hänet nimitettiin ylimääräiseksi saarnaajaksi Porvooseen. Sieltä tuli lähtö vankilasaarnaajaksi Svartholman linnoitukseen. Piispaksi oli edennyt taannoinen Ilomantsin kirkkoherra, joka kääntyi näin entistä suojattiaan vastaan. Svartholman entinen merilinnoitus Suomenlahden saaressa Loviisan lähellä toimi vankilana. Renqvist oli siellä miltei kymmenen vuotta ja tosiasiassa vankina itsekin, hän ei saanut poistua saarelta… Elinkautis- ja muiden vankien sielunhoitajana toiminen, karut asuinolot, rajoitukset yhteydenpidossa, kaikki tämä kuulostaa ankealta ja oli sitä aivan varmasti.” Henrik Heikinpoika Renqvist is Pentti Mattila’s third great uncle (Lähde: http://www.geni.com).

Anne Miettinen ”Ihmeitä Filippiinien slummeissa” (Hosea International Finland ry 2009), josta lainaus sivulta 32: ”Mindoron saari kuuluu Filippiinien viidenneksi suurimpaan saariryhmään… Ensimmäinen vierailukohteemme oli syrjäisillä vuorilla sijaitseva vankila. Siellä eli noin tuhat vankia eräänlaisessa siirtolayhdyskunnassa kaikesta eristettynä. Mindoro on aina ollut vankilasaari. Sen toisessa päässä olivat poliittiset vangit ja terroristit, mutta tänne toiseen päähän, jossa kävimme, oli sijoitettu muut rikolliset: henkirikosten tekijät, varkaat ja huumeidenkäyttäjät. Vankilasiirtolaa vartioitiin tarkasti. Matkustimme sinne kuorma-autolla, jonka avonaiseen takaosaan oli laitettu isot lankut penkeiksi ja ihmiset istuivat niillä rivissä käytännöllisesti katsoen toistensa sylissä. Pastori Sonion seurakunta teki paljon vankilatyötä ja mahdollisimman moni halusi tulla mukaan, olimmehan tulleet kaukaa Australiasta asti saarnaamaan vangeille.”

Kerran olen erään evankelioimisryhmän mukana eräässä vankilassa Riihimäellä, jossa tapahtuman jälkeen vankilapastori puhui, kuinka sinne on tulossa vierailemaan julkisuudessa hyvin tunnettu henkilö. Tämä vieraileva henkilö on erityisen suosittu, koska hän rukoilee ihmisten puolesta mm. sairaiden. Rukousvastauksia rukoiltuihin rukouksiin tapahtui hänen kokouksissaan. Sitten vankilapastori sanoi, että hänen täytyy kuitenkin puhua ennen tilaisuutta tilaisuuteen osallistuville, etteivät odottaisi mitään liikoja tapahtuvaksi, koska he voivat pettyä odotuksissaan. Jäin miettimään tämän sanoman sisältöä, joka ei ole kovinkaan paljoa Raamatun sanoman mukainen, sillä meidän tulisi uskoa Raamatun lupauksiin lasten tavoin, eli luottaa siihen mitä Jumala on luvannut tehdä, niin Hän sen tekee. Ei ole mitään suurempaa kuin odottaa ja janota Jumalan ihmeitä ja siunauksia elämäämme, jotta voisimme olla suuria siunauksia kaikkialla maailmassa. Meidän tulisi olla tarkkoja, jotta puheemme ei olisi kovin sekavia ja epäselviä mielipiteitämme, vaan tasapainoista Raamatun sanaa.

Kun olin mukana vankilatyötä tekemässä, niin oli puhetta vääristä profetioista tiimin jäsenten kanssa. Sanoin heille, että samalla tavalla, kun on liikkeellä oikeaa ja väärää rahaa, niin on myös vääriä profetioita, enkä väärän rahan pelossa heitä aitoja rahoja pois ja olisin onneton. Sama koskee profetioita, ne pitää koetella Raamatun sanalla, ovatko aitoja. Ja eräs vankilatyössä ollut sisar kertoi, kuinka hän oli pyytänyt Herran siunausta ja Herra oli antanut syöpäsolun, että sellaisen siunauksen hän oli saanut, että saisi nöyryyttä tähän vankilatyöhönsä. Onkin tärkeää olla toinen toistemme tukena mennessämme eteenpäin Jeesuksen tuntemisen lisääntyessä, jolloin saamme selvyyttä mieltä painaviin kysymyksiin.

Olin myös käynnistämässä eräässä järvenpääläisessä seurakunnassa vankilatyötä, jossa vedin tällaista vierailuryhmää vähän aikaa, jossa käytiin Riihimäelle, jonne olin saanut hengellisen työn luvan vankilan johtajalta pastorin suosituksesta. Minun tilalleni tuli uusi henkilö vetämään vankilatyötä ja muiden kiireiden vuoksi vankilatyö jäikin pois.

Lauri Johansson ”Suomen pelätyimmän rikollisen tarina” (Docendo 2020), joka on rikostoimittaja Jarkko Sipilän toimittama elämäkerta Late Johanssonista ja kertoo Laten toimistaan järjestäytyneen rikollisuuden ytimessä. Suomen pahamaineisimman rikollisjärjestön Natural Born Killersin perustajajäsen Lauri Late Johansson tuomittiin elinkautiseen vankeuteen vuonna 2002 liigasta eroon pyrkineen jäsenen murhasta. Vankeudessa Johansson tuli uskoon ja tunnusti kaksi muuta selvittämättömäksi jäänyttä henkirikosta.Vuonna 2019 Helsingin hovioikeus hyväksyi Johanssonin anomuksen päästä ehdonalaiseen vapauteen. Hovioikeus katsoi vapauttamista puoltaviksi seikoiksi rikollisjärjestöstä ja sen johtajuudesta eroamisen, kahden murhan tunnustamisen, pitkäaikaisen päihteettömyyden sekä poistumislupien moitteettoman sujumisen. Oikeus asetti vapautuspäiväksi 1. kesäkuuta 2020, jolloin Johanssonin elinkautinen vankeus on kestänyt 18,5 vuotta. Valvottuun koevapauteen Johansson pääsi syksyllä 2019.

Guy Chevreaun kirjassa ”Pilvetön tanssi” (Päivä Osakeyhtiö 2000) kertoo Betel seurakunnasta Espanjan Madridissa (Jumalan huone espanjaksi), jossa seurakunta on saanut sydämelleen auttaa narkomaaneja ja vankiloissa olleita uuden elämisen arvoisen elämän alkuun. Betel seurakunnan jäsenet ovat olleet narkomaaneja, kuten heroinisteja ja kaikilla on ollut vankilatuomioita. Monet tämän seurakunnan jäsenistä olivat hiv-positiivisia, mutta nykyään enää harvat. Espanjan Madridin Betel seurakunta on kasvanut (vuonna 2000) silloiseen mittaansa neljässätoista vuodessa ja on perustanut viisikymmentä uutta yhteisöä yhdeksään maahan kaikkialle Eurooppaan aina Melillasta – marokkolaisesta espanjalaisyhteisöstä – Lissaboniin, Malagaan, Almeriaan, Sevillaan, Valenciaan, Barcelonaan, Marseilleen, Hampuriin, Napoliin ja Birminghamiin. Pohjois-Amerikassa New Yorkissa ja Pueblassa Meksikossa, sekä uusin kenttä Pohjois-Intiassa. Monet Betelin toimintatavat määriteltiin noina ensimmäisinä vuosina. Käytännön toimia ovat osoitettu rakkaus – keskinäinen huolenpito, todistaminen ja opetuslapseus; luottamus, anteeksiantamus ja armo; vapaa sisäänpääsy, vapaa ulospääsy; työ, arvokkuus ja työn tuoma omavaraisuus – kaikki perustui ihmissuhteisiin. He eivät soveltaneet mitään ohjelmaa eivätkä noudattaneet seurakuntien perustamisstrategioita. Sen sijaan he ottivat vastaan ne, jotka Herra heille lähetti, ja rakenne syntyi tarpeiden mukaan. Heillä ei ollut käsitystä siitä, mihin olivat menossa tai miten sen tekisimme. Yritimme vain vastata siihen, mitä koimme Jumalan haluavan tehdä. Valitsivat nimeksi ’Jumalan talo’ – espanjaksi Betel. Heillä ei ole psykologeja tai koulutettuja hoitoalan ammattilaisia, vaan toimivat Jumalan läsnäolossa ja voimassa. Betelissä eläminen tuo ihmiset yliluonnollisen Jumalan valtakunnan piiriin. Vuode ja puhtaat lakanat, puhtaat vaatteet, ruoka ja ystävä joka sitoo haavat ja auttaa vieroituksessa, osoittavat käyttäjille Jumalan rakkautta käytännössä. Lainaus tästä kirjasta sivulta 87: ”

Juana Garcia Mellinas joutui heroiinikoukkuun 13-vuotiaana. Hän synnytti ensimmäisen lapsensa 16-vuotiaana, pian avioitumisensa jälkeen. Yhdessä miehensä kanssa hän ryösti pankkeja, jalokiviliikkeitä – missä vain oli rahaa. 19-vuotiaana hän joutui vankilaan. Juana pääsi vankilasta ennen puolisoaan, mutta kotiväki oli kääntynyt hänelle selkänsä, ja puolen vuoden ajan hän eli kadulla. Hänet pidätettiin toistuvasti, ja lopulta hänelle annettiin vielä kuuden vuoden tuomio. Osana tuomiotaan hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen Beteliin. Hän tuli Malagaan, Espanjaan elokuussa 1997. Hän asui ja työskenteli yhteisössä päivisin ja palasi vankilaan illalla. Marraskuussa 1999 hänen annettiin muuttaa Beteliin kokoaikaisesti, ja 4. helmikuuta 2000 hänen koko tuomionsa tuli kärsittyä. Juana oli saanut Betelin esitteen Madridin kaduilla. Siinä luki: ’Kun olet liian sairas varastamaan, tule meille, niin me huolehdimme sinusta.’ … Juana alkoi lukea saamaansa Raamattua, ja muutaman seuraavan kuukauden aikana hänestä alkoi vähitellen tuntua, että hänen sydämensä alkoi virota. ’Todella vakuuttuneeksi Jumalan rakkaudesta minut sai se, mitä tapahtui vauvalleni. Hän oli syntyessään hiv-positiivinen, ja kaikki odottivat hänen kuolevan kahdessa vuodessa. Sanoin Jumalalle: ’Jos olet olemassa, paranna pieni tyttöni.’ Sen jälkeen koin joka päivä suurempaa rauhaa. Joka päivä pystyin luovuttamaan Rebeccaa yhä enemmän Herran hoitoon.’ … Lääkäri ei hämmästynyt vain siitä, että HIV oli kadonnut – hän ihmetteli myös sitä, ettei Rebecalla enää ollut hepatiittia. Juana aikoo pysyä Betelissä ja kasvattaa Rebecan kodissa, jossa hänestä pidetään huolta ja häntä kunnioitetaa.” Kotisivut: https://betel.org/betel-spain/

Kirjallisuutta:

Ilkka Puhakka ”Mitä silmät ei nää” (Päivä Osakeyhtiö 2008)
Olli Karhi ”Klinu: elinkautusvanki Reijo Loikkasen tarina” (Karas-sana 1993)
Tapani Koivunen ”Amerikkalainen painajainen – Vuoteni USA:n vankiloissa” (Atena 2015)
Michael Franzese ”Veriliitto – Hän jätti mafian ja jäi eloon” (Kristillinen kirja- ja musiikkikustannus 2015)

Janika Lindström ja Kimmo Kumlander ”Auttamista, vaikuttamista, asiantuntemusta – Järjestöjen monet roolit kriminaalityössä” (Humanistinen ammattikorkeakoulu 2014)
https://www.humak.fi/wp-content/uploads/2014/11/Jarjestojen-monet-roolit-kriminaalityossa.pdf

Opinnäytetöitä:

Tuulimaria Bützow ”’Ku käet ristiin laitetaan nii joku pittää minusta huolen’ – Uskonnollisuuden merkitys vapautuneille naisvangeille” (Kirkkososiologian pro gradu -tutkielma 2019)
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/305058/Butzow_Tuulimaria_Pro_gradu_2019.pdf?sequence=2&isAllowed=y

 

penttijuhani
Helsinki

Olen syntynyt Helsingissä 1950 luvulla, kun vanhempani muuttivat Oulusta ja Ilomantsista Helsinkiin työn perässä. Olen miettinyt mikä minut veti kirjapainoalalle, sillä heti ei tule mieleen, että suvussa olisi kirjapainajia. Vanhempien rakentaessa talkootyönä Tapanilaan omakotitaloa, niin he lähettivät meidät lapset alle kouluikäisinä ollessamme Ilomantsiin äitini vanhempien maatilalle. Maatilalla asui vielä kaksi enoani, jotka olivat muutaman vuoden vanhempia kuin minä. Mummollani Hiljalla oli sukukirja, jonka hänen veljensä Otto Kukkonen oli tuonut. Otto Kukkonen oli ollut Otavan kirjasarjamyyjä kiertäen eri puolilla maata kuplavolkkarillaan. Kukkonen-Renqvist-Reenpää sukukirjan viimeisellä sivulla olivat mummoni miehensä Emil Volotisen ja veljensä Otto Kukkosen kanssa mainittuina. Myöhemmin olen jatkanut sukuselvitystä, niin Otavan perustaja Alvar Renqvist on minun pikkuserkku kahden sukupolven erolla

Mutta tätä asiaa ei ehkä äitini ortodoksisessa suvussa arvostettu, sillä mummoni oli avioitunut ortodoksiseen sukuun.

Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli Tapanilan Elannossa lihatiskillä muistaakseni 1972 ja sen jälkeen Tilgmannin Chromo-nimisessä yrityksessä, jossa päällystettiin paperirullia Vuosaaressa. Ollessani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapainosta. SKK:n syväpainossa kävin varusmiespalveluksessa Kotkan rannikkopatteristossa 17.2.1075 – 14.10.1975 Kotkan Kirkonmaalla ja Rankin saarella, mutta erikoistumiskoulutus It-tykkimieheksi oli Upinniemessä.

Kävin Malmilla kansakoulun ja Ala-Malmilla kansalaiskoulun. Kansalaiskoulun viimeiseltä luokalta meni Käpylän kirjapainokouluun 5 opiskelijaa. Minä myös veljeni kanssa 1970-luvun alussa. Veljeni kanssa opiskelimme painajan opintolinjalla, veljeni Pekka Herkaman luokalla ja minä taas Armas Lohilahden, joka opetti kohopainotekniikkaa.

Ammattikoulu-urani aloitin kuitenkin ensin Vallilan ammattikoulussa Radio- TV asentajan linjalla 1971. Enoni Olavi toimi jo Radio- ja TV asentajana. Opettajana toimi mm. Sariola ja Folke Mattila, joka opetti ammattiaineita ja matematiikkaa. Folke Mattila pyöritti myös elokuvakerhoa koulun juhlasalissa. Folke Mattila ei ole sukulainen, vaikka onkin sama sukunimi. Oppikirjailija Vesa Volotinen (Volotisen sukuseuran sihteeri myös) on myös ollut Vallilassa opettajana. Luokallani opiskeli Laitisen veljekset, Kähönen ja Rantanen, jotka nimeltä vielä muistan. Muistan yhden vanhemman opiskelijan aina puhuneen ravintolailloistaan, joissa hän sai tapella, sillä hän oli väkivaltainen ja haki tappeluita päteäkseen niissä. Opiskelumotivaation kadottua ja opiskelu matematiikan osalta alkaessa tuntua liian vaativalta, niin tästä johtuen siirryin toisella luokalla Käpylän ammattikouluun painajan linjalle veljeni ohjaamana. Samalla luokalla Käpylän ammattikoulussa opiskelivat vuonna 1972 – 1973 seuraavat opiskelijat luokalla 1 A: Matti Ahonen, Vesa Akkanen, Pertti Alaja, Pertti Haapanen, Pentti Havasara, Reijo Kotilainen, Kari Muranen, Nils Romström, Matti Saastamoinen ja Tomi Tontti, joista moni keskeytti opintonsa. Tämä Pertti Alaja oli myöhemmin Käpylän ammattioppilaitosessa toimineen pastorin Risto Alajan serkku ja tämä Pertti Alaja työskenteli Lahdessa. Koulun toimesta teimme mm. päivän retken bussilla Porvooseen, jossa tutustuimme WSOY:n painotaloon ja kaupunkiin.

Siskoni Sinikka opiskeli kuvanvalmistutekniikkaa Käpylän ammattikoulussa myös muutama vuosi jälkeeni Tauno Tiilaksen luokalla. Siskoni oli meistä sisaruksista nuorin, mutta kun tuli uusi tietotekniikka käyttöön kirjapainoalan reprotaloissa, eikä hän opiskellut sitä, niin jäi hänen osaamisena kirjapainoissa käyttökelvottomaksi, eikä töitä enää ollut jatkossa. Siskoni kuoli 2021. Käpylän koulun jälkeen menin Valtion painatuskeskukseen kohopaino-oppilaaksi, jossa olin ison kohopainokoneen painajan apulaisena rasvaamassa rasvanippoja, sekä vaihdoin kehilöt. Painokoneen käydessä tarkkailin kaksoisarkinvartijana silmämääräisesti ettei kahta arkkia mennyt päällekkäin painokoneeseen painoarkin puristusvaiheessa, jotta painojälki syntyisi, sillä muuten kohopainokirjakkeet puristuisivat kasaan jne. Välillä pääsin käsinalistettavia kohopainokoneita käyttämään, joskus jopa Heidelbergin tiikeliäkin. Vajaan vuoden olin ollut siellä ja minusta tuntui, ettei kohopainajalla olisi tulevaisuutta, joten lähdin etsimään muita ratkaisuja. Käpylän ammattikoulussa oli opettajana ollut lyhyen aikaa Otavan syväpainosta tullut Esa Ruotsalainen, joka oli käyttänyt meitä Otavan syväpainossa vierailulla.

Sain jotenkin siirrettyä Valtion painatuskeskuksen kohopainajaoppisopimuksen SKK Ruoholahdenkadun syväpainjaoppilaaksi. SKK:n syväpaino fuusioitui 1980 luvulla Herttoniemeläisen Hertson kanssa, josta tuli Helprint, joka muutti Mikkeliin. Käsittääkseni Helprintissä otettiin käyttöön ensimmäisiä filmille tulostavia tietokonejärjestelmiä. Suomessa käytettiin vanhaa tekniikkaa, jossa syväpainokoneiden painosylinteri syövytettiin valoherkän gelatiinipaperin avulla, joka oli valotettu painoaiheen arkkiasemointifilmillä. Välivaiheena oli Otavalla tekniikka, että sivujen opaalifilmit asetettiin lukusylinterille, josta ne luettiin scannereilla titokonejärjestelmälle ja lopuksi kaiverruskone kaiversi syväpainosylinterit painatusta varten. Uuden digitaalisen kaiverrustekniikan tullessa syväpainoalalle, niin Suomessa luovuttiin syväpainotekniikasta, koska olisi pitänyt investoida kalliisiin digitaalisiin kaiverruskoneisiin, sillä syväpainotekniikka oli muutenkin kalliimpi tapa tehdä painotöitä, sopi suuriin painoksiin. Minäkin olin mukana Helprint työnantajan tutustumisretkellä bussilla Mikkeliin, koska yritys muutti toimintansa Mikkeliin, mutta en kuitenkaan muuttanut sinne. Lopuksi Helprintin Herttoniemen yksikössä minua koulutettiin asemoijaksi, mutta puolen vuoden kuluttua siirryin Suomenojan Tilgmannille syväpainajaksi painamaan pullon etikettejä syväpainokoneella. Siirryin vielä Kunnallispainoon kolmivärisen Kiebler kohopainorotaation painajaksi, jossa olin pari vuotta. Kunnallispainossa ollessani näin Helsingin Sanomissa lehti-ilmoituksen, että Helsingin teknillisessä koulussa on pääsykoe teknikko-opiskelijoille. Osallistuin pääsykokeisiin ja pääsin opiskelemaan kirjapainoalan teknikoksi. Teknikkolukujen aikana, varsinkin kesinä olin Helsingin Sanomilla Vantaalla Ilta-Sanomia painamassa, koska minulla oli painajan tutkinto, muuten olisin saanut olla rullakellarissa vaihtamassa paperirullia. Valmistuttuani Teknillisestä koulusta 1985 olin vielä syksyyn saakka painamassa Ilta-Sanomia aamuvuorossa, sillä työpaikkoja oli niukasti.

1980 luvulla oli vaikea saada koulutustaan vastaavaa työpaikkaa, mutta Työvoimatoimistossa minulle tarjottiin repron työnjohtajan paikkaa Lönnrotinkadun Interprintissä, joka oli elokuva-alan yhtiöiden omistama kirjapaino, josta myös toimitusjohtaja Pentti Erviälä omisti osan. Vaikka en ollut repron ammattilainen, mutta kelpasin heille tähän työn, koska olin joustava ja halusin yrittää. Pentti Erviälä tunsi jokaisen työntekijän ja osasi kertoa heidän taustansa osaamisensa jne. Siellä tekstitettiin myös elokuvakopiot omalla osastollaan kohopainotekniikalla, kun filmin emulsiopuolelle oli levitetty vahaa, jonka kohopainolaatta tekstin osalta syrjäytti. Vahattu elokuvafilmi laitettiin happokäsittelyyn, joka poisti emulsiokuvan filmiltä ja niin tekstitys oli filmillä. Lopuksi filmit pestiin vahasta ja toimitettiin elokuvateattereihin. Ollessani siellä 1987, niin siellä oltiin siirtymässä digitaaliaikaan elokuvien tekstityksessä elokuvateattereissa, jota sain seurata repron työnjohtajana. Interprintissä tehtiin elokuvajulisteita ja elokuvateattereiden viikko-ohjelmia, sekä asiakastöitä. Tuotantopäällikkönä oli silloin Kari Roihankorpi. Interprintissä minut lähetettiin AEL jatkokoulutuskursseille, jossa sai uusia visioita alan kehityksestä. Interprint oli hankkinut uutta tekniikkaa ennen minun sinne tuloani, mutta se TetraColor laite Drupa-messuilta hankittuna ei kai koskaan toiminut kuin sen olisi pitänyt, yrityksistä huolimatta ja se aiheutti pienelle yritykselle ongelmia virheinvestoinnin vuoksi. Laite oli siirretty jo pressujen alle minun tullessani töihin. Jossain vaiheessa se siirrettiin pois. Interprintin toimitusjohta Pentti Erviälä oli tehnyt monia filmien kohopainatustekniikkaan edistyksellisä parannuksia, sillä mm. fotopolymeerilaatat oli otettu metallilaattojen tilalle. Elokuvien tekstityksessä oli kahden filmikelan välissä pieni kohopainoyksikkö, jossa oli kohopainolaatta elokuvan repliikistä ja koneenhoitaja piti huolta nuotinnuksen mukaan, että repliikit tuli painettua oikeisiin filmiruutuihin, sillä kohopainolaatan kirjasimet paljastivat vahan alla olevan emulsiopinnan ennen kuin se meni happoaltaaseeen, jolloin syntyi tekstitys. Muistan, kun noin vuoden kuluttua oli Interprintissä yhtiökokous tuloni jälkeen, kaikki oli iloisia kokoukseen mennessään, mutta kokous ei mennyt kai hyvin, sillä toimitusjohtaja sai tunnin aikaa jättää tavaransa ja avaimensa ennen lähtöään. Toimitusjohtajaksi irtisanomisten ajaksi tuli lakimies. Iso osa työntekijöistä irtisanottiin, minut muiden mukana, koska toiminta ei ollut kannattavaa ja kirjapainotoimintaa karsittiin kovalla kädellä.

Minut palkkasi talouspäällikkö Pertti Käck Tehomainos J. W. Thompsonille faktorin paikalle, mikä tarkoitti sitä, että olin mainostoimistossa painotöiden painatukseen liittyvien asioiden asiantuntija. Lama puski päälle 1980-luvun lopussa ja vuoden kuluttua töihin tultuani faktoriksi, niin he totesivat tarpeen vähentää väkeä, eikä faktorin tehtävää nähty tarpeellisena. Tämän jälkeen olin työttömänä kunnes löysin HelRot nimisestä kirjapainoalan tarvikkeita myyvästä firmasta myyntimiehen työn autoedulla. HelRotia veti omistajana Jorma Pitkänen, jonka oheen tuli Matti Painilainen todellinen alan myyntimiesten konkari, jonka mukana sain olla oppimassa myyntimiehen työtä. Työkaverina HelRotissa oli valokuvauksen asiantuntija Tony Elf, jonka kanssa kierrettiin Suomea etsiessämme uusia asiakkaita. Sain olla messuilla mukana Englannin Birminghamissa ja Tanskan Kööpenhaminassa, jossa etsittiin uusia tuotteita myytäväksi, kuten uusi vedostusmenetelmä Trueproof. Myyntimiestyö ei tuottanut riittävästi tulosta, joten olin taas työtön. Priima Offsetissa Tapanilassa toimin asemoijana ja autonkuljettajana. Priima Offsetin omistaja oli Osmo Rinkinen, joka teki paljon alihankintaa WSOY:lle painaen sanakirjoja Miller-painokoneella. Priima Offsetissa ei ollut vakinaista painajaa, vaan kaikki painajat tulivat, kun oli tarvetta, tai Rinkinen painoi itse.

Priima Offsetissa ollessani näin ilmoituksen painajaopiskelijoiden opettajan paikasta Porvoossa 1990. Sain paikan ainoana hakijana. Porvoossa sanoivat, että jos haluan jatkaa opettajana, niin minun pitää käydä pätevöitymässä Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa alan opettajaksi. Valmistuin sieltä 1994. Porvooseen tulessa siellä oli käytössä perinteiset latomakoneet, joita oltiin hankkimassa lisää, kerroin ettei se ole järkevää, joten peruivat tilauksen. Latomakoneet korvattiin Macintosh tietokoneilla neuvojeni mukaan. Minä olin tässä asiantuntijana, sillä minulla oli ollut jo 1980-luvun alussa Commodore 64 ja olin hankkinut Macin kotiini myös. Vuonna 1998 minulle aukesi mahdollisuus palata Käpylään opettajaksi, josta jäin eläkkeelle 2018. Käpylässä opetin aluksi oppisopimusoppilaita, kävin ottamassa vastaan työkokeita eripuolilla maata. Käpylässä oli mahdollisuus päivittä työelämätaitoja opettajille tarkoitetun projektin myötä. Sain osallistua silloisen Yliopistopainon digipainon diogituotantoon. Opin paljon työekennellessäni siellä jopa niin hyvin, että minulla olisi ollut mahdollisuus jatkaa työtäni siellä. Olin mukana valtakunnallisessa Painoviestinnän opettajat ry:n toiminnassa ja olin puheenjohtajan yhden vuoden, mutta yhdistyksen kokouksessa Tallinnassa 25.4.2015 valittiin seuraajakseni Markku Pitkänen Stadin ammattiopistosta Helsingistä. Hänen kautensa jatkuu nykyisen hallituksen toimikauden loppuun asti, keväälle 2016, jonka jälkeen tuli uudeksi puheenjohtajaksi Juha Roinevirta. Tämän jälkeen pääsin opettamaan offsetpainamista, digitaalipainamista, seripainamista, videotyöskentelyn perusteita ja 3 D tulostusta.

Isäni suku on tullut Suomeen Saksasta 1500-luvulla DNA- ja sukunimitutkimusten mukaan (Varhaisin tunnettu sukunimi on Mällinen, joka tulee saksalaisesta Melleke nimestä). Isäni suku on ollut ateistinen monessa polvessa kieltäen Jumalan olemassaolon. Isäni isä Jaakko Aleksanteri Mattila e. Mikander oli Tyrnävällä kuulunut punakaartiin ja osallistunut kansalaissodassa Oulun taisteluihin ja hänet oli pidätetty ja tuomittu Oulun Raatin saaren punavankileirille. Isäni äidin suku Alavudelta oli körttiläistä sukua. Mummoni Hulda Manninen oli tullut Tyrnävälle siskonsa kanssa piijoiksi ja tapasi Tyrnävällä tulevan miehensä. Mummoni Hulda kuoli vuonna 1939. Samaan aikaan, kun vaarini Jaakko Aleksanteri menetti vaimonsa, niin hän menetti samalla pientilansa ja joutui antamaan neljä poikaansa sukulaistensa kasvatettavaksi eri maatiloille. Vaarini joutui näin irtolaiseksi ja kulkurina kulki maata ympäri sinne tänne. Vasta sodan jälkeen hän löysi sotalesken vaimokseen ja sai samalla kodin, jossa sai asua perheensä ja vaimonsa lapsien kanssa. Äitini isän ortodoksinen suku on Pohjois-Karjalasta, mutta äitini äidin suku on Ilomantsin Kukkosia ja yksi tunnetuin sukulainen on Henrik Renqvist Karjalan herättäjä 1800-luvulla. 50-luku sai ihmiset muuttamaan työn perässä Helsinkiin. Synnyin Helsingissä 50-luvun puolivälissä, eikä isäni vakaumuksellisena ateistina halunnut, että lapset kastetaan kirkon jäseniksi. Vasta 5 vuoden vanhana minut kastettiin yllättäen Luterilaiseen kirkon jäseneksi.

Armeijassa oloaikana isäni Veikko asui Limingassa. Veikko muutti Limingasta Helsinkiin vuonna 1950 yhdessä veljensä Toivon kanssa. He asuivat Helsingissä Erottajan pommisuojassa eli väestösuojassa olevassa yhteismajoituksessa ja kävivät Koffilla töissä Hietaniemen rannassa. Isäni veli Toivo pääsi opiskelemaan Kotkaan teknilliseen kouluun rakennusalalle, mutta hänen täytyi harjoitella ensin kaksi vuotta, siksi hän oli Olympiakylää rakentamassa Käpylään aina Olympiavuoden 1952 syksyyn saakka, jolloin hän siirtyi Kotkaan. Rakennusmestariksi valmistuttuaan hän sai työpaikan Haminan varuskunnasta. Isäni Veikko siirtyi Alppilaan Pelastusarmeijan Alppikadulla sijaitsevaan miesten asuntolaan asumaan. Tämän jälkeen Veikko asui Kalevi Nordblomin ja Taunon kanssa Kruunuhaassa vuokralla. Veikko Mattila on tehnyt pitkän työuran Helsingin kaupungilla, josta hän sai Suomen kaupunkiliiton hopeisen ansiomerkin tunnustukseksi 20-vuotisen toiminnasta kaupungin palveluksessa. Tämä ansiomerkki luovutettiin Helsingissä 1982. Minä isäni Veikon poikana jatkoin Helsingin kaupungin palveluksessa ammattikoulun opettajana. Isäni Veikon työt olivat alkaneet Helsingin kaupungilla 1958 jonka jälkeen hän toimi erilaisissa tehtävissä 1984 asti. Tämä Helsingin kaupungilla tehtävä työ oli pääasiassa toimia kuljetinlaitteen hoitajana siirrettäessä hiilikasoja laivoista maalle jne. Laivat toivat hiiltä eri maista ja laivoilla vieraillessa Veikko osti makeisia lapsille, sekä puolalaista viskiä omiin tarpeisiinsa, vaikka se oli kiellettyä.

Vanhempien väliset suhteet toisiinsa olivat vaikeat, koska syyttivät toisiaan ongelmistaan. Tämän vuoksi äitini yritti päästä eroon alkoholisoituneesta miehestään, mutta lastensuojeluviranomaiset saivat pysymään heidät yhdessä niin kauan, kunnes lapset olivat aikuisia. Minulla oli kansakoulussa vaikeuksia sopeutua saamieni traumojen johdosta, sillä minua älykkyyskokeilla ja palikkatesteillä testattiin, olen normaali vai pitäisikö siirtää apukouluun, mutta päätyivät siihen tulokseen, että aloitan koulun yhdessä veljeni kanssa seuraavana vuonna uudestaan, koska en ollut vielä koulukypsä.

Rippikoulussa rippikoulupappi antoi luettavaksi Nicky Cruzin kirja ’Juokse poika juokse’ ja opiskellessani ammattikoulun opettajan pätevyyttä Jyväskylässä, niin näin kaupan ilmoitustaululla 1994 ilmoituksen Nicky Cruz jäähallikokouksesta, jossa kävin, mutta minulla ei ollut voimaa vielä silloin tehdä uskonratkaisua, mutta prosessi lähti uskoontuloprosessi liikkeelle.

Alkoholin tuoma hetkellinen unohdus ongelmista sai aikaan usein ongelmanratkaisuna käytettynä riippuvuuden ja orjuuden, minkä seurauksena alkoholin käyttö oli pakonomaista. Ja alkoholin käytön tuomiin murheisiin oli taas saatava lohdutusta ja lievitystä alkoholista ja kierre oli valmis, josta omin voimin ei yleensä ole pois pääsyä. Tätä jatkui parikymmentä vuotta ja toi vakavia ylipääsemättömiä ongelmia, sillä alkoholi oli paljon rakkaampi asia kuin työ tai perhe. Tämän seurauksena olin menettämässä molemmat. Kolmekymmentä vuotta sitten koin eräänä yönä keväällä vuonna 1994, että kaikki asiat ovat kaatumassa päälleni ratkaisemattomien ongelmieni seurauksena, niin ettei minulla olisi perhettä, ystäviä tai työpaikkaa tai edes tulevaisuutta. Tilanne oli todella epätoivoinen. Tunsin olevani syntinen. Halusin tunnustaa syntisyyteni ja tehdä parannusta teoistani.

Herättyäni kahden aikaan yöllä kaikki elämäni asiat palautuivat mieleeni kuinka olen epäonnistunut elämässäni jo 40 vuoden iässä. Minulle tuli mieleen tässä epätoivoisessa tilanteessa ajatus: Jeesus jos olet olemassa, niin auta minua. Kun olin sanonut ajatuksissani nämä sanat, niin näin huoneen tulevan täyteen käsittämätöntä kirkkautta (Jumalan kirkkautta) ja näin kuinka tästä valosta erkani valopallo joka tuli suoraan päätäni kohti. Tilanne oli pyhä ja pelottava ja ajattelin, että tämä hetki on kuolemani hetki, sillä en kyennyt liikkumaan. Tunsin kuinka sähkövirta kulki ruumiini lävitse edes takaisin ja kuulin taivaallista ennen kuulumatonta musiikkia ja tunsin vapautta ja iloa. Tämän tapauksen jälkeen ymmärsin, että Jeesus oli kuullut epätoivoisen rukoukseni ja vapauttani minut Jumalan lapsen asemaan ja vapauteen synnin orjuudesta ja kahleista. Tämä tilanne oli todellinen, ei unta. Tapahtumassa Jeesus pelasti minut, ei uskonto tai seurakunta, vaan ylösnoussut elävä persoona Jeesus. Jumalan armo on ollut voima jonka avulla olen voinut elää synnitöntä elämää.

Tämän jälkeen koin kuinka Jeesus johdatti minua uskovien yhteyteen ja olin niin rakastunut Jeesukseen, etten tiennyt mitään muuta rakkaampaa asiaa kuin lukea Raamattua. Löydettyäni seurakuntayhteyden seurakunnasta, jossa vaikutti Torontolaisuus, niin sain halun lähteä todistamaan Jeesuksen minulle osoittamasta rakkaudesta niin, että olen vieraillut Etelä-Suomen vankiloissa, Venäjällä (Pietarissa ja Lahdenpohjassa Karjalassa), Intiassa Bangaloressa, sekä Kenian Siayassa kertomassa todistustani ylösnousseen Jeesuksen avusta meille epätoivoisille ihmisille. Olen kuulunut moniin eri seurakuntiin, koska seurakuntakodin löytäminen ei ole helppoa aina. Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse jäädä epätietoiseksi siitä, että onko Jeesus kykenevä auttamaan sinua, sillä sinä voit kokea sen myös itse tunnustaen, ettet voi omin avuin selvitä ongelmistasi ja tarvitsevasi Jeesuksen apua pyytäen Jeesusta sydämeesi suun tunnustuksella ja uskomalla sydämessäsi tähän, sekä tekemällä parannuksen entisestä elämästä Pyhän Hengen voimalla, ei omalla yrittämisellä, sinä pelastut tulevalta tuomiolta. Miksi asia on näin? Siksi koska Jeesus otti ristillä meidän ansaitun tuomiomme paikkamme ja vuodatti viattoman verensä meidän edestämme, jotta olisimme vapaita syyllisyydestä. Tämän jälkeen on hyvä etsiä uskovien yhteyttä ja oppia tuntemaan Herrasi Jeesus aina syvemmin ja kertoa ystäville saamastasi avusta antaen kunnia Jeesukselle.

Eräs opo, kun siirryin opettajaksi toiseen kouluun totesi kerran keskustelussamme, että hän oli huomannut merkittävän muutoksen opettajan työssäni, sillä olin ollut suurissa vaikeuksissa opiskelijoiden ja muiden asioiden kanssa, kun aloitin opettajan työni 1990, mutta olin selvinnyt niistä voittajaksi ja toivoi joillekin toisillekin opettajille käyvän samoin.

Vaikka omasta mielestäni elämässäni ei ole kadehdittavaa, mutta siitä huolimatta on kadehtijoita, jotka keksivät kaikenlaisia tarinoita vahingoittaakseen minua, kuten Hymy-lehdessä 2/2007 oli Meri Martikaisen artikkeli Eduskuntavaalien vapaamuurarit. Lainaus Hymystä: ”Kristillisdemokraattisen puolueen tiettävästi ainoa vapaamuurariehdokas on Helsingin vaalipiirin Pentti Osmo Mattila Helsingistä. 51-vuotias
ammattioppilaitoksen opettaja on Pyramidi-loosin 87:n jäsen, jonka
tunnuslause on: ’Toinen toistamme tukien’. Mattilan muurariveljet samassa
loosissa ovat asianajajia, varatuomareita, lakimiehiä – joukossa on myös
yksi komissario sekä viihdetaiteilija Eino Grön. Pentti Mattila valittiin
syksyllä 2006 Kristillisdemokraattien Malmin paikallisosaston
puheenjohtajaksi ja Helsingin piirihallituksen jäseneksi. Hän on
kansainvälisen Gideon-järjestön aluejohtaja.”

”Kristillisdemokraattisen puolueen puoluesihteeri Annika Kokon mielestä
heidän ehdokkaansa vapaamuurariudella ei ole puoluepoliittista merkitystä. -En näe vapaamuurartiuden olevan ristiriidassa puolueemme ideologian kanssa. En jaksa uskoa, että vapaamuurarijärjestö on enää samalla
tavalla voimissaan, vaan on enemmänkin rinnastettavissa esimerkiksi Lions
Clubin toimintaan, Kokko sanoi Hymylle.”

Soitin Hymyn toimitukseen ja artikkelin kirjoittaja soitti minulle kysyen
toista etunimeäni. Sanoessani että se on Juhani, niin hän oli pahoillaan
erehdyksestä, sillä olivat sekoittaneet toiseen Pentti Mattilaan. Virhe tuli oikaistua seuraavassa Hymy lehdessä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu