Kirjapainoalan digitalisoituminen 1980-luvulla

Eläkkeellä olessani olen ihmetellyt kuinka nopeasti tekniikka on todella kehittynyt viimeisen 50 vuoden aikana, nopeammin kuin koskaan aiemmin. Kaikki minun ikäiseni eivät ole edes pysyneet tietotekniikan hallinnassa mukana, että selviytyisivät siitä hyvin. Olen syntynyt Helsingissä 1950 luvulla, kun vanhempani muuttivat Oulusta ja Ilomantsista Helsinkiin työn perässä. Valmistuttuani kirjapainoalan ammattikoulusta vuonna 1974, niin ei mennyt kuin noin 10 vuotta, kun ensimmäiset tietokoneet tulivat alalle mullistaen sen, vaikka niille tietokoneille naureskeltiin matolaatikkoina. Ammattikoulussa siihen aikaan, kun opiskelin laskettiin matemaattisia tehtäviä kynällä ja paperilla, sekä laskutikulla ja ensimmäisiä nelitoimisia laskukoneita tuli niihin aikoihin markkinoile. Olen myös miettinyt mikä minut veti kirjapainoalalle, sillä heti ei tule mieleen, että suvussa olisi kirjapainajia. Vanhempien rakentaessa talkootyönä Tapanilaan omakotitaloa, niin he lähettivät meidät lapset alle kouluikäisinä Ilomantsiin äitini vanhempien maatilalle, jossa oli vain öljylamppu käytössä, ei sähkövaloa. Maatilalla asui vielä kaksi enoani, jotka olivat muutaman vuoden vanhempia kuin minä. Mummollani Hiljalla oli sukukirja, jonka hänen veljensä Otto Kukkonen oli tuonut. Otto Kukkonen oli ollut Otavan kirjasarjamyyjä kiertäen eri puolilla maata kuplavolkkarillaan. Kukkonen-Renqvist-Reenpää sukukirjan viimeisellä sivulla olivat mummoni miehensä Emil Volotisen ja veljensä Otto Kukkosen kanssa mainittuina. Myöhemmin olen jatkanut sukuselvitystä, niin Otavan perustaja Alvar Renqvist on minun pikkuserkku kahden sukupolven erolla, vaikka olemme olleet tuntemattomia toisillemme aina.

Mutta tätä asiaa ei ehkä äitini ortodoksisessa suvussa arvostettu, sillä mummoni oli avioitunut ortodoksiseen sukuun.

Tosin ensimmäinen kesätyöpaikkani oli Tapanilan Elannossa lihatiskillä muistaakseni 1972 ja sen jälkeen olin Tilgmannin Chromo-nimisessä yrityksessä, jossa päällystettiin paperirullia Vuosaaressa.

Siskoni Sinikka opiskeli kuvanvalmistutekniikkaa Käpylän ammattikoulussa myös muutama vuosi jälkeeni Tauno Tiilaksen luokalla. Siskoni oli meistä sisaruksista nuorin, mutta kun tuli uusi tietotekniikka käyttöön kirjapainoalan reprotaloissa, eikä hän halunnut opiskella sitä, niin jäi hänen osaamisensa kirjapainoissa käyttökelvottomaksi, eikä töitä enää ollut jatkossa. Siskoni kuoli 2021. Käpylän koulun jälkeen menin Valtion painatuskeskukseen kohopaino-oppilaaksi, jossa olin ison kohopainokoneen painajan apulaisena rasvaamassa rasvanippoja, sekä vaihdoin kohopainatuksessa tarvittavat kehilöt. Painokoneen käydessä tarkkailin kaksoisarkinvartijana silmämääräisesti, ettei kahta arkkia mennyt päällekkäin painokoneeseen painoarkin puristusvaiheessa, jotta painojälki syntyisi, sillä muuten kohopainokirjakkeet puristuisivat kasaan jne. Välillä pääsin käsin alistettavia kohopainokoneita käyttämään, joskus jopa Heidelbergin tiikeliäkin. Vajaan vuoden olin ollut siellä ja minusta tuntui, ettei kohopainajalla olisi tulevaisuutta, joten lähdin etsimään muita ratkaisuja. Käpylän ammattikoulussa oli opettajana ollut lyhyen aikaa Otavan syväpainosta tullut Esa Ruotsalainen, joka oli käyttänyt meitä Otavan syväpainossa vierailulla.

Sain jotenkin siirrettyä Valtion painatuskeskuksen kohopainajaoppisopimuksen SKK Ruoholahdenkadun syväpainjaoppilaaksi. SKK:n syväpaino fuusioitui 1980 luvulla Herttoniemeläisen Hertson nimisen yrityksen kanssa, josta tuli sittemmin Helprint, joka muutti Mikkeliin. Käsittääkseni Helprintissä otettiin käyttöön ensimmäisiä filmille tulostavia tietokonejärjestelmiä digitaalisessa sivunvalmistuksessa. Suomessa käytettiin syväpainoissa vanhaa painotekniikkaa, jossa syväpainokoneiden painosylinteri syövytettiin valoherkän gelatiinipaperin avulla, joka oli valotettu painoaiheen arkkiasemointifilmillä. Gelatiinipaperi asetettiin painosylinterin ympärille, jotta syovyttämällä siirtyisi painoaihe painosylinterille. Välivaiheena oli Otavalla tekniikka, jossa opaalifilmit asetettiin lukusylinterille skannattavaksi, josta ne luettiin tietokonejärjestelmälle ja kaiverruskone kaiversi syväpainosylinterit painatusta varten. Uuden digitaalisen kaiverrustekniikan tullessa syväpainoalalle, niin Suomessa luovuttiin syväpainotekniikasta, koska olisi pitänyt investoida kalliisiin digitaalisiin kaiverruskoneisiin, sillä syväpainotekniikka oli muutenkin kalliimpi tapa tehdä painotöitä, sopi suuriin painoksiin. Minäkin olin mukana Helprint työnantajan tutustumisretkellä bussilla Mikkeliin, koska yritys muutti toimintansa Mikkeliin, mutta en kuitenkaan muuttanut sinne. Lopuksi Helprintin Herttoniemen yksikössä minua koulutettiin asemoijaksi, mutta puolen vuoden kuluttua siirryin Suomenojan Tilgmannille syväpainajaksi painamaan pullon etikettejä syväpainokoneella. Siirryin vielä Kunnallispainoon kolmivärisen Kiebler kohopainorotaation painajaksi, jossa olin pari vuotta. Kunnallispainossa ollessani näin Helsingin Sanomissa lehti-ilmoituksen, että Helsingin teknillisessä koulussa on pääsykoe teknikko-opiskelijoille. Osallistuin pääsykokeisiin ja pääsin opiskelemaan kirjapainoalan teknikoksi. Teknikkolukujen aikana, varsinkin kesinä olin Helsingin Sanomilla Vantaalla Ilta-Sanomia painamassa, koska minulla oli painajan tutkinto, muuten olisin saanut olla rullakellarissa vaihtamassa paperirullia. Valmistuttuani Teknillisestä koulusta 1985 olin vielä syksyyn saakka painamassa Ilta-Sanomia aamuvuorossa, sillä työpaikkoja oli niukasti.

1980 luvulla oli vaikea saada koulutustaan vastaavaa työpaikkaa, mutta Työvoimatoimistossa minulle tarjottiin repron työnjohtajan paikkaa Lönnrotinkadun Interprintissä, joka oli elokuva-alan yhtiöiden omistama kirjapaino, josta myös toimitusjohtaja Pentti Erviälä omisti osan. Vaikka en ollut repron ammattilainen, mutta kelpasin heille tähän työn, koska olin joustava ja halusin yrittää. Pentti Erviälä tunsi jokaisen työntekijän ja osasi kertoa heidän taustansa osaamisensa jne. Siellä tekstitettiin myös elokuvakopiot omalla osastollaan kohopainotekniikalla, kun filmin emulsiopuolelle oli levitetty vahaa, jonka kohopainolaatta tekstin osalta syrjäytti. Vahattu elokuvafilmi laitettiin happokäsittelyyn, joka poisti emulsiokuvan filmiltä ja niin tekstitys oli filmillä. Lopuksi filmit pestiin vahasta ja toimitettiin elokuvateattereihin. Ollessani siellä 1987, niin siellä oltiin siirtymässä digitaaliaikaan elokuvien tekstityksessä elokuvateattereissa, jota sain seurata repron työnjohtajana. Interprintissä tehtiin elokuvajulisteita ja elokuvateattereiden viikko-ohjelmia, sekä asiakastöitä. Tuotantopäällikkönä oli silloin Kari Roihankorpi. Interprintissä minut lähetettiin AEL jatkokoulutuskursseille, jossa sai uusia visioita alan kehityksestä. Interprint oli hankkinut uutta tekniikkaa ennen minun sinne tuloani, mutta se TetraColor laite Drupa-messuilta hankittuna ei kai koskaan toiminut kuin sen olisi pitänyt, yrityksistä huolimatta ja se aiheutti pienelle yritykselle ongelmia virheinvestoinnin vuoksi. Laite oli siirretty jo pressujen alle minun tullessani töihin. Jossain vaiheessa se siirrettiin pois. Interprintin toimitusjohta Pentti Erviälä oli tehnyt monia filmien kohopainatustekniikkaan edistyksellisä parannuksia, sillä mm. fotopolymeerilaatat oli otettu metallilaattojen tilalle. Elokuvien tekstityksessä oli kahden filmikelan välissä pieni kohopainoyksikkö, jossa oli kohopainolaatta elokuvan repliikistä ja koneenhoitaja piti huolta nuotinnuksen mukaan, että repliikit tuli painettua oikeisiin filmiruutuihin, sillä kohopainolaatan kirjasimet paljastivat vahan alla olevan emulsiopinnan ennen kuin se meni happoaltaaseeen, jolloin syntyi tekstitys. Interprinttiin oli palkattu tietotekniikan monitoimiosaaja, joka rakensi yhteyttä (interfacea) perinteisen latomakoneen ja tietokoneen välille, jotta ladotut elokuvatekstitykset voisi siirtää tietokoneelle ja digitaaliseen tekstitykseen elokuvateattereihin, mikä käsittääkseni onnistuikin. Muistan, kun noin vuoden kuluttua oli Interprintissä yhtiökokous tuloni jälkeen, kaikki oli iloisia kokoukseen mennessään, mutta kokous ei mennyt kai hyvin, sillä toimitusjohtaja sai tunnin aikaa jättää tavaransa ja avaimensa ennen lähtöään. Toimitusjohtajaksi irtisanomisten ajaksi tuli lakimies. Iso osa työntekijöistä irtisanottiin, minut muiden mukana, koska toiminta ei ollut kannattavaa ja kirjapainotoimintaa karsittiin kovalla kädellä.

Talouspäällikkö Pertti Käck palkkasi minut Tehomainos J. W. Thompsonilta faktorin työhön. Faktorin työ tarkoitti sitä, että olin mainostoimistossa painotöiden painatukseen liittyvien asioiden asiantuntija ja oli asiakkaiden ja kirjapainon välissä hoitamassa painatusasiaa. Lama puski päälle 1980-luvun lopussa ja vuoden kuluttua töihin tultuani faktoriksi, niin he totesivat tarpeen vähentää väkeä, eikä faktorin tehtävää nähty tarpeellisena. Tähän myös vaikutti se. Tämän jälkeen olin työttömänä, kunnes löysin HelRot nimisestä kirjapainoalan tarvikkeita myyvästä firmasta myyntimiehen työn autoedulla. HelRotissa kerroin tietokoneiden mahdollisuuksista. HelRotia veti omistajana Jorma Pitkänen, jonka oheen tuli Matti Painilainen todellinen alan myyntimiesten konkari, jonka mukana sain olla oppimassa myyntimiehen työtä. Työkaverina HelRotissa oli valokuvauksen asiantuntija Tony Elf, jonka kanssa kierrettiin Suomea etsiessämme uusia asiakkaita. Sain olla messuilla mukana Englannin Birminghamissa ja Tanskan Kööpenhaminassa, joissa etsittiin uusia tuotteita myytäväksi, kuten uusi vedostusmenetelmä Trueproof. Myyntimiestyö ei tuottanut riittävästi tulosta, joten olin taas työtön. Priima Offsetissa Tapanilassa toimin asemoijana ja autonkuljettajana. Priima Offsetin omistaja oli Osmo Rinkinen, joka teki paljon alihankintaa WSOY:lle painaen sanakirjoja Miller-painokoneella. Priima Offsetissa ei ollut vakinaista painajaa, vaan kaikki painajat tulivat, kun oli tarvetta, tai Rinkinen painoi itse.

Priima Offsetissa ollessani näin ilmoituksen painajaopiskelijoiden opettajan paikasta Porvoossa 1990. Sain paikan ainoana hakijana. Porvoossa sanoivat, että jos haluan jatkaa opettajana, niin minun pitää käydä pätevöitymässä Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa alan opettajaksi. Valmistuin sieltä 1994. Porvooseen tulessa siellä oli käytössä perinteiset latomakoneet, joita oltiin hankkimassa lisää, kerroin ettei se ole järkevää, joten peruivat tilauksen. Latomakoneet korvattiin Macintosh tietokoneilla neuvojeni mukaan. Minä olin tässä asiantuntijana, sillä minulla oli ollut jo 1980-luvun alussa Commodore 64 ja olin hankkinut Macin kotiini myös. Vuonna 1998 minulle aukesi mahdollisuus palata Käpylään ammattikoulun opettajaksi, josta jäin eläkkeelle 2018. Käpylässä opetin aluksi oppisopimusoppilaita, kävin ottamassa vastaan työkokeita eripuolilla maata. Tämän jälkeen pääsin opettamaan offsetpainamista, digitaalipainamista, seripainamista, videotyöskentelyn perusteita ja 3 D tulostusta.