Kirkkojen verotusoikeus

Kirkon ja valtion erottaminen toisistaan ja verotusoikeuden poistaminen voisi olla järkevää, sillä silloin voisi sen sijalle ottaa käyttöön kaikkia kirkkokuntia ja uskonnollisia järjestöjä koskeva näille tehtyjen lahjoitusten verovähennysoikeus lahjoittajille annettuja todisteita, eli kuitteja vastaan kirkkokunnalta saatuna, kuten Yhdysvalloissa toimitaan. Näin poistuisi epäoikeudenmukaisuus erilaisten kirkkokuntien ja seurakuntien väliltä. Kirkkokunnat itsenäistyisivät myös Valtion holhouksesta. Näin kunkin antaminen kirkkokunnille olisi vapaaehtoista, eikä pakolla verottamista, sillä Raamatun mukaan rakastaa iloista antajaa. Ennen oletettiin kaikkien olevan uskovia, kun on kastettu, joten heille kuului silloin automaattisesti kirkollisveron maksu.

Kirkollisvero Suomessa on Suomen evankelisluterilaisen ja ortodoksisen kirkon  kunnallisveroa maksavien jäsenten maksama vero. Kirkollisvero maksetaan paikalliselle seurakunnalle tai seurakuntayhtymälle. Veroprosentti vaihtelee paikkakunnittain. Kirkollisvero koskee edellä mainittuihin kirkkoihin kuuluvia. Muilla uskonnollisilla yhdyskunnilla ei ole verotusoikeutta, mutta ne voivat kerätä jäsenmaksua ja kolehtia muiden yhdistysten tapaan.

Nykyisen kaltaisen rahamääräisen kirkollisveron perintä alkoi vuonna 1923. Jo vuosisatoja aikaisemmin maksuja kirkolle on peritty aikakauden ja paikallisten elinkeinojen mukaan rahan lisäksi luonnontuotteina tai työvelvollisuutena pappilan kunnostamiseen. Maksut ovat jakautuneet eri aikoina eri tavoin papin, seurakunnan ja tuomiokapitulin kesken.

Kirkollisvero perittiin erillisenä maksuna vuoteen 1959 saakka. Sen jälkeen vero on kuulunut ennakkoperinnän piiriin. Vuoden 1960 muutos oli periaatteessa vain tekninen.

Suomen seurakunta-sanan kreikankielinen vastine UT:ssa on ekklesia, joka merkitsee kokousta (järjestettyä poliittista tilaisuutta), väenkokousta, kristillistä seurakuntaa, sekä universaalia seurakuntaa että paikallisseurakuntaa, ja seurakunnankokousta, jumalanpalvelukseen kokoontuneita uskovia. Sana ekklesia johtuu sanasta ekkletos, ’ulos kutsuttu tai huudettu’, joka vuorostaan on johdos verbistä ekkaleo, ’huutaa tai kutsua ulos’. Sanan ekklesia alkuperäinen merkitys on nähtävästi ollut ’ne, jotka (taloista) ulos kutsuttuina muodostavat (kansan)kokouksen’, ks. esim. Ap. t. 19:32,39,40. Etymologisesti ekklesia voisikin tarkoittaa kristillisessä kielenkäytössä niiden muodostamaa joukkoa, jotka Jumalan eskatologisen kutsumisen kautta on kutsuttu ulos maailmasta olemaan Hänen seurakuntansa (kansansa). Tämä tulkinta on aivan tyydyttävä, mutta sanan alkujuuriin ei UT näytä panevan painoa. Ainakaan siihen ei viitata missään, silloinkaan kun se kävisi luontevasti. (Uskovia nimitetään kuitenkin usein ”kutsutuiksi”, ja ”valituiksi”.) Yleisessä kielen käytössä Seurakunta on kristittyjen muodostama yhteisö.

Seurakunta on kristittyjen muodostama yhteisö. Suomessa sanalla seurakunta tarkoitetaan yleensä kristillisen tunnustuskunnan paikallista yksikköä, joskin sanalla voidaan viitata myös kristinuskon ulkopuolisiin paikallisiin hengellisiin yhteisöihin. Kirkko ja seurakunta ovat kuitenkin osin synonyymejä, varsinkin koko kristikunnasta puhuttaessa. Seurakunnalla voidaan tarkoittaa myös kulloinkin jumalanpalveluksissa tai kirkollisissa toimituksissa läsnä olevaa joukkoa.

Antiokiassa, uskovaisia alettiin ensin pitää uutena yhdyskuntana ja nimittää uudella nimellä (kristityt), jonka he heti omaksuivatkin, Ap. t. 11:26. Sitä ennen heitä oli pidetty vain jonakin juutalaisena lahkona. Seurakunta koostuu niistä, jotka ovat kutsutut ja joissa kutsuminen saavutti tarkoituksensa nimittäin uuden syntymisen. He ovat kutsutut maailman pimeästä joukosta, kuten Israel muinoin kutsuttiin Egyptistä, Jumalan lasten joukoksi, jonka sanotaan olevan valkeus Herrassa, Ef. 5:8. Heillä on persoonallisena Henki ja elämä Jumalassa. Sen tähden seurakunta onkin elävä ruumis, elävä elimistö, 1. Kor. 12:13; Ef. 1:23; Ef. 4:4,12,16. Tämän Henkensä Herra antoi lukittujen ovien takana, jolloin seurakunta syntyi ja tuli synnyttäväiseksi, sillä niin kuin Herra antoi syntejä anteeksi lihassa ja veressä ollessaan, samaten seurakunta sitä jatkaa Pyhän Hengen tuomioilla elämäksi tai kuolemaksi. Hän on näet korkein tuomari vielä iankaikkisuudessakin.

Taivaaseen astumisessaan Jeesus on liitetty pääksi seurakunnalle yhteydessä näkymättömäin pyhäin kanssa, joka on elävä osa seurakuntaa samoin kuin maan päällä oleva, näkyväinenkin, joten seurakunta käsittää kaikki Jumalan lapset, jopa esikristilliseltäkin ajalta, Matt. 27:52, muutenhan ei lepäävien marttyyrien parissa voitaisi panna syntiä pois, Hepr. 12:1. Mitä tapahtuu näkyväisten pyhäin parissa, se on samalla näkymättömäin yhteydessä voimassa. Yksi, pyhä ja yhteinen seurakunta oli paikallisestikin Jerusalemissa ainoa maan päällä. Helluntain jälkeen sitten ilmaantuu muita paikallisseurakuntia saman veljesyhteyden ”haaraosastoina”, Ap. t. 2:42. Koko seurakunnalla on yksi Herra hallitsemassa eläväksi tekevällä sanalla, yksi kaste ja yksi alttarin sakramentti samoin kuin muutkin armossa annetut lahjat, 1. Kor. 12:27, yhteisinä. Tämä jakamaton yhteisomistus on senlaatuinen, että s:ssa pysyvä ihminen on osallinen kaikessa.
Helluntaina puettiin seurakunta voimalla korkeudesta ja se sai voittavan voiman maailmaan käsin yleisessä Hengen vuodatuksessa, jossa myös apostolit tulenliekkien kaltaisin merkein valtuutettiin todistajiksi varsinkin ulkopuolella oleville. Apostolien poistuttua varmistettiin Kristuksen käskyvalta ulospäin toimivassa kirkossa kokoamalla Pyhän Hengen kautta syntyneet kirjoitukset opin ja elämän ojennusnuoraksi, niin että seurakunta on kyriake ekklesia, kirjoitetun lain alaisessa vapaudessa. Kirkolla tarkoitetaan sitä ulkoista piiriä maailmassa, jossa Pyhä Henki tekee sieluja herättävää työtään johtaen katumukseen synneistä, mutta elävä, autuaaksi tekevä usko syntyy vasta yhteydessä seurakuntaan, joka on salattu (mysteeri) maailmalle samoin kuin sen kanssa erottamattomassa yhteydessä oleva Herrakin, Ef. 5:32; 1 Tim. 3:15-16. Ei näet ole olemassa oikeaa s:aa ilman Kristusta sen päänä, eikä Raamatun Kristusta ilman seurakuntaa, jota koskevissa asioissa vallitsee teologiassa suuri hämmennys. Oppi sovituksesta ja seurakunnasta onkin aina oleva luonnolliselle järjelle käsittämätön. Varsinkin, milloin näkyväisessä seurakunnassa ilmenee taivaallisen riemun vaikutusta, havaitaan se maailman puolelta pahennuksena.

Katekismuksen kappaleessa 20 kuvataan kirkkoa ja seurakuntaa näin: ”Kirkkoa on sen alkuajoista lähtien kutsuttu Kristuksen ruumiiksi. Se on elävä kokonaisuus, jonka päänä on Kristus ja jonka jäseniksi tullaan kasteessa.”

David Pawson ”Matka Apostolien tekoihin” (KKJMK Oy 2016), josta lainaus sivulta 97: ”Etsimme ehkä seurakuntaa omalla asuinpaikallamme ja kiertelemme ympäri toivoen, että jokainen uusi seurakunta olisi parempi kuin edellinen. Sitten tulemme siihen tulokseen, että täydellistä seurakuntaa ei ole olemassa. Jos löytäisimmekin jonkun, he eivät ehkä olisi iloisia saadessaan meidät mukaansa. Mutta jos emme löydä täydellistä joukkoa omasta ajastamme, saatamme alkaa etsiä sitä menneisyydestä. Hämmästyn, miten monia sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka elävät menneessä, joko puritaanien tai varhaisten metodistien tai reformoitujen tai jonkin muun kirkkohistorian ajanjakson keskellä, jonka he kokevat juuri oikeaksi. Mutta he eivät voi elää siinä ajanjaksossa, vaan meidän kaikkien on elettävä nykyhetkeä. Luulenpa, että äärimmäisin esimerkki tästä ovat ne, jotka kuvittelevat, että Uuden testamentin seurakunta oli täydellinen, ja jos me vain olisimme eläneet silloin, olisimme saaneet olla ihmeellisessä seurakunnassa. Mutta jos luemme Uutta testamenttia tarkasti, näemme, että seurakunta oli täynnä epätäydellisiä ihmisiä… Paavali siis palasi takaisin vahvistamaan seurakuntia, koska kristityt ovat vahvoja, kun he ovat seurakunnissa, jotka noudattavat Uuden testamentin mallia, ja niinpä hän vahvisti uskovia. Miten hän vahvisti heitä? Kertomalla heille, että he olivat suurien vaikeuksien edessä? Älä koskaan usko evankelistaa tai saarnaajaa, joka sanoo: ’Tule Kristuksen luokse, niin pääset ongelmistasi.’ Usko niitä, jotka sanovat: ’Tule Kristuksen luokse, niin ongelmasi ovat vasta alkaneet.’ Menneet syntisi ovat historiaa, mutta vaikeutesi ovat edessäpäin. Paavali palasi takaisin noiden vastakääntyneiden kristittyjen luo nyt, kun he olivat kuherruskuukautensa loppuvaiheessa. He olivat nyt jälleen maan pinnalla, ja hän pystyi kertomaan heille, että meidän täytyy mennä Jumalan valtakuntaan monen ahdistuksen kautta – tällä alhaalla meillä on kovat oltavat…. Kovia aikoja on edessäpäin. Teistä tulee yhteisön hylkimiä- Te olette pyhiinvaeltajia matkallanne maailman läpi eivätkä ihmiset pidä teistä. Teille nauretaan, teitä pilkataan, te turhaudutte, teillä tulee olemaan vaikeaa, mutta te olette matkalla taivaan valtakuntaan. Olkaa turvallisella mielellä.”

John Wimber ja Kevin Springer ”Ihmeet ja merkit” (Kustannuskeskus Päivä Oy 1987), josta lainaus sivulta 12: ”Kaikki alkoi vuonna 1962. Olin juuri tullut uskoon ja minun oli määrä mennä ensimmäistä kertaa kirkkoon. Minua jännitti nähdä, mitä Jumala tekisi tuossa tilaisuudessa. Olin myös lapsellinen. Olin tuskin koskaan käynyt kirkossa ennen uskoontuloani. Olin luonut ihanteellisen kuvan seurakuntaelämästä sen perusteella, mitä olin lukenut Raamatusta muutaman edellisen viikon aikana. Siksi en ollut varautunut siihen, mikä minua odotti… He rukoilivat voittoa taistelussa. He lauloivat ja saarnasivat siitä, miten tärkeää on viedä eteenpäin Jumalan valtakuntaa. He jopa itkivät sen vuoksi. Sitten he palasivat koteihinsa ja elivät turvattua elämäänsä, kaukana taistelukentistä. Kristillinen oppi, jota he hanakasti puolustivat, rajattiin työn, perheen ja vapaa-ajan harrastusten ulkopuolelle. Muistan vieläkin, miten pohjattoman pettynyt olin ensimmäisen kirkkomatkani jälkeen. Olin liittynyt Kristuksen armeijaan ja halusin nyt tehdä hänen tekojaan… Luultavasti kuitenkin perimmäinen syy kiusaantuneisuuteeni on oma taustani. Kasvoin aikuiseksi Anaheimissa Kalifornian osavaltiossa. Asuimme nykyisen Disneylandin alueella. Olin täyspakana neljännessä polvessa. Vielä 28-vuotiaana en ollut koskaan kuulunut mihinkään seurakuntaan. Minua ei juurrutettu kristilliseen kulttuuriin, eikä se juurtunut minuun. Olin maallistunut ihminen. Varhaisessa teini-iässä koko elämäni keskipisteeksi muodostui musiikki. Noihin aikoihin aloin toimia musiikkiteollisuuden palveluksessa… Aloin käydä säännöllisesti seurakunnan tilaisuuksissa, vaikka minusta sen toiminnassa olikin paljon parantamisen varaa. Jonkin ajan kuluttua liityin viralliseksi jäseneksi. Seuraavien seitsemän vuoden aikana sadat ihmiset tulivat uskoon kauttani.
Vuonna 1970 minusta tuli seurakuntamme apulaispastori ja myöhemmin seurakuntamme toinen työntekijä… Joillekin kristityille on epäselvää, mikä ero on Jumalan valtakunnalla ja seurakunnalla. He sekoittivat nämä kaksi käsitettä ja opettavat, että seurakunta on Jumalan valtakunta. Tämä saattaa viedä vakavaan virhepäätelmään, jos seurakunnan jäsenyyttä ja lopullista pelastumista pelastumista pidetään samana asiana. Seurakunta on tie pelastukseen, jos se johdattaa ihmisiä Kristuksen yhteyteen, mutta se ei itsessään ole pelastuksen lähde. Pyhä Henki vuodatettiin helluntaina. Sen välityksellä Jumalan valtakunta synnytti seurakunnan. Seurakunta on Jumalan hallintavallan ensisijainen – vaikkakaan ei ainoa – asuinsija. Tämä merkitsee sitä, että seurakunta todistaa Jumalan valtakunnasta, mutta sillä ei ole itsessään valtuuksia sen rakentamiseen. Vain Jumalalla on valta siihen. Jos seurakuntaa ei käsitetä eri asiaksi kuin Jumalan valtakunta, sen johtajat voivat olettaa, että Jumalan valta on heidän virassaan. He ehkä ajattelevat, että he itse ovat Jumalan vallan käyttäjiä. Tämänkaltainen ajattelutapa saattaa valitettavasti johtaa itsevaltiuteen ja jopa kultinomaiseen käyttäytymiseen. Hengellisten johtajien on ymmärrettävä, että heidän valtansa tulee Jumalan valtakunnasta eikä heidän virantoimituksestaan. Silloin he välttyvät johtamasta oman auktoriteettinsa varassa. Seurakunta toimii myös Jumalan valtakunnan välikappaleena. Opetuslapset eivät ainoastaan julistaneet Jumalan valtakuntaa. He myös havainnollistivat sen tekojen ja ihmeiden välityksellä. Jeesus sanoi Pietarille, että ’helvetin portit eivät voita sitä (seurakuntaa)’ (Matt. 16:18). Helvetin porteilla tarkoitetaan pahan ja kuoleman tyyssijaa, niitä saatanallisia voimia, jotka yrittävät tuhota meidät (Ef 6:10-12, 15)… Suora osoitus jonkin seurakunnan elävyydestä – ja samalla epäsuora osoitus sen harjoittaman evankelioinnin tehokkuudesta – on se, kuinka paljon ihmisiä käy sen tilaisuuksissa. Englannissa alle kymmenen prosenttia ihmisistä käy viikottain kirkossa. Yhdysvalloissa, joka ei ole yhtä maallistunut kuin Englanti, kirkossakäynti on paljon yleisempää. Tämän hetkisten tietojen mukaan 42% Yhdysvaltojen väestöstä käy jumalanpalveluksessa tyypillisen viikon aikana 68% kuuluu johonkin kirkkoon (kaikkiaan 140 816 358 henkeä vuodelta 1984 peräisin olevan raportin mukaan). Nämäkin luvut kuitenkin osoittavat jatkuvaa alaspäin suuntautuvaa käyrää viimeisen 15 vuoden aikana… Raportissaan ’1984 Uskonto Amerikassa’ George Gallup oli vielä pisteliäämpi puhuessaan Yhdysvaltojen kristillisen elämän tasosta: ’Uskonto on kyllä noususuunnassa amerikkalaisten arvoasteikossa, mutta moraalisuus on menettämässä otettaan… Kirkossakävijöiden ja siellä käymättömien välillä on hyvin vähän eroa sellaisissa asioissa kuin valehteleminen, petkuttaminen ja näpistely.’ … Nämä luvut saattavat myös olla osoituksena siitä, että ongelma ei ole niinkään metodeissa kuin itse sanomassa: jatkuvasti saarnataan ’halpaa evankeliumia’. Tämä tuottaa heikkoja kristittyjä. He eivät jaksa vastustaa lujina kun maailma hyökkää voimakkaasti. Uskon, että tämä on vakava ongelma. Monet kristityt eivät osaa
luontevasti välittää Jumalan valtakunnan evankeliumia.”

Joyce Meyer ”Ristiriidoista vapaa elämä” (Kuva ja Sana 2008), josta lainaus sivulta 51: ”Vuosia sitten, kun meistä oli Daven kanssa ’juuri’ tullut kristittyjä, kuuluimme karismaattiseen seurakuntaan, joka oli vasta muutaman kuukauden ikäinen. Se kasvoi nopeaa vauhtia ja jäsenmäärä oli jo tuolloin yli neljäsataa. Hengen lahjat näkyivät selvästi, ja Jumalan voitelu ja vastaikään koettu ilmestys vuosivat ihmisiin. Kaikki vaikutti olevan kohdallaan. Tänä päivänä tuota kyseisestä seurakuntaa ei kuitenkaan enää ole. Mitä siis tapahtui? Kiistat saivat otteen? Paholainen on mestarillinen juonittelija ja tekee lujasti töitä sen eteen, että uskovat olisivat riidoissa keskenään. Se tietää, että Pyhä Henki pääsee työhön ainoastaan rauhan ilmapiirin vallitessa. Niinpä se laatii suunnitelmansa eikä pane vastaan, vaikka joutuisi pidemmänkin aikaa toteuttamaan suunnitelmaansa piilossa. Se kaivaa kuoppaa valehtelemalla ihmisille ja saa heidät kääntymään toisiaan vastaan. Se tietää tarkalleen, mitä nappia painaa ja juuri oikealla hetkellä. Se saa meidät riitoihin keskenämme ja vihastumaan toisillimme. Paholainen haluaa tuhota Jumalan seurakunnan… Olimme Daven kanssa pitäneet kotonamme ryhmää jo kahden vuoden ajan ennen tuohon seurakuntaan liittymistä, ja koimme johdatusta sen jatkamiseen vastaisuudessakin. Pastori oli kuitenkin sitä mieltä, että Daven tuli olla se, joka opetti, ei minun. Koska halusimme olla kuuliaisia, koetimme jatkaa niin, että Dave opetti ja itse yritin pysytellä hiljaa. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Niinpä aloin jälleen opettaa… Erään toisen kerran samainen pastori ojensi minua ajettuani pois pahoja henkiä. Lopulta nimemme poistettiin seurakunnan ilmoitustaululla olevalta listalta, jossa oli mainittu kaikki kotitoimintaan hyväksytyt perheet. Samanlainen kohtelun osaksi joutui seurakunnassa moni muukin meidän lisäksemme. Pastori luuli toimivansa oikein, mutta sen sijaan hän toivottikin ylpeydellään ja epävarmuudellaan kiistan tervetulleeksi… Kun muistelen tuota vallinnutta tilannetta ja seurakunnassa palvelleita ihmisiä, olen ällistynyt siitä, kuinka monella heistä on tänä päivänä tunnettu maailmanlaajuinen palvelujärjestö.”

Opinnäytetöitä:

Kristiina Aminoff ”Ajassa, Arjessa ja Ajattomuudessa – Helsingin ortodoksisen seurakunnan vapaaehtoistoiminnan strategiamalli” (Humanistinen ammattikorkeakoulu, opinnäytetyö 2016)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/117437/Aminoff-Kristiina.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kirjallisuus ja lähteet:

Jim Cymbala ”Seurakunta, jota Jumala siunaa” (KKJMK Oy 2017)
Bror Spetz ”Yliluonnollinen seurakunta” (Uskon Sanan Kustannus Oy)
Ulla Dahlen ”Hoitava seurakunta, hoitava sielunhoito” (Aikamedia 2015)
Lea Kranz ”Seurakunta, vapautettu morsian” (Aikamedia 2010)
Janne Eerola & Mitja Piipponen ”Startup seurakunta” (Päivä Osakeyhtiö 2017)
Marko Selkomaa ”Loistava seurakunta” (Aikamedia 2014)
Päivi Heikkilä ”Viisi virkaa ja seurakunta” (King’s Ministries 2014)
Kurronen, Era & Aspegrén, Jorma ”Seurakunnan luottamushenkilön perustieto” (Kirjapaja, 2002)
A. F. Peltonen ”Alkukristilliset seurakunnat” (1922)
A. W. Kuusisto ”Seurakuntatyö” (1931)
Eino Sormunen ”Kansankirkkomme ja luterilaisuuden henki” (1936)
Fredrik Wislöff ”Minä uskon Pyhään Henkeen” (1942)
Ilmari Salomies ”Henkilahjat kirkossa sen alkuvuosisatoina” (1937)
O. Hallesby ”Henki ja elämä” (1939)
Osmo Tiililä ”Sata teesiä kirkosta” (1964)
Karl Heim ”Jeesus ja maailmanhistoria” (1962)
Aapeli Saarisalo ”Raamatun sanakirja”
Wikipedia
Digi IRT (Raamatun Iso Sanakirja)

Kirkon kristillisen kasteen, jolla ihminen liitetään uskovien joukkoon, toteuttamismuodot ovat aiheuttaneet paljon riitaa kristittyjen keskuudessa. Yritän tässä selventää asiaa, mistä on kyse. Kasteopetukseen liittyvä kirja 300-luvulta on Kyrillos ”Jerusalemin uskontunnustus – Kyrillos jerusalemilaisen katekeesit” (2013), jossa on Jerusalemin piispana (348-386) toimineen Kyrillosin esitelmiä kasteoppilaille. Kasteeseen liittyviä kirjoituksia on julkaistu jonkun verran sen jälkeenkin. Digi IRT Raamatun selityskirjasta kokosin lainauksia, mitä kristillinen kaste voisi olla. Kristillisen kasteen taustalla on Johanneksen kaste ja myöhäisjuutalaisuuden proselyytti- eli käännynnäiskaste. Lähtökohdaksi voidaan myös ottaa vielä vanhemmat puhdistuksia koskeneet lain säädökset, Myöhäisjuutalaisena aikana oli myös pieniä yhdyskuntia, jotka olivat erottautuneet virallisesta juutalaisuudesta ja pysyttelivät erämaissa ja vuoriseuduilla. Mm. essealaisten yhteisö ja Kuolleenmeren erämaasiirtolaiset ottivat kastamalla jäseniä, ja heillä oli lukuisia puhdistusmääräyksiä pyhitystä varten.

Juutalainen proselyyttikaste oli kertakaikkinen teko, joka yhdessä ympärileikkauksen ja uhrien kanssa merkitsi ei-juutalaisten siirtymistä pakanuudesta Jumalan valittuun kansaan. Kaste vihki kansalliseen ja uskonnolliseen yhteyteen. Samalla kasteeseen sisältyi voimakkaasti ajatus puhdistuksesta, kuten kaikkialla missä juutalaiset käyttivät vettä uskonnollisiin tarkoituksiin. Ajatus puhdistumisesta kasteessa käy ilmi myös suorittamistavasta: kastettava upotettiin veteen. Proselyyttikaste oli käytännössä perhekaste. Samassa yhteydessä kaikki miespuoliset perheenjäsenet ympärileikattiin.
Johanneksen kaste toimitettiin upottamalla. Ainoastaan aikuisia juutalaisia kastettiin. Haluamalla kastetta kastettava tunnusti itsensä kelvottomaksi pääsemään messiaaniseen valtakuntaan oman vanhurskautensa varassa.

On myös syytä mainita, että – samanaikaisesti kun Johannes vielä kastoi – myös Jeesuksen opetuslapset kastoivat. Suuri osa näistä opetuslapsista oli aikaisemmin ollut Johanneksen opetuslapsia. On siis luonnollista olettaa, että nämä Jeesuksen toiminnan alkuvaiheissa vielä jonkin aikaa jatkoivat kastamista Johanneksen tavalla ja ettei Jeesus vastustanut sitä. Vasta Ylösnoussut antoi käskyn kristillisestä kasteesta.

Jeesuksen kastaminen. Jeesus meni toimintansa aloittaessaan Johanneksen kasteelle. Siten Hän tunnusti Johanneksen profeetantehtävän ja kastajantoiminnan Jumalan tahdoksi.
Kristillinen kaste. Tämän kasteen on säätänyt Ylösnoussut, Matt. 28:18-20, Mark. 16:15-16. Kristillinen kaste on sen tähden kaste Jeesuksen Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, Room. 62-11 ja Kol. 2:12. Kristillisessä kasteessa on toinenkin käänteentekevä piirre, sillä sen sanotaan nimenomaan koskevan kaikkia kansoja. Johanneksen kaste ja proselyyttikaste pysyttivät vielä selvän rajan pakanain ja juutalaisten välillä, mutta nyt kaikki rajat särkyvät.
Kristillinen seurakunta kastaa Hänen nimessään, joka on tullut ja joka tunnetaan Sovittajana.

Uutta kaikkiin aikaisempiin kasteisiin verrattuna on myös se, että kristilliseen kasteeseen liittyy lupaus Pyhän Hengen lahjasta, Ap.t. 2:38, 19:2-6. Tämä profetian vanha lupaus Hengen vuodatuksesta messiaanisena aikana on VT:n mukaan merkki Jumalan uudistavasta ja uutta luovasta toiminnasta viimeisinä aikoina, Joel 2:28-31, Jes. 44:3 ja Hes. 39:29. Jeesuksen kastekäskyyn sisältyy myös julistusvelvoitus. Seurakunta saa käskyn julistaa pyhitystä: ”opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää”, Matt. 28:20. Samaan viittaavat apostolin sanat Room. 6:ssa sekä Kol. 2:12, kun hän esittää kasteen kuoleman ja elämän yhteytenä Kristuksen kanssa. Saman ajatuksen ilmaisee korinttolaisille suunnattu varoitus, jonka mukaan kaste ei hyödytä, ellei käytännön elämä todista uskosta, 1Kor. 10.

Kaikki protestanttiset yhteisöt näyttävät olevan yksimielisiä siitä, että kristillisellä kasteella ei ole mitään taianomaisesti vaikuttavaa voimaa sinänsä vaan että sen vaikutus riippuu uskonasenteesta. Kasteen katsotaan liittyvän läheisesti uskoon, Mark. 16:16, Ap.t. 2:41, 8:12,37, 16:14,15, 18:8 ja Kol. 2:12. Jotkut UT:n kohdat näyttävät korostavan pelkästään kastetta, ikään kuin kaikki lahjoitettaisiin siinä, ja toisissa taas puhutaan samaan tapaan uskosta. Tästä käy selvästi ilmi, että uskoa ei voida erottaa kasteesta vaan että ne kuuluvat läheisesti yhteen. Siinä missä mainitaan toinen, toinenkin sisältyy ajatukseen.
Lopuksi on mainittava, että kaste liittyi läheisesti kristillisen seurakunnan jäseneksi ottamiseen. Kasteen kautta tultiin osaksi Jumalan kansaa ja päästiin osalliseksi Hengen yhteydestä, Ap.t. 2:41. Tästä on tärkeätä muistuttaa myös siksi, jottei kasteeseen liitettäisi Raamatulle vierasta yksilöllisyyden ylikorostamista.

Usko on kasteen ehto ja edellytys, mutta kaste on myös uskon ilmaisemista. Tässä tullaan jälleen tärkeään kohtaan baptistien kastekäsityksessä. Oikea kristillinen kaste on uskon teko, uskonkuuliaisuuden ilmaisu. Usko ei ole ainoastaan vastaanottavaisuutta Jumalan edessä, vaan se on myös kuuliaisuutta Hänelle. Tällaista uskoa ei kuitenkaan saa pitää ihmisen saavutuksena; se on pikemminkin ehdotonta antautumista! Tämä usko on kuitenkin aktiivista uskoa, uskoa joka toimii kuuliaisena Jumalan sanalle. Tämän johdosta kaste on tietoinen, tahdon määräämä teko. ”Kasteelle tullaan, kasteelle ei kanneta” (Karl Barth). Sanamuoto ”ottaa kaste”, Ap. t. 2:38, 8:12, 19:5 osoittaa kasteen olevan henkilökohtainen teko, jonka ihminen vapaasta tahdosta sallii itselleen. Baptistiuskoville on siis selvää, että ainoastaan se voi tulla kastetuksi, joka sananjulistuksen kautta on tullut uskoon ja joka kasteen kautta tahtoo tunnustaa tämän uskon.

Myös sen tosiasian, että UT:ssa ei esiinny käskyä lapsikasteesta, katsotaan ilmaisevan, että on raamatullisesti oikein kastaa vain henkilökohtaiseen uskoon tulleet. Kristillinen kaste seurasi Johanneksen kastetta, jota oli sovellettu ainoastaan aikuisiin.

Kastetoimituksen muoto

Kaste toimitetaan baptistien piirissä upottamalla. Näyttää selvältä, että Jeesus ajatteli tätä kastemuotoa säätäessään kristillisen kasteen. Niin suoritettiin Johanneksen kaste, ja tällä tavalla toimittivat kasteen Jeesuksen opetuslapset. Asiayhteyteen soveltuvista raamatunkohdista käy selvästi ilmi, että kastettava astui veteen, että hänet kastettiin ja että hän sen jälkeen nousi vedestä, Matt. 3:16, Ap.t. 8:38-39.  Kaste suoritettiin ”paljossa vedessä”, Joh. 3:23. Kreikan sanaa baptÿdzein, joka vastaa meidän ”kastaa” sanaamme, käytetään UT:ssa ainoastaan seremoniallisista toimista, ja sen merkityksiä ovat ’kastaa’ ja ’pestä’. Sanan baptÿdzein perusmerkitys on ’upottaa, painaa alas (veteen)’.
Aina 300-luvulle asti oli koko kirkossa käytännössä upotuskaste. Ainoastaan sairaitten kaste toimitettiin valelemalla. Tämän ajankohdan jälkeen alettiin eräissä kirkoissa käyttää valelemista myös tavallisena kasteena. Mutta vasta 1200-luvulla valeleminen tuli käytäntöön koko roomalaiskatolisessa kirkossa. Ortodoksinen kirkko on koko ajan pitänyt kiinni upotuskasteesta.

Jumala oli hyvin tarkka siitä, että Hänen määräyksiään noudatettiin vanhassa liitossa. Yhtä tärkeää on suorittaa oikein uuden liiton pyhät toimitukset. Baptistikristityt ovat sitä mieltä, ettei kasteen rikasta ja voimallista kuvallisuutta pidä halventaa. He katsovat olevansa omassatunnossaan sidotut tähän mielestään ainoaan raamatulliseen kastetapaan.

Kirjallisuutta:

David Pawson ”Mitä on vesikaste?” (KKJMK 2008)
Markus Kirla ” Kristillinen kaste”
Markus Kirla ”Kristillisen kasteen puolustus”

Opinnäytetöitä:

Sonja Korhonen ”Mikä tekee kummisuhteesta merkityksellisen?” (Itä-Suomen Yliopisto, Pro gradu -tutkielma 2019)
https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/21261/urn_nbn_fi_uef-20191129.pdf