Mitä tarkoitetaan opeilla?

Kaikessa ihmisen toiminnassa arvioidaan sitä, että kuuluuko joku henkilö samaan porukkaan meidän kanssa, eli jakaako samat arvot ja opit. Yhteiskunnassa kaikki asiat pitää kiteyttää ja yksinkertaistaa laatimalla oppeja ja toimintamenetelmiä, jotta vaikeita asioita voisi hallita helposti. Ihmisille on oikeassa olemisen tarve suuri koskien oikeaoppista politiikkaa, taloutta ja uskonasioissa, tai ylipäänsä olla vain oikeassa, eikä silloin välttämättä luoteta auktoriteetteihin, koska salaliittoteoriat ovat uskottavampia, mutta hämärästi perusteltuja, mikä kiehtoo niissä, kun on tulkinnan mahdollisuuksia. Käsittääkseni opit on annettu ohjeeksi poliittisiin ideologioihin, taloudellisiin toimintamalleihin, sekä uskon asioihin, ei omaksi erilliseksi maailmaksi.

Oikean opin pitäisi perustua ykseyteen ja pysymistä oleellisessa. Nämä kaikki täydentävät toisiaan. Ensinnäkin opin tarkoitus on luoda ykseyttä ja estää hajaannusta. Oppi tukee yhteisöllisyyttä. Sen tulee varjella sitä ja jopa joustaa tarpeen tullen. Jääräpäisyys ei ole välttämättä hyvä ratkaisu. Oppeja ei ole hyvä keksiä vain opin vuoksi, vaan tarpeeseen ilmaista poliittisia malleja ja uskoa. Kolmanneksi oppi on välttämätön. Kaikkea ei toki voi säätää opilla, mutta jotain oppia tarvitaan, jotta uskolla on rakenne. Laaditut opit siirretään ihmisten noudatettaviksi, jolloin huomataan poikkeavuudet, eli ne pahat ihmiset, jotka toimivat toisin, eli ehkä väärin. Mikä on absoluuttinen totuus, voidaanko se ehkä löytää, vai ollaanko sitä kohti kulkemassa. Kaikissa poliittisissa ideologioissa käydään linjan vetoa siitä, mikä on oikeaa oppia ja mikä ei ole sitä.

Myös eri uskonnoilla ja kristillisillä seurakunnilla on omat oppirakennelmansa. Vääräoppiset kuuluvat lahkoihin, joita kartetaan, mutta miten tässä asiassa tasa-arvokysymykset menee?

Lahkolla tarkoitetaan Raamatun kristillisestä uskosta ja apostolien uskontunnustuksesta poikkeavaa tai harhaan mennyttä ja muista eronnutta uskonnollista ryhmää. Perinteisessä kristillisessä merkityksessään lahko on harhaoppisena pidetty liike, jonka ei katsota tunnustavan Jeesuksen asemaa ihmiseksi syntyneenä Jumalana samalla tavalla kuin kristillinen kirkko sen tekee. Lahkolla on usein hyvin voimakkaita opillisia näkemyksiä oikeassa olostaan. Lahko itse katsoo edustavansa uskonnon ainutta ja puhdasoppisinta tulkintaa. Lahkon jäseniltä odotetaan vahvaa sitoutumista johtajan ja johtajien ehdottoman auktoriteetin ja määräysvallan alle, eivätkä saa yleensä tehdä mitään ilman lupaa, ja eroaminen lahkosta voi olla vaikeaa pelottelun vuoksi. Lahko nimitystä voidaan käyttää myös väärin lyömäaseena tosia kristittyjä kohtaan, joista ei erityisemmin pidä tai on kateellinen heille, mikä saa aikaan oikeutuksen puhua heistä pahaa valheellisesti ja perusteettomasti ja vaille todellisuuspohjaa, sekä luomalla erilaisia salaliittoteorioita tuntemuksiensa tueksi, koska heistä on tullut heidän vihollisiaan joihin täytyy tehdä pesäeroa ja lyödä leimakirveellä. Tässä voidaan ottaa esille mitä tunnistetuista lahkoista sanotaan.

Aapeli Saarisalon Raamatun sanakirjassa määritellään lahkolaisuus ja harhaopit, jotka voivat johtuvat inhimillisen tajunnan ahtauden ja ihmisen ajallis-paikallisten rajoitusten aiheuttamasta vaikeudesta omaksua kristinuskon alkuilmoituksen rajaton rikkaus, jonka eri puolia eri tunnustukset ja eri ’suunnat’ tähdentävät. Kuitenkaan ei kaikki opissa erehtyminen ole uskossa erehtymistä. Nestoriolaisuus on siitä esimerkkinä. Kuten jo alkuseurakunnassa, kiertyvät harhat aina Kristuksen henkilön ja työn ympärille. Suurin piirtein puhuen voi sanoa, että kristinuskon historiassa on esiintynyt 2 perustavaa harhaa: areiolaisuus ja pelagiolaisuus. Edellinen edustaa näin ajateltuna ikuista kristinuskon vastustushenkeä, joka tyytyy uskonnossakin luotuun Luojan asemesta kieltäen Kristuksen jumaluuden. Pelagiolaisuus taas kieltää hänen työnsä, sovituksen ja vanhurskauttamisen ja on ihmisen itsensäkorottamista, joka on synnin alkumuoto. Näiden harhaoppien perinpohjainen tunteminen auttaa vielä nyt pääsemään selville kristillisinä esiintyvien ryhmäkuntien laadusta. Harhaopeista tärkeimmät ovat Christian Science (kristillinen tiede), mormonismi ja russellilaisuus eli nykyään Jehovan todistajat. Kaikki nämä tunnustautuvat niin kiinteästi jatkuvan ilmoituksen sisälliseen sanaan, so. ’profeettoihinsa’ ja ’opettajiinsa’, että Kristuksen tuoma ilmoitus ja yleensä Raamattu tulee syrjäytetyksi, ja niiden opissa ilmenee edellä mainittujen kahden harhaopin (areiolaisuuden ja pelagiolaisuuden) sisällys niin voimakkaasti, että niitä on mahdoton pitää kristillisinä. ’Kristillinen tiede’ kieltää Jumalan tulleen lihaksi Kristuksessa, Jumalan kolminaisuuden, ihmisen syntiinlankeamisen ja synnin, Kristuksen toimittaman sovituksen, viimeisen tuomion ym. ja asettuu siten koko kristillisen ilmoituspiirin ulkopuolelle. Mormonismi taas kieltää Jumalan puhtaan henkisyyden, ihmisen ja Jumalan periaatteellisen laatueron, Kristuksen ja Pyhän Hengen jumaluuden persoonina ynnä Jumalan armovalinnan, Kristuksessa tapahtuneen ilmoituksen ja hänen työnsä. Jehovan todistajat kulkevat tärkeissä kohdin samoja teitä, vaikka eri muodoissa. He hylkäävät Jumalan kolminaisuuden, julistavat Kristuksen Jehovan luomaksi olennoksi ja riistävät hänen sovitustyöltään riittävyyden. Kaikki osoittaa, että siinäkin liikutaan ratkaisevissa kohdin kristinuskon ulkopuolella. Kieltämättä näissä kolmessa harhassa on myös kristillisiä aineksia, mutta ne eivät voi korvata väärää perustusta.

Universalismi on kristinuskoon joillekin tullut käsitys, jonka mukaan kaikki ihmiset pelastuvat. Greogorios Nyssalainen kannatti universalismia. Toisen näkemyksen mukaan kaikki pelastuvat vapaaehtoisesti, koska Jumalan rakkaus on niin suuri, ettei kukaan voi olla antautumatta sille. Nykyajan universalistit saattavat perustella kantaansa silläkin, on väitetty, että monet varhaiset kirkolliset johtohahmot tukivat oppia. The Christian Universalist Association on sanonut universalismin olleen varhaisimpien kristittyjen keskeinen viesti. Myöhemmin universalismin kannatusta on esiintynyt vaihtelevasti eri aikoina. Unitaariuniversalismi on eri asia, eivätkä sen kannattajat välttämättä ole edes pitäneet itseään kristittyinä. Alunperin unitaariuniversalismi kyllä syntyi universalistien ja unitaarien kattojärjestöjen – Universalist Church of American ja American Unitarian Associationin – yhdistyttyä vuonna 1961.

Esimerkkinä voidaan tutkia joitakin henkilöitä ymmärtääksemme mistä tässä voisi olla kyse, kuinka voidaan ajautua ehkä huomaamatta pois tutusta ja turvallisesta kristillisestä uskosta harhateille, kuten voimme arvella käyneen, kun luemme mitä tapahtui Joseph Smith Jr. elämässä, hän syntyi 23. joulukuuta 1805 Sharonissa Vermontin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Kärsittyään rampauttavan luutulehduksen seitsenvuotiaana hän käytti kainalosauvoja seuraavat kolme vuotta. Yhdysvaltojen ns. toisen suuren herätyksen aikoihin alueella tapahtui uskonnollista liikehdintää vuosien 1817 ja 1825 välillä. Myös Smithien perheessä tempauduttiin mukaan alueella olleisiin herätyksiin, joskin perheessä oli erimielisyyttä eri kirkkokuntien välillä. Joseph kiinnostui uskonnosta ollessaan noin kahdentoista.  Hän osallistui Presbyteerien pyhäkouluun, luki Raamattua sekä osoitti kiinnostusta Metodistikirkkoa kohtaan. Perheensä kanssa hän myös otti osaa uskonnolliseen kansantaikuuteen, joka oli tuolloin hyvin yleistä. Perhe hankki vaatimattomalle maatilalleen lisätuloja aarteiden etsinnällä. Joseph väitti hänelle olleen kyvyn käyttää näkykiviä piilotettujen aarteiden löytämiseksi. Joseph Smith kertoi, että 1823 hänen luonaan olisi käynyt Moroni-niminen enkeli yönä, jona hän on rukoillut saadakseen syntinsä anteeksi. Josephin kertoman mukaan Moroni paljasti hänelle haudattujen kultalevyjen sekä muutamien muiden esineiden, kuten näkykivien ja hopeisten silmälasien, joiden linssit oli tehty näkykivistä, sijainnin läheiseltä kukkulalta.  Smith kertoo myös yrittäneensä hakea levyt itselleen seuraavana aamuna, mutta sanoi enkelin estäneen hänen aikeensa.  Smith kertoi, kuinka seuraavien neljän vuoden aikana hän kävi kukkulalla vuosittain palaten joka kerta kotiin tyhjin käsin.  Samaan aikaan Joseph jatkoi aarteenetsintämatkojaan New Yorkin ja Pennsylvanian osavaltioissa sekä työskenteli apulaisena maatiloilla. 1826 hän joutui oikeuteen Chenangon piirikunnassa New Yorkissa syytettynä teeskennellystä taidosta löytää aarteita näkykiven avulla. Käännöstyö kultalaattojen teksteistä jatkui kesäkuun puoliväliin 1828 kunnes Martin Harris alkoi vaimonsa vaikutuksesta epäillä levyjen olemassaoloa. Harris suostutteli Smithin antamaan luvan viedä käännetyt 116 sivua Palmyraan näyttääkseen niitä epäilevälle vaimolleen. Harrisin vaimo kadotti käsikirjoituksen, josta ei ollut olemassa kopiota, ja halusi Smithin kääntävän tekstin uudelleen. Tuolloin Smith myös sanoi enkelin vieneen levyt pois ja kadottaneensa kyvyn kääntää, kunnes 22 syyskuuta 1828 Smith jälleen väitti, kuinka levyt oli palautettu hänelle. Smith kertoi saaneensa ilmoituksen, ettei puuttuvia 116 sivua pidä kääntää uudelleen. Vuonna 1828 Joseph Smith liittyi Harmonyn metodistiseurakunnan opetusluokkaan, mutta joutui pian eroamaan, koska häntä pidettiin ”manauksen harjoittajana”. Käännöstyö, joka tunnetaan Mormonin kirjana, julkaistiin Palmyrassa maaliskuun 26. 1830 E.B. Grandinin painamana. Painotyön kustannukset rahoitti Martin Harris panttaamalla maatilansa. Pian tämän jälkeen huhtikuun 6. 1830 Smith seuraajineen perusti Kristuksen Kirkon. Katso documenttia:
https://areena.yle.fi/1-50452954

Suomessa Kartanolaisuus oli lahko harhaoppeineen, joka vaikutti 1920–1950-luvuilla erityisesti Satakunnassa. Liikkeen johtajat olivat Alma Maria Kartano (1885–1953), joka oli toiminut Inkerissä opettajan tehtävissä ja tutustunut siellä paikallisten uskovien toimintaan. Alma Kartano toi saamansa kokemukset pyhityksestä ja lopun aikojen käsillä olosta ja sen vaikituksia omaan toimintaansa täällä Suomessa. Toinen johtohahmo oli ”unissasaarnaaja” Amanda Matilda Reunanen (1894–1965). Kartanolaisuus sai alkunsa, kun Alma Kartano ja Tilda Reunanen tapasivat toisensa Suomen sisällissodan aikana. Liike tuli tunnetuksi ennen muuta lapsisaarnaajistaan. Näitä koulutettuja lapsisaarnaajia oli noin kymmenen. Liikkeeseen kuului parhaimmillaan noin pari sataa jäsentä, mutta sen maan eri puolilla pitämät seurat kokosivat suuria joukkoja, parhaimmillaan toista tuhatta. Lapsisaarnaajien lisäksi vetonauloja olivat Tilda Reunasen hurmostilassa pitämät saarnat.

Kartanolaisuus liike nousi julkisuuteen vuosina 2009 ja 2010, kun Ulla Appelsinin toimittamien kauppaneuvos Leevi Laitisen muistelmien myötä. Lainaus tästä kirjasta sivulta 194: ”Kartanon suvussa oli aiemmissa polvissa esiintynyt, mielisairautta. Alma Kartanon veli Väinö Kartano oli lapsesta asti ollut hoidettavana Tyrvään mielisairaalassa, jossa hän myös sittemmin kuoli. Joidenkin tietojen mukaan myös Alman äiti olisi kuollut mielisairaana. Alman omassakin käytöksessä nähtiin jo nuorempana viitteitä jonkinlaisiin mielen häiriöihin. ’Myöskin kävi kuulusteluissa selville, että opettaja Kartanon hermostuneisuus oli yhä kehittynyt ja hänen uskonnollisuutensa oli käynyt yhä sairaalloisemmaksi ja kiihkoisemmaksi’, arvioi Huittisten kirkkoneuvoston puolesta Gustav W. Stenros jo vuonna 1918, kun neuvosto antoi Kartanolle potkut opettajantoimesta. Myöhemmin on huhuttu, että Alma olisi ehkä sairastanut skitsofreniaa.”

Kartanolaisten liikkeeseen kuulumattomille pidetyt saarnat ja raamattutunnit keskittyivät Raamatun kirjaimellisen merkityksen selittämiseen, mutta liikkeen sisällä sovellettu raamatuntulkinta oli huomattavan hengellistävää ja psykologisoivaa. Sen mukaan Raamatun tapahtumat eivät olleet kirjaimellisesti totta, vaan ne kuvasivat tapahtumia ja kehitystä ihmisen sielussa. Niinpä kertomus Jeesuksen syntymästä Betlehemissä ei ollut kirjaimellinen, vaan se kuvasi Kristuksen joka päivä tapahtuvaa syntymistä uskovan sieluun. Kristuksen sovituskuolema taas kuvasi syntien anteeksiantamusta katumuksen ja parannuksen kautta. Kartanolaisuuden mukaan Jeesus Kristus ei ollut historiallinen henkilö, vaan symboli. Parannukseen kuului syntien tunnustaminen Jumalalle rukouksessa ja katumuksen merkkinä myös itku. Tämän lisäksi synnit tuli tunnustaa myös kartanolaisuuden johtajille. Parannukseen kuului myös halu luopua synnin tekemisestä, ennen muuta sukupuolielämästä. Kartanolaisuus korosti päivittäisen parannuksenteon ja katumuksen tarvetta.

Kartanolaisuuden käytännön elämää leimasi tiukka askeesi, joka tarkoitti ennen muuta seksuaalisuudesta pidättäytymistä, myös avioliitossa. Avioliitto oli liikkeen opetuksen mukaan ”laillistettua huoruutta”, huoruuden pahinta lajia. Naisten piti käyttää tummaa vaatepartta, peittää päänsä huivilla, joka oli leuan alta solmussa ja pukeutua pitkään hameeseen, etteivät miesten himot heräisi. Miesten paidassa ei saanut olla kaulusta, vain pieni reunus, solmiota ei saanut käyttää ollenkaan, ja miehen pään piti olla sileäksi ajettu.  Uiminen ja uimaan opetteleminen oli kiellettyä. Kartanolaisuus kielsi jäseniltään lihan syönnin, koska lihassa katsottiin olevan huoruuteen yllyttäviä aineita. Myös veriruokien syöminen oli kielletty. Kartanolaiset söivät kuitenkin muita eläinkunnan tuotteita, kuten maitoa, voita, munia ja kalaa. Lihan sijasta käytettiin runsaasti sieniä. Ruokavalion tuli olla yksinkertainen. Alkoholin nauttiminen ja tupakan polttaminen oli kielletty. Kiellot eivät kuitenkaan estäneet Alma Kartanoa ja Tilda Reunasta syömästä itse muilta jäseniltä kiellettyjä ruokia.

Osa kartanolaisista eli sosialististen ihanteiden mukaisessa omaisuuden yhteisomistuksessa, sillä Alma Kartanon perhe oli ollut kansalaissodassa punaisten puolella ja oli kuulemma joutua teloitetuksi sen vuoksi. He asuivat liikkeen kannattajien omistamilla maatiloilla Satakunnassa ja Etelä-Savossa, tekivät työtä maatiloilla ja saivat palkakseen asunnon ja ylöspidon. Myös liikkeen johtajat asuivat näissä ”kommuuneissa”. Myös niiden kartanolaisten, jotka eivät asuneet kommuuneissa, odotettiin tukevan liikettä taloudellisesti ja uskonveljiään talkoilla.

Jotkut tahot ja henkilöt haluavat käyttää uskontoa keinona saavuttaa omat salatut päämääränsä, mikä voi johtaa lahkoutumiseen ja se satuttaa siihen osallistuneiden sielunelämää, kuten kertoo Peter Gembäck ja Annika Sohlander ”Knutbyn murha – Seurakunnasta kultiksi” (Docendo 2022), jossa kerrotaan Ruotsissa lähellä Uppsalaa Knutbyssä tapahtuneesta lahkomurhasta ja murhayrityksestä 2004. Seurakunnassa väärinkäytettiin valtaa, mikä ilmeni fyysisenä ja henkisenä väkivaltana, eli se oli seksuaalista hyväksikäyttöä, että pelolla hallitsemista, myös rahan ahneutta. Tässä kirjassa on pastori Peter Gembäckin omakohtainen tarina tästä.

S. Ilmonen ”Amerikan suomalaisten sivistyshistoria I-II” (S. Ilmonen 1930), josta lainaus ”V. 1892 pastori J. W. Eloheimo julkaisi merkillisen kirjasen: ’Julistus siitä yleisvaltakunnasta, joka esiintyy tulevana tuhatvuotisena aikakautena’. Siinä kirjassa koetetaan Jumalan välittömän ilmestyksen perusteella väittää, että kaikkivaltias Jumala on edeltäpäin määrännyt ja kutsunut sen tekijän, pappi William Eloheimon ja hänen jälkeläisensä (elohidit) johtamaan tuhatvuotisen valtakunnan yleistä hallitusta. Siinä ilmestyksessä saa pappi, William, Jumalan sijaisena, arvonimen, joka ilmaisee suunnattoman suurta valtaa ja kunniaa. Hänen nimensä on ’valtamajesteetti’. ’Julistus yleisvaltakunnasta’ kirjasta pidettiin jonkinlaisena henkisen sairaalloisuuden tuloksena. Ishpemingin kirkolliskokouksessa 1892 pastori Eloheimon oli erottava Suomi-Synodista, hän kun ei tahtonut peruuttaa julistustaan… Matkakertomuksessaan ’Helsingistä Astoriaan’ kirjoittaa professori Antti Pietilä seuraavaa: ’Amerikka on salaseurojen maa. Tämä meiltä suomalaisilta yhä vielä suorastaan peloittava yhdyselämän muoto on niin levinnyt, että kaikkein useimmat amerikkalaiset kuuluvat johonkin epälukuisista salaseuroista. Monet salaseurat ovat valtavia järjestöjä, joiden jäsenmäärä luetaan sadoissa tuhansissa ja miljoonissa, jos kohta taas toiset ovat aivan pieniäkin. Ne ovat yleisesti rakennettu yleishumaaniselle pohjalle, mutta amerikkalaisuus on samalla ikäänkuin itsestään selvänä edellytyksenä ja kelpoisuusvaatimuksena. Viljellään veljeyttä ja keskinäistä avunantoa sekä yleensä rauhallista kosketusta ihmisten välillä.’ Kalevan Ritarikunta ei ole siirtokansamme laajimpia yhdistyksiä, joskaan se ei ole pienimpiäkään. Siihen kuuluu nykyään 34 ’majaa’ ja 38 ’tupaa’…”

Vuonna 1054 tapahtui Suuri skisma, jossa läntiset ja itäiset paikalliskirkot erosivat toisistaan erillisiksi tunnustuskunniksi eli paavin johtamaks katoliseksi kirkoksi ja idän ortodoksiseksi kirkoksi. Skismaan vaikutti merkittävästi erimielisyys Nikean uskontunnustuksen sanamuodoista: niin sanottu filioque-kiista. Katolinen kirkko lisäsi uskontunnustukseen sanan (Filioque eli ja Pojasta) eli sen näkemyksen mukaan Pyhä Henki oli lähtöisin Isästä ja Pojasta. Ortodoksisen idän patriarkaatit eivät hyväksyneet tätä muutosta. Jo ennen filioque-kiistaa olivat idän ja lännen kirkot kehittyneet eri suuntiin. Teologisessa ajattelussa oli eroja. Lisäksi poliittinen kehitys Rooman valtakunnassa johti erilaisiin näkemyksiin muun muassa paavin asemasta. Valtakunnan keskus oli siirtynyt Roomasta Konstantinopoliin. Lopulta jännitteet olivat niin suuret, että paavin lähettämä legaatti ja Konstantinopolin patriarkka julistivat toisensa 1054 kirkonkiroukseen eli pannaan. Kiroukset olivat voimassa vuoteen 1965 asti.

Heikki Ylikangas ”Körttiläiset Tuomiolla” (Otava), josta lainaus sivulta 11: ”Tietysti jo katolinen kirkko oli varjellut ’opin puhtautta’ eli taistellut kaikkinaista harhaoppisuutta ja uskonnollista eriseuraisuutta vastaan. Se ei ollut kuitenkaan sellaista puhdasoppisuutta, joka hallitsi Ruotsin ja Suomen kirkkoa 1600-luvulta 1800-luvun puolimaihin saakka. Ero piili siinä, että katolisena aikana kirkko itse valvoi oppiaan; maallinen valta ei siihen suuremmin sekaantunut. Sitä vastoin myöhemmän eli ’varsinaisen’ puhdasoppisuuden luonteeseen kuului valtiovallan vahva holhous kirkon suhteen. Tässä mielessä puhdasoppisuuden alku palautuu uskonpuhdistukseen eli tarkemmin sanottuna Västeråsin valtiopäiviin vuonna 1527. Silloin kuningas Kustaa Vaasa – aatelin tuella ja Lutherin oppeihin nojautuen – murskasi lopullisesti niin kirkon taloudellisen kuin poliittisenkin mahdin… Vain rikoslaki tasaisesti ankaroitui heti uskonpuhdistuksen jälkeen Mooseksen lain tiukkojen määräysten voittaessa alaa. Lopulliseksi osoittautunut käänne tapahtui vasta 1590-luvulla. Vaasain kruunuun kurkottava herttua Kaarle takoi uskonnosta aseen, jolla taisteli katolista kuningas Sigismundia vastaan. Uppsalan säätykokouksessa 1593 laskettiin puhdasoppisuuden perusta. Säädyt julistivat Saksan protestanttien Augsburgin uskontunnustuksen vuodelta 1530 Ruotsin kirkon ydinopiksi, jota päätettiin puolustaa kakkinaisia muutospaineita vastaan… Kaarlen poliittiset vastustajat nujerrettiin ’paavillisina harhaoppisina’ samalla, kun poikkeamiset ’puhtaasta opista’ ankarasti kiellettiin.”

Prof. Aimo Turunen ”Henrik Renqvistin syntymän 200-vuotisjuhlissa Ilomantsissa 5.-6.8.1989 pidetyt saarnat ja puheet, josta lainaus sivulta 22: ”v. 1844 ilmestynyt 172-sivuinen ’Väärän Opin Kauhistus’, jossa Renqvist selvittää suhdettaan Paavo Ruotsalaisen ja J. G. Hedbergin herännäissuuntiin…”

Joyce Meyer ”Ristiriidoista vapaa elämä” (Kuva ja Sana 2008), josta lainaus ”Miksi ihmisillä on niin valtava halu saada olla oikeassa? Miksi on niin vaikea olla väärässä? Miksi erimielisyyksissä on niin tärkeä ’voittaa’? Vuosien ajan minulla oli huono itsetunto, että minun oli oltava aina oikeassa, vain saadakseni jonkinlaista itseluottamuksen tunnetta. Niinpä kiistelin ja olin valmis menemään äärinmäisyyksiin saakka vain todistaakseni, että olin oikeassa. Joku aina kyseenalaisti näkemyksiäni, joten elin mahdottomassa tilanteessa yrittäessäni jatkuvasti vakuutella kaikille tietäväni kyllä mistä puhun. Miksi minun oli oltava oikeassa? Siksi, koska ylpeyteni oli vaarassa. Ylpeys haluaa epätoivoisesti näyttää älykkäältä ja hyvältä. Se haluaa ihailua, jopa meiltä itseltämme. Se haluaa ihailua jopa siinä määrin, että Obadjan kolmannessa luvussa sanotaan: ’Sinun sydämesi ylpeys on pettänyt sinut’ (Ob. 3). Ylpeys voi pettää meidät. Se voi saada meidät uskomaan, että olemme oikeassa silloin, kun tosiasiassa olemmekin väärässä… Ylpeys ei voi viedä voittoon.”

Opinnäytetöitä:

Inkeri Rannila ”TIIVIISTÄ USKONNOLLISESTA YHTEISÖSTÄ IRROTTAUTUNEIDEN KOKEMUKSIA” (Diakonia-ammattikorkeakoulu DIAK Opinnäytetyö 2011)
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/25583/Rannila_Inkeri.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Pasi Turunen ”Vartiotorni, valtakunta uudessa valossa” (Kuva ja Sana 2017)
Ulla Appelsin ”Lapsuus lahkon vankina – Leevi K. Laitisen tarina” (WSOY 2010)
Saara Beckman ”Tiesivätkö he mitä tekivät?” (Omakustanne 2000)
Nina Lavonen ”Puhtaat pojat, taivaan tyttäret – Inkerin kuohittujen lahko” (KRC Kielen, kirjallisuuden ja historian instituutti 2012)
K. A. Pohjakallio ”Kirkko ja lahko” (Ristin voitto 1963)
K. E. Salonen ”Harhaoppista ihmistä karta” (1933)
Osmo Tiililä ”Salatiede päivänvalossa” (1937)
Efraim Briem ”Totuus Jehovan todistajista” (1946)
Uuras Saarnivaara ”Jehovan todistajat” (1956)
Wikipedia

https://fi.wikipedia.org/wiki/Konventikkeliplakaatti