Nasujaiset

On hyvä, että Helsingin kaupunki on puuttunut todelliseen ongelmaan, eli nasujaisongelmaan lukioissa, sillä nämä riitit on varmaan kopioitu salaseurojen liittymisrituaaleista, eli alistamisrituaaleista. Helsingin kaupunki vetoaa lukioiden opiskelijoihin, jotta nämä luopuisivat alistamisrituaalistaan, eli nasujaisista. Osa lukiolaisista on perinteisesti ottanut ensimmäisen vuoden opiskelijat sisään yhteisöönsä rituaalein, joissa on mukana nöyryyttämistä, alistamista ja jopa väkivaltaa, Helsingin kaupunki kirjoittaa tiedotteessa. Toisen vuosikurssin opiskelijat ovat järjestäneet tilaisuuksia kouluajan ja -rakennusten ulkopuolella, jolloin lukioiden on ollut mahdotonta puuttua niihin.

Erilaisissa ammattikunnissa, kuten kirjapainoalallakin oli vielä 1970-luvulla näitä alistamisrituaaleja, kuten sarviaisia, jotka olivat jäämässä jo silloin osittain historiaan, sillä aloitin 1974 kirjapainoallalla työt. Sovitun oppiajan kuluttua umpeen julistettiin poika vapaaksi eli päästettiin opista. Totutun tavan mukaan alalla aloittava oppilas oli kornuutiksi (sarvekas) nimetty, eli eli sellainen, joka ei vielä ollut suorittanut asiaankuuluvia liittymisasteita, niin että hän olisi oikea kisälli, taituri tai seuran jäsen’… Kun kornuuti oli saanut säästetyksi riittävästi rahaa kaikkia maksuja, juhlamenoja ja asiaankuuluvaa kestitystä varten, oli hän valmis postuloitavaksi, joka sääntöjen mukaan merkitsi, että hän oli koko seuralle kustannettava kemut jossakin sopivassa paikassa, jossa hänet seppelöitiin ja annettiin monia tunnuslauseita ja ohjeita.

Tukholmalaiset kirjanpainajat kertoivat 1730, että Ruotsissa entisinä aikoina samoin kuin Saksassa oli ollut samanlaisia juhlamenoja eli depositioita kuin ylioppilailla ’sen yhtäläisyyden vuoksi, joka kirjapainajakisälleillä ja ylioppilailla oli’, mutta melkoisella varmuudella voidaan päätellä mainitun tavan olleen Ruotsissa vallalla vielä 1700-luvun alkupuoliskolla, vaikkakin lievemmässä muodossa. Saksalaisten esikuvien mukaan – juhlamenojen kielenä oli luultavasti edelleenkin saksa – tapahtui postulaatio pienen näytelmän muodossa, jossa opinsuorittaneet kisällit ja kornuutit esiintyivät ja jossa depositio cornuum – ’sarvien poisto’ – puolittain hullunkurisessa muodossa kuvasti raa’an ja eläimellisen kornuutin ihmistymistä ja jalostumista ennen hänen ottamistaan vapaan taiteen harjoittajien piiriin. Kovakouraisen depositiomenon jälkeen oli vastaleivotun kisällin, vanhoja perinteitä seuraten, kustannettava suuret ja perusteelliset kemut, joissa vanhat ja uudet taiturit pitivät tilaisuuden kunniaksi hauskaa keskenään. Epäilemättä myös muutkin vanhimmat kirjapainajamme, Pietari Wald, Pietari Hanson, Johan Wall, Johan Winter ja Johan Kämpe sekä luonnollisesti myös saksalaiset Merckell, Paulssen ja Frenckell olivat postuloineet taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti Ruotsissa, Saksassa tai muualla… Vuoden 1752 kirjapaino-ohjesäännössä kiellettiin selvästi ’kaikki niin sanotut kornuutiudet, postulaatit, depositiot, tervetuliaiset, juhlamenot ja muut senkaltaiset itse otetut tavat, jotka edistävät mielivaltaa ja velkaantumista’.  Saksalaiset perinteet, jotka vielä pitkälti 1700 –luvulle jatkuivat Pohjolassa, määräsivät, että hänen oli joka viikko parin tunnin aikana pidettävä päässään kornuuti-hattua, joka oli naurettavalla tavalla pyntätty sarvilla ja kulkusilla, mikäli hän ei halunnut ostaa itseään vapaaksi antamalla kisälleille jokaisena messuna tukaatin, eli 4 riikintaaleria vuodessa, sekä lisäksi kannun mummaa viikossa. Tämän menoerän lisäksi oli hänen säästettävä palkastaan huomattava summa rahaa voidakseen ’postuleerata’ ja siten tulla julistetuksi nuhteettomaksi kisälliksi.

Muistan Ala-Malmin kansalaiskoulusta 1970-luvun alusta, että opiskelijoiden siirtyessä kouluasteesta toiseen, eli tässä tapauksessa kansakoulusta kansalaiskouluun, niin vanhoilla opiskelijoilla oli tapana ”mopottaa” ”alokkaita”, jopa pahoinpitelemällä, kuten minuakin, mikä on merkki heikosta itsetunnosta ja ylimielisyydestä. Tämä oli ikävä perinne ilman nasujaisia. Mopotuksessa on kyse luulojen ja itsetunnon poisottamisesta alokkailta. On kai jonkinlainen koulutusmenetelmä. Jostain syystä maahamme on pesiytynyt tapa ”mopottaa” ja koulukiusata heikompia oman itsetunnon kohottajana. Ehkä tämän läksytyksen takia katoaa uusilta opiskelijoilta motivaatio opiskella, kun tällainen sallitaan. Lea Grönstrand kirjoittaa isästään Wolf H. Halstista kirjassaan ”Elämän valtasuonet” Otava näin: ”Kaksivuotinen kurssi sujui perinteisen simputuksen merkeissä. Myöhemmin toveripiirin lujittuessa ja oppiessa puolustautumaan se saatiin jollakin tavoin aisoihin. Isä palaa useaan otteeseen teoksissaan juuri tähän ilmiöön, jota hän vielä vanhoilla päivilläänkin nimitti paholaisen keksimäksi mielettömäksi pässinäksiisiksi – juuri roskaväki onkin puuhassa suuna päänä, kiivailijat, sadistit ja pelkurit. Simputuksen puolustamista väitteellä, että sillä karsitaan huono upseeriaines, mammanpojat pois, isä ei ole koskaan hyväksynyt.”