Yhteisöllisyys

Yhteisöllisyys

Kuinka rakentaa yhteisöllisyyttä tässä kahtia jakaantuneessa ja rikkinäisessä maailmassa, jossa väärinajattelijat ovat vihollisia. Kuinka löytää tie sovintoon ja yhteen hiileen puhaltamisen ideaan? Olen pohtinut mikä voisi olla keino, millä erilaiset ja toisilleen vihamieliset ihmiset voisivat luontaisesti kohdata ja luoda ystävyyssuhteita, sekä antaa anteeksi vanhat asiat, joita ei voi korjata enää. Kun olin ammattikoulun opettajana, niin erään kirjapainon tuotantopäällikkö sanoi, vaikka olisi kuinka taitava työntekijä, mutta ei ole kykyä toimia yhteisöllisesti työpaikkayhteisössä muiden kanssa, silloin ei tällaisella työntekijällä ole heille käyttöä. Mitkä keinot voisivat sopia yhteisöllisyyden toteutustavoiksi. Ammattikoulussa opiskelijoiden aloittaessa koulunkäyntinsä silloin ryhmäytymisellä, eli ryhmäytymisretkiä jne., jotka helpotti yhteisöllisyyden luomista, vaikka kaikki tulivat omista taustoistaan. Soveltuisivatkohan kahvilat tällaiseen toimintaan, jos kahviloiden henkilökunta ja omistajat auttaisivat löytämään yhteyksiä toisilleen vieraiden ihmisten kesken mahdollistamalla kokoontua muiden kuin jo tuttujen saman mielisten kanssa, kuten olen kokenut sen toimineen gospelkahvila toiminnassa, jossa toivotaan vieraiksi juuri niitä, jotka eivät ajattele asioista samalla tavoin, mikä voisi edistää meidän kaikkien henkistä hyvinvointiamme. Ihmisillä on tapana rajata ystäväpiiriänsä siten ettei kaikki mahdu mukaan tai eivät edes ansaitse ystävyyttämme monista eri syistä, minkä takia joistakin tulee myös yksinäisiä.

2000-luvun alussa Venäjän Karjalan Lahdenpohjan lastenkoteihin vierailuja tehdessäni pysähdyin muutaman kerran Lappeenrannan Gospel-kahvilaan, jossa toiminta oli välillä käsittääkseni kellon ympäri tapahtuvaa, siellä koin olevan yhteisöllisyyttä, jonne voi poiketa kuuntelemaan lauluja ja tarvittaessa keskustelemaan mieltä painavista asioita, mutta toiminta siellä on loppunut. Jatkaessani matkaa Lappeenrannasta Pietariin, niin Pietarissa ja Hatsinassa vierailessani yllätyin siitä, kuinka ammattimaisesti pieni venäläinen seurakunta toteutti näytelmiä ja juhlia asianmukaisine pukuineen osana seurakuntakokouksia, mikä lisäsi seurakunnan sisäistä yhtenäisyyttä yhteisen tekemisen kautta.

Yhteisöllisyydellä varmaan voidaan tarkoittaa sitä, että voimme tuntea olevamme vaikutusympäristössä tärkeitä, tulemme nähdyiksi, kuulluiksi ja tunnemme kuuluvamme joukkoon, eikä mollatuiksi ulkopuoliseksi. Muistan nuoruudestani omakotialueelta, jossa asuimme, kotirouvien seurapiirin, jossa siihen osallistuvat saivat kokea yhteyttä, vertaistukea ja apua, eli monia hyviä asioita, vaikka olivat kovin erilaisista taustoista tulleet tähän yhteisöön, vaikka seurasin tilannetta etäältä. Itse olen saanut olla mukana seurakunnan kotisolutoiminnassa, jossa kokoonnutaan jonkun perheen kotiin kasvamaan kristittyinä kokemalla yhteyttä samalla tavoin kuin nämä kotirouvat seurapiirissään. Intiassa eräässä seurakunnassa vieraillessani sain tutustua paikalliseen seurakuntaan, jonka pastorit vierailivat vuoden aikana noin 2000 kotisolutapaamisessa, jossa ihmiset voivat tulla paremmin kuulluiksi, kohdatuiksi rukouksin ja nähdyiksi, kuin suurissa seurakunnan kokouksissa. Käsittääkseni kummi- ja rippikoulutoiminta on tarkoitettu, että voisi päästä yhteyteen toisten kristittyjen kanssa ystävyyden ja kristinuskon totuuksia oppien.

Kahvila tyyppinen yhteisöllinen toiminta saattaisi pienentää uskosta luopuvien ja seurakunnan toiminnasta poisjäävien määrää, eli opetuslapseuttaa ne, joilla ei ole suhdetta seurakunnan toimintaan, eivätkä tunne seurakunnasta ketään. Myös kahvila ajatukseen sopisi hyvin kristillinen karaoke, jollaisen olen nähnyt toimivan eräässä järvenpääläisessä seurakunnassa, jonne kristillisen karaoken sydämelleen saanut toi laitteet ja osaamisensa luodakseen yhteishenkeä seurakuntaan yhdessä tekemiselle karaokelaulun muodossa. Espanjassa vieraillessani olen laittanut merkille myös siellä perheiden ja sukujen yhteisöllisyyden, eli ollaan riippuvaisia toisistamme hyvässä mielessä.

Tass Saada ”Taistelin Arafatin joukoissa: PLO:n tarkka-ampujan tie uuteen elämään” (Perussanoma Oy 2018), josta lainaus sivulta 159: ”Minulle avautui tilaisuus avata pieni kahvila historialliseen rakennukseen, joka sijaitsi Kansas Cityn keskustassa vastapäätä liittovaltion oikeustaloa. Siellä tarjottaisiin piirakoita, voisarvia, voileipiä ja muuta vastaavaa vain aamiaiseksi ja lounaaksi. Karen ja minä rukoilimme asian puolesta ja tunsimme, että Jumala näytti meille vihreää valoa. Annoimme kahvilalle nimen ’Cafe Demi-Tass’ pienen espressokupin mukaan… Omistimme sen Herran käyttöön, ja siitä tuli eräänlainen evankelioiva työmuoto… Aloimme tarjota kahvilassa esirukouspalvelua, joka kosketti ja rohkaisi monia ihmisiä.” Aikanaan Tass Saada myi kahvilansa ja sai siitä sen mitä oli pyytänyt.

Loren Cunningham ja Janice Rogers ”Oletko se todella sinä, Jumala? – Kirja Jumalan äänen kuulemisesta” (YWAM Kustannus Oy 2013), josta lainaus sivulta 98: ”pysähdyimme Pink Pussycat -yökerhon viereen. Kristillinen kahvila, jota käytimme päämajanamme, oli kerhon naapurissa. Purimme autosta laatikot, joissa melkein kuivat lehtiset olivat. Veimme ne alakerran punamustaksi maalattuun saliin, jossa kadun ihmisille tarjottiin ilmaista kahvia ja edullisia voileipiä. Sisään tuli nuoria muutaman hengen ryhmissä, kunnes paikalla oli 30 ihmistä. Katselin kapeisiin muotihousuihin pukeutuneita teini-ikäisiä poikia ja minihameisia tyttöjä viimeisen huudon mukaisissa kengissään.”

Inkeri Numminen ”Arvo Ylpön vuosisata” (WSOY 1987), josta lainaus sivulta 90: ”Suomeen oli jo 1900-luvun vaihteessa alettu levittää osuustoiminta-aatetta periaatteina taloudellinen yhteistoiminta, itsemääräämisoikeus ja omatoimisuus. Osuustoiminnalla nähtiin olevan ihmisiä yhdistävä, ei erottava vaikutus. Ensimmäisiä osuuskauppoja oli perustettu jo 1800-luvun loppupuolella. Suomessa osuustoiminta-aate oikein roihusi. Intomieliset osuustoimintaihmiset olivat dosentti Hannes Gebhardin johdolla jo vuonna 1899 perustaneet Pellervo-seuran. Jo seuraavana vuonna se oli alkanut julkaista omaa lehteä… Vuonna 1905 oli Helsingissä perustettu osuusliike Elanto, sen jäsenistö koostui kaikista kansalaispiireistä. Vuonna 1908 osuusliike oli avannut ensimmäisen halpahintaisen ja siistin kahvilan Helsingin Mikonkadun varrella. Alusta lähtien se oli saavuttanut suuren suosion. Kahvilassa viihtyivät opiskelijat, taiteilijat ja virkamiehet… Kahvilassa saattoi lukea päivän sanomalehden kun sinne Työmiehen ja Hufvudstadsbladetin lisäksi tuli Helsingin Sanomat ja Uusi Suometar. Kahvila oli suosittu keskustelupaikkana.”

Olen vieraillut Israelin Tel Avivissa, jossa oli evankeliointijärjestö perustanut hotellin (ovat jo luopuneet hotellin pidosta), joka normaalin hotellitoiminnan lisäksi on mahdollistanut tälle järjestölle toimintakeskuksen heidän palvelutyölleen, kuten TV-studiot, kokoontumistilat jne. Tämä järjestö keräsi maailmanlaajuisesti varoja tälle hankkeelle. Tähän liittyen Raamatussa Paavalin Roomalaiskirjeessä luvusta 16:23 lainaus: ”Gaius, minun ja koko seurakunnan majanantaja, tervehtii teitä. Erastus, kaupungin rahainhoitaja, ja veli Kvartus tervehtivät teitä.”

Samuli Sirén ”Elämästä on kysymys” (Omakustanne 2017), josta lainaus sivulta 15: ”Eräässä seurakunnassa oli pysähdytty paikoilleen. Siellä ei koettu ’että he kaikki olisivat yhtä’, seurakunnan yhteys piti etsiä seurakunnan jäsenluettelosta. Kerran kuussa oli virallinen seurakuntakokous, mutta vain hyvin pieni joukko vaivautui kuuntelemaan virallisia asioita ja keskustelemaan niistä. Seurakunnan vastuuhenkilöt kantoivat huolta tilanteesta, ja he muuttivat kokouksen sisältöä. Ennen asioitten käsittelyä järjestettiin kahvitarjoilu, jonka aikana seurakuntalaiset saivat vaihtaa kuulumisia ja tutustua toisiinsa. Kahvittelu antoi luontevan mahdollisuuden olla yhdessä, mistä sitten seurasi myös yhteyden kokemista. Perheellisiä kehotettiin tuomaan myös lapset mukaan. Kun kahvit oli juotu ja kuulumiset kerrottu, laulettiin reipas ja tuttu ylistyshenkinen yhteislaulu. Tilaisuuden virallista osuutta ei menty jatkamaan ison salin puolelle vaan asioitten käsittelyä jatkettiin kahvipöytien äärellä. Lapsille jaettiin piirustuslehtiöitä ja värikynät… Viralliset asiat hoidettiin etukäteen niin valmiiksi, ettei niitten käsittelyssä tarvinnut turhaa jahkailla… Seurakunta kadottaa valtavan suuren voimavaransa, jos sen sisälle muodostuu ylipääsemättömien muurien jakamia ryhmittymiä. Tehtävät ovat erilaisia, ja henkilökohtaiselle ystävyyssuhteillekin täytyy olla tilaa, mutta yhteyttä ei olisi missään varaa kadottaa. On tappio, jos lapset ja nuoret, keski-iän kypsyneet, vanhukset, oppineet, musikaaliset, rikkaat ja köyhät lokeroituvat omaan soppeensa. Vielä voi löytyä väliinputoajia, jotka eivät tunne sopivansa mihinkään lohkoon… Pirstaloituneessa seurakunnassa kanssakäyminen ja sisäisen yhteyden tunteminen eri ryhmään kuuluvan kanssa voi tuntua jopa mahdottomalta… Mutta jos todellisen elämän kokeminen Kristuksessa tulee tärkeimmäksi hengellisen elämän perustaksi, se kaataa raja-aidat, ja voidaan kokea apostolisen ajan keskinäisen yhteyden väkevää voimaa. Silloin myös erilaiset ihmissuhteet ovat rikastuttavia eivätkä erottavia tekijöitä.”

Yhteisöllisyyttä voi tarkastella monella tavoin, kuten Egyptissä 300-luvulla on ilmeisesti alkaneet luostarit, mutta myös Syyrian alueilla lama ja yhteiskunnallinen sorto saivat yhä useammat vetäytymään autiomaahan erakoiksi ja sitä kautta syntymään luostariyhteisöjä. Erakot ovat muodostaneet jumalanpalvelusyhteisöjä, ja alkoi syntyä suurempia erakkoyhdyskuntia. Pakomiosta (k. 346) pidetään varsinaisen luostarilaitoksen isänä, sillä hän organisoi ja perusti askeettiyhteisön tradition mukaan vuonna 325. Munkkien tehtävänä olivat maanviljely, jumalanpalvelukset, rukous, raamatunluku ja mietiskely. Alkuaikoina munkit saivat yleensä pitää omaisuutensa ja jatkaa elämistään vaimonsa kanssa. Ensimmäisen luostarisäännön kehitti Basileios Suuri (k. 379). Basileioksen säännön mukaan: luostarit ovat piispan alaisuudessa. Luostarien tehtäviksi tulivat hartaus, laupeudentyö ja teologinen tutkimus. Luostariin tuleva sitoutuu omaisuudettomuuteen, naimattomuuteen sekä kuuliaisuuteen luostarinsa johtajalle. Lännessä luostarijärjestelmä oli pitkään riippuvainen Rooman valtakunnan itäosista tulleista vaikutteista; Basileios Suuren luostarisäännöstä oman versionsa kehitti muun muassa Augustinus, kun taas erityisesti Johannes Cassaianus levitti luostarijärjestelmää egyptiläisten esikuvien mukaisena nykyisen Etelä-Ranskan alueelle. Samaan perustaan nojaa lännessä sittemmin suurimman vaikutusvallan saanut Benedictus Nursialaisen (480-543) luostarisääntö. Säännöt määräsivät luostareita korostamaan käytännön työtä (”Rukoile ja tee työtä” – ”Ora et labora”). Luostarien tehtäviksi tulivatkin laupeudentyö ja sivistys.

Stanley Sjöberg ”Näin toimii usko” (Lähetysnuoret ry. 1983), josta lainaus 60: ”On olemassa kristittyjä seurakuntamalleja, jotka yksinkertaisesti ovat luomassa kollektiivista yksinäisyyttä. Mutta nykyään ollaan palaamassa alkuperäiseen yhteysmuotoon pienryhmien muodossa, jotka täydentävät suuria jumalanpalveluksia. Niissä voidaan keskustella, rukoilla henkilökohtaisella tasolla, kertoa kokemuksia ja ylläpitää luovaa yhteyttä. Kristittyjen yhteys merkitsee sitä, että jokainen yksilö uskova panee täyden panoksensa asiaan. Tullessamme Jumalan luo meidän tulee antaa jotain itsestämme saadaksemme osamme Herran siunauksesta. Samalla tavoin meidän täytyy tulla seurakuntayhteyteen sellaisella mielellä, että tahdomme itse olla antamassa, ottamassa vastuuta, avaamassa keskustelua ym. Silloin tulee yhteydestä sekä itsellemme että muille rikastuttava. Saamme olla muille siunaukseksi.”

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Sirpa Törmä ”Solunjohtajan käsikirja” (2019)
Jari Sinkkonen ”Kiintymyssuhteet elämänkaaressa” (Duodecim 2018)
Terhi Paananen, Hans Tuominen ”Aarre – Isosen kirja” (2014)
Merja Koivula ”Lasten yhteisöllisyys ja yhteisöllinen oppiminen päiväkodissa” (Jyväskylän yliopisto 2010)