Kommentteja Ylen esittämään dokumenttielokuvaan ”Pieni punainen”

Yle esitti 7.5. Jouko Aaltosen dokumenttielokuvan ”Pieni punainen”. Elokuva on yhä katsottavissa Yle Areenassa. Se tarttui tärkeään ja vaikeaan aiheeseen, joka on pitkään ollut vaiettu Suomen historiassa. Marxilais-leniniläisten ryhmien (MLR) lakkauttamisesta on kulunut yli 40 vuotta, ja Aaltosen dokumentti on ensimmäinen yritys kertoa sen toiminnasta. Suomettumisen varjo on pitkä.

Elokuva täyttää suomettumisen ja jälkisuomettumisen jättämää aukkoa Suomen lähihistoriassa. Siten se ansaitsee kaiken kiitoksen. Uskomme, että sen kokonaisvaikutus mielenkiinnon herättäjänä tuota lähihistorian vaiettua ajanjaksoa kohtaan muodostuu loppujen lopuksi positiiviseksi.

Seuraavassa emme puutu dokumentin elokuvallisiin ansioihin, jotka ovat mielestämme kiistattomat. Keskitymme sisällön keskeisiin puutteisiin.

Varoitimme Joukoa, ettei MLR:stä voi muodostua todenmukaista kuvaa, jos hän tekee dokumenttinsa aikomallaan tavalla, lähtökohtanaan ”sukupolvikokemus”. Hän piti päänsä, mihin hänellä oli tietysti kaikki oikeus. Ja huolimatta tuosta erimielisyydestämme meille jäi käytännön yhteistyöstä Joukon ja hänen tiiminsä kanssa myönteinen muistikuva.

 

Puolakka ja MLR

”Nykyisyys on menneisyyden avain”, totesi geologi Charles Lyell aikoinaan. Olennaista MLR:ssä oli se, miten siitä Puolakan ehdottamien linjanvetojen vuoksi tuli erilainen kuin oli mikään muu marxilais-leniniläinen liike länsimaissa. Tietääksemme vain MLR:n pohjalta syntyi uutta ajattelua.

MLR:ssä oli useita suuntauksia. Vain Matti Puolakan edustama pyrki luovasti ja itsekriittisesti soveltamaan ja kehittämään marxismi-leninismiä ja Maon ajattelua Suomen olosuhteisiin. Se oli ainutlaatuinen linja koko maailmassa.

MLR:n keskustelukulttuuri – julkaisimme vastustajan aineistoa omissa julkaisuissamme, emme vääristelleet ketään, annoimme vastustajillemme tunnustusta, kun he mielestämme olivat sen ansainneet ja kehotimme mukaan tulevia käymään vastustajiemme tilaisuuksissa ja opintoryhmissä ja lukemaan heidän aineistoaan – oli Puolakan ehdotus. – MLR ei olennaisesti ollut poliittinen liike, vaan opinto- ja tutkimusliike.

Puolakan johtama tutkimustyömme Neuvostoliitosta ja suomettumisesta oli ainutlaatuista itsesensuurin ajan Suomessa, ja myös kansainvälisesti merkittävää. Pian MLR:n lakkauttamisen jälkeen Puolakka ennusti perustellen Neuvostoliiton romahduksen – lähes vuoden tarkkuudella.

Puolakan aloite oli myös idealistisen moralisoinnin ja puritanismin vastustaminen, ”pämppälinja”, joka mahdollisti sen, ettei meitä ”neuvostovastaisiksi” leimaamisesta huolimatta kyetty eristämään muusta nuorisosta. Linja oli itse asiassa Kiinan kulttuurivallankumouksen moraalifilosofisen linjan kritiikkiä.

 

”Diktatorinen, karismaattinen, lahkolainen”?

Dokumentissa esitetään Matti Puolakan henkilöstä väitteitä, jotka eivät pidä paikkaansa.

Sen jälkeen kun Puolakan linjanvedot saivat kannatusta MLR:ssä, liike pysyi yhtenäisenä. Suomi on tiettävästi ainoa länsimaa, jossa marxilais-leniniläinen liike ei jakautunut organisatorisesti.

Jo tuo tosiasia kumoaa dokumentissa esitetyt väitteet Puolakan ”diktatuurista”.

Säilyneestä MLR:n sisäisestä aineistosta käy ilmi, että linjaväittelyjä käytiin MLR:ssä paitsi demokraattisesti niin ultrademokraattisesti. Eri mieltä olleet saivat esittää kantojaan kirjallisesti ja suullisesti, niitä käsiteltiin niin yleiskokouksissa kuin perusyksiköissäkin – pitkään senkin jälkeen, kun asia oli tullut selväksi kaikille muille paitsi yhdelle tai kahdelle jääräpäälle.

MLR lakkautettiin tietoisella päätöksellä – Matti Puolakan, ei kenenkään muun, aloitteesta. Kukaan ei ryhtynyt jatkamaan MLR:n toimintaa tai perustanut uutta ”maolaista” liikettä. Miksi ei? – Kaikki tiesivät, että umpikujamme oli täydellinen.

Puolakka oli ainoa, joka ryhtyi tekemään itsekriittisesti kumoamaan filosofisia, poliittisia ja organisatorisia näkemyksiämme MLR:n umpikujan ja Kiinan kulttuurivallankumouksen katastrofin pohjalta. Jokaisella muullakin olisi ollut siihen tilaisuus.

Tuota taustaa vasten väite Puolakan ”dogmaattisuudesta” on järjetön.

Väite MLR:n lahkolaisuudesta muuttaa samalla tavalla mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi. Se on suomettumisen puolustelua. MLR halusi julkista keskustelua Neuvostoliiton luonteesta, sen varustautumisesta, suomettumisesta jne.; suomettunut Suomi eristi meidät tavalla, jota nykyään on ehkä vaikeaa käsittää. Se ei ollut meidän vikamme.

Ja Puolakan edustama keskustelukulttuuri suuntautui kaikenlaista lahkolaisuutta vastaan.

Monessa puheenvuorossa toistetaan Matti Puolakan ”karismaattisuutta”. Sana tarkoittaa yhdelle yhtä, toiselle toista. Se on Puolakan mystifiointia. Puolakka ”uskalsi ajatella” kantilaisessa mielessä – hän vetosi järkeen, perusteli kantansa eikä pelännyt erehtyä: hän kuunteli aina vastaväitteitä ja oli kiitollinen, jos joku osoitti hänen erehtyneen jossain. Tuo pelottomuus näkyi hänen olemuksessaan.

 

”Maolaisuudesta”

Sanaa ”maolainen” käytettiin suomettumisvuosina Suomen marxilais-leniniläisistä leimaamis- ja eristämistarkoituksessa. Silloin se oli ”neuvostovastaisuuden” synonyymi.

Elokuvan visuaalinen teema liittyy Maon punaiseen kirjaan ja ilmiöihin kulttuurivallankumouksen Kiinassa. Syntyi vaikutelma hurmahenkisyydestä – tosiasiassa MLR:ssä sellaista kaihdettiin. MLR on tietääksemme maailman ainoa marxilais-leniniläinen liike, jonka piiristä syntyi Maon filosofian systemaattinen, juuriin asti menevä kritiikki. Se todettu tosiasia ei tullut dokumentissa esiin.

Suhtauduimme hyvin kriittisesti Kiinan kulttuurivallankumouksen ajan kulttuuriin. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta sen aikainen kiinalainen taide oli hyvin kaavamaista – poliittisen oikeaoppisuuden vaatimus ylitti taiteelliset tavoitteet.

Elokuvassa jäi vallitsevaksi käsitys, että MLR:n tavoitteena olisi ollut väkivaltainen vallankumous. Puheenvuoroistamme oli leikattu pois näkemyksemme, että väkivaltainen vallankumous oli meille pelkästään teoreettinen kysymys eikä Suomessa ollut näköpiirissä minkäänlaista vallankumousta.

Samoin jäi pois se toteamamme tosiasia, että paljon todellisempi asia meille oli sodanvaara ja Neuvostoliiton pyrkimys hyökkäyssotaan Euroopassa. Suomen miehittämistä joutui vielä 1970-luvun puolivälissä tosissaan pelkäämään. Tiesimme olevamme lainsuojattomia, olimmehan virallisen suomettuneen yhteiskunnan hyljeksimiä toisinajattelijoita. Neuvostoliitto varustautui tuolloin suhteessa massiivisemmin kuin Hitlerin Saksa 1930-luvulla.

Artikkeli kokonaisuudessaan luettavissa Uusi historia ry:n verkkosivulla.

PerttiKoskela

Tutkija, Uusi historia -sivuston päätoimittaja <a href="https://humanpath.net" title="https://humanpath.net">https://humanpath.net</a>

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu