Tästä ei haluta puhua

Helsingin Sanomien artikkelissa (HS 26.9.20) haastatellaan taloustieteilijä Branko Milanovićia, joka on tutkimuksissaan käsitellyt maahanmuuton suhdetta hyvinvointivaltioon. Milanović toteaa, että maahanmuutto voi olla haitallista hyvinvointivaltiolle: ”…hyvinvointivaltio on rakentunut yhtenäisten kulttuuristen normien ja homogeenisyyden ympärille. Jos yhtenäisyyttä ei ole vaan normit ovat eroavaisia, hyvinvointivaltioon tulee sisäisiä säröjä.” Keinoina Milanović mainitsee: ”…maahanmuuttajien oikeuksia voitaisiin lähtökohtaisesti heikentää sillä perusteella, että se tekisi maahanmuutosta hyväksyttävämpää. Maahanmuuttaja ei pystyisi saamaan kaikkia hyvinvointivaltion kansalaisuuteen kuuluvia etuja, kuten sosiaaliturvaa, julkisia terveyspalveluita ja äänestysoikeutta.”

Milanović korostaa olevansa maahanmuuton kannalla, ja niinhän me kaikki olemmekin. Pitää tietenkin ensin erotella minkä kaltaisesta maahanmuutosta kulloinkin puhutaan. Kun on kyse Piilaaksosta suuntautuvasta koulutetusta työvoimasta, joka omaa saman kulttuurisen taustan, on itsestään selvää, että Suomen kaltainen avoin talous hyötyy tästä (vrt. HS 27.9.20). Jälkiteollistuneen maailman sisäinen muuttoliike hyödyttää monin tavoin sekä lähtö- että vastaanottavia maita. Suomikin on hyötyjä, koska se on avoin talous ja elää viennistä.

Hyvinvointivaltio pohjoisessa Euroopassa oli pitkäaikaisen historiallisen kehityksen tulos. Se sovittautui hyvin aikansa teollistuvaan Suomeen, joka kansainvälistyi ja hyötyi valtavasti yhteyksistään muuhun maailmaan. Suomalaisen teollisuuden perusta on kansainvälisessä tieteellis-teknisessä kehityksessä ja vuorovaikutuksessa, ja tässä kontekstissa kehittyi aikanaan myös suomalainen hyvinvointijärjestelmä. Hyvinvointivaltio on siis leimallisesti kansallisvaltion luomus, jossa suhteellisen homogeeninen arvokehikko turvasi sen menestyksen. Vapaamatkustajia ei suvaittu ja toisaalta kukaan ei kulttuurisen taustansa puolesta ollut altavastaaja tai edunsaaja koulutus- ja työmarkkinoilla. Globaali talous edellyttää kuitenkin pääomien ja väestön nopeaa siirtymistä kansallisvaltioiden välillä ja kulttuurisille eroille se ei juurikaan anna painoarvoa. Tämän vuoksi suomalainen hyvinvointijärjestelmämme ei sovellu kansainvälisen talouden synnyttämän elintasosiirtolaisuuden haittojen korjaajaksi.

Koulutusjärjestelmämme, työmarkkinamme ja sosiaaliturvamme olettaa, että sen asiakas tulee homogeenisesta kulttuuritaustasta. Jos kehitysmaalaisista kulttuuritaustoista tulevien yksilöiden pärjääminen yhteiskunnassa edellyttää jatkuvaa positiivista diskriminaatiota, halukkaat hyvinvointijärjestelmän maksajat jossakin vaiheessa loppuvat. Emme voi rahoittaa kehitysmaista suuntautuvan elintasosiirtolaisuuden kustannuksia kantaväestön sosiaaliturvaan tarkoitetuilla varoilla. On alettava puhua tästä mistä ei haluta puhua ilman, että kriitikot leimataan natseiksi, rasisteiksi ja ihmiskuntaan kuulumattomiksi hylkiöiksi.

Maahanmuuttajista yhäkin puhutaan harhaanjohtavasti yhtenä homogeenisenä ryhmänä. Todellisuudessa suurin osa tulijoista ei kykene jälkiteollisen yhteiskunnan tarjoamiin töihin ilman yhteiskunnan tarjoamaa massiivista koulutuspanosta. Tänne päädyttyään he enimmäkseen asettuvat vastaanottamaan suomalaisten tarjoamaa vastikkeetonta huolenpitoa. Sen laitostamana Eurooppaan ja myös Suomeenkin on alkanut syntyä kortteli korttelilta eräänlaisia rinnakkaisyhteiskuntia. Näissä Helsingin ja valtion ylläpitämissä ”kehitysmaahautomoissa” käytännössä ainoa pärjäämisen kanava rakentuu päätösperusteiselle tempputyölle, jossa roikkumista tuetaan kustannuksia kaihtamatta. Kun sitten kehitysmaalaisten arkikäytänteiden tuottama ylisukupolvinen köyhyys ja näköalattomuus syrjäyttää ihmisen, niin unelma lännen kultamaista muuntuu katkeruudeksi ja vihaksi. Kantaväestön kykenevin osa pakenee lähiöiden oloja. Koulu- ja terveystoimi kuormittuvat, alueen status laskee ja lopulta alue menetetään jengeille. Jäljelle jäävät köyhät ja vanhat, jotka eivät voi asettua asumaan sähköpotkulaudan käyttöalueelle.

Yhteiskuntaan heikosti sitoutumaan kykenevien siirtolaisten asuttaminen lähiöihin on taloudelliselta volyymiltään hyvin merkittävää toimintaa. Yhteiskunnalliseen keskusteluun tuodut laatusanat kuten positiivinen diskriminaatio, osallistaminen ja etenkin syrjäytymisen estäminen ovat luoneet oman verkostoituneen virkarälssinsä, jonka työpaikkoja tuetaan julkisin varoin sekä STEA:n auliista runsaudensarvesta.

Suomeen suuntautunut muuttovoitto on muodostunut pääasiassa kehitysmaista tulleesta nuorten miesten elintasosiirtolaisuudesta ja sen nettovaikutus kansantalouteemme on negatiivinen (ks. Suomen Perusta, Salminen 18.3.2019, 5.2.2020). Sama ilmiö koskee myös maailman sosiaalitoimistoksi muuntunutta Helsinkiä, jonka väestölisäys sekin todennäköisesti koostuu suurelta osinmaailmalta suuntatuvasta sosiaalisen tuen varassa tapahtuvasta muutosta Helsingin lähiöihin (vrt. HU 25.1.2018, Maahanmuuttajien Helsinki: tilasto 1.4.2019). Helsinki rahoittaa monella tavalla maassa laittomasti oleskelevien palveluita. (Rantanen: HU 26.9.20). Itse asiassa laittomasti maassa olevien status on käytännössä sama kuin turvapaikanhakijoilla, mikä puolestaan lähenee kantasuomalaisten asemaa hyvinvointijärjestelmässämme. On julkisin varoin luotuja päätösperusteisia työpaikkoja, Kela-tuettua asumista; koulutoimi palkkaa monikielisiä tukihenkilöitä kiihtyvällä vauhdilla maahanmuuttajaenemmistöisiin kouluihin.

Helsingin hyvinvointilupaus on kuitenkin koetteilla, jos sitä legitimoivat yhteisesti jaetut kulttuuriset arvot menetetään. On vaikea ymmärtää, miten Helsingin sosiaali- ja terveystoimen piirissä voi tapahtua Afrikan-matkoja, joiden aikana lapsi silvotaan. Esiintyy orjatyötä rakennuksilla ja kuppiloissa, perhepiirissä tapahtuvaa kunniaväkivaltaa, ja jengit organisoituvat klaanien perustalta. Suomessa on turhaan yritetty saada hoitajamitoitusta vastaamaan edes alkeellista hoidon ja huolenpidon tasoa. Helsingin sosiaali- ja terveystoimi raahustaa omaisten talkootyön varassa. Aina ei täysipäisiä omaisia löydy, ja seuraukset ovat usein karmeita. Lastenhuollossa tulee vuosi vuoden jälkeen esille täysin sietämättömiä ja törkeitä laiminlyöntejä, viimeisimpänä esimerkkinä jätesäkit lakanoinaan vailla huolenpitoa elänyt pieni lapsi. Helsingissä ei näille ilmeisesti haluta tehdä mitään, koska ei ole virkoja eikä ole rahaa. Koulutoimi ja työttömien palvelut ovat täysin riittämättömästi resurssoidut. Samalla kun Helsinki tarjoaa ”valmiille akavalaisille” (Kumpula-Natri: Akavalainen 8.3.2016) luku- ja kirjoitustaidottomien kielikoulutusta (ted.europa.eu 2018 hankintasopimukset) niin terminaalivaiheen saattohoitoon erikoistuneen Terhokodin toiminta on vaakalaudalla. (Rantanen: US 13.9.2020)

Irvokkaita esimerkkejä on riittämiin siitä täysin häiriintyneestä priorisoinnista mitä Helsinki harjoittaa resurssoidessaan kaupungin hyvinvointipalveluita. Ja kustannuksia on tiedossa joka vuosi lisää. Kehitysmaasiirtolaisten elinkaarikustannuksia on tutkittu, mutta median julistama arvopohja estää kaiken kriittisen keskustelun ja vastikkeeton raha saa virrata vuolaana tukijärjestelmiin. Se, että osalla puolueista on omat kiusalliset kytkentänsä näihin kehitysmaalaisten toivioretkeläisten tukiverkostoihin, marginalisoi lopulta kaiken perustellunkin kritiikin. Tästä on seurauksena, että jokainen ongelma, väkivallanteko ja toivottoman syrjäytymisen manifestaatio tulkitaan aina siten, että pitää ensinnäkin luoda uutta hallintoa. Tämä hallinto sitten ryhtyy toimeen ja pyytää, vaatii ja toden totta tahtoo taas lisää rahaa kehitysmaasiirtolaisuuden ikuisen epäonnistumisen hoitamiseen.

Julkisin varoin on luotu uskomattoman toimelias tuottamattoman työn ja toimeliaisuuden linnake, joka elää vain ja ainoastaan itselleen. Suomalaiselle kansantaloudelle ja yhteiskunnalle tämä hulluuden baabeli ei tuota mitään muuta kuin keskustelua tukahduttavaa kyttäämisen eetosta ja virkoja erilaisiin mielettömyyksiin tuhlailevalle virkaylimystölle. Tällainen rakennelma on sietämättömän kallis, se tuhlaa resursseja, joita tarvittaisiin muualla yhteiskunnassa. On ehtinyt syntyä valtava määrä upotettuja kustannuksia ja uranäkymiä, mutta tästäkään ei voida puhua. STEAn ja järjestöjen ministeriöihin ymppäämien halukkaiden apureiden sisäänpäin katsovassa diskurssissa ei väkivalta, rikollisuus ja ylisukupolvinen syrjäytyminen merkitse muuta kuin yhteiskunnan tarjoamaa lisäresurssointia uranäkymineen. Kaikkea tätä katsoo päältä Yle, jonka puolettomuutta valvotaan tragikoomisella tavalla perhe- ja kaveripiirissä (IL 26.9.2020) Terhokodin kohtalo tai koulupihojen väkivalta käsitellään yksittäistapauksina. Kuitenkin ne ovat oireita siitä järjen ja jaettujen arvojen vastaisesta julkisen vallan tekemästä priorisoinnista, joka sairastuttaa yhteiskuntaamme.

Helsingin Sanomien haastattelussa tutkija Milanović toteaa, että hyvinvointivaltio on rakentunut yhteisten kulttuuristen normien varaan. Jos yhtenäisyyttä ei ole ja normit eroavat toisistaan, hyvinvointivaltioon tulee murtumia. Tutkijan mukaan tästä ei haluta puhua. Mielestäni suomalainen yhteiskunta on murtumaisillaan monestakin kohtaa ja Helsingissä tämä näkyy kaupungin vähittäisenä segregoitumisena. Siirtolaisuus aiheuttaa valtavasti rahanmenoa, ja tämä raha on poissa kaikesta muusta, mitä Helsinki voisi ja mitä sen pitäisi asukkailleen tarjota. Voitaisiinko alkaa puhua siitä mitä hyvinvointivaltio tarkoittaa Helsingin päättäjille. Sitäkö, että Afrikka ja Lähi-itä tuodaan pääkaupunkiimme ilman minkäänlaista kustannuksille asetettua ylärajaa? Täytyy olla tavallisesta elämänmenosta täysin vieraantunut, jos näkee nämä rahoitustarpeet hyvinvointijärjestelmämme ensisijaisena tai edes viimeisenäkään tehtävänä. Tästä täytyy keskustella ja sitten pitää myös muistaa äänestää.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu