Kenen ääni kuuluu kauimmaksi?

Nyt käynnissä oleva Ukrainan sota ja alueelta ruutuihimme päätyvä materiaali tulee monien erilaisten ihmisten käsistä. Ukrainassa kuvia ja viestejä lähettävät niin tavallinen kansa, sotilaat kuin valtion johto. Pääasiassa ilmiössä on kyse kuitenkin hätähuudosta ja ymmärryksen kaipuusta, jonka toivotaan jossain vaiheessa muuttavan sodan kulkua. Siinä missä kotosuomessa äiti ojentaa lastaan kännykällä pelaamisesta läksyjen kustannuksella, on ukrainalaiselle matkapuhelin ainoa tapa saada ääntä (ja kuvaa) ulkomaailmaan. Digitaalisesta viestinnästä onkin tullut 2000-luvun pullopostia, joka lähetysvaiheessa jätetään internetin aaltoihin tietämättä kuka viestin saa ja kuka mahdollisesti pelastaa kenetkin. Mediat poimivat tietoja ja materiaalia yhä laajemmista lähteistä ja mikä parempi tapa saada autenttista kuvaa konfliktista on kuin napata Instagram kuva ja upottaa se verkkolehden sivuille. Se tulee huomattavasti halvemmaksi ja turvallisemmaksi kuin lähettää ulkomaantoimittaja paikanpäälle. Eipä silti, kokeneiden ulkomaantoimittajien rooli onkin muuttunut salamannopeasta raportoinnista tarinankerronnallisempaan suuntaan, jossa pidemmät reportaasit ja kuvasarjat kertovat enemmän kuin Instagram-kuva, joka vilahtaa lukijan verkkokalvolla parin sekunnin ajan. Tästä murroksesta ovat hyviä esimerkkejä esimerkiksi Rauli Virtanen, joka edelleen kiertää dokumentoimassa ja raportoimassa maailmalla paikoissa, josta paikallisetkin pyrkivät pois. Rauli Virtasta hieman nuorempaa polvea edustaa Niklas Meltio, joka taas vie kameransa linssin aseiden piippujen viereen ja tallentaa sen raadollisuuden ja todellisuuden mitä konfliktit ja kriisit ovat. Molempia henkilöitä yhdistää se, että he haluavat kertoa niin teksteillä kuin kuvillakin, että millainen maailma oikeasti on kuratoitujen ruutujemme ulkopuolella.

Sodat ja kriisit ovat muuttuneet ruudullamme osittain viihteeksi sillä mediat toimivat siellä missä potentiaaliset lukijatkin ovat, eli sosiaalisessa mediassa. Koirakuvien ja hauskojen meemien rinnalla voi hyvinkin olla nosto ukrainalaisten joukkoraiskauksista ja tuolloin lukijan medialukutaitoa koetellaan tavalla, jota ei kukaan osannut ennakoida ennen digitalisaation murrosta. Digitalisaatiolla on kuitenkin keskeinen ja edelleen kasvava rooli ihmiskunnassa ja tällä murroksella on merkittävä rooli myös konfliktien päättymisessä. Arabikevään tapahtumat 2010-2011 osoittivat, että kun yhteiskunta ja valtarakenteet eivät pysy kehityksen perässä, niin kansa löytää kyllä keinot organisoitua ja nousta autoritääristä valtaa vastaan. Ilman sosiaalista mediaa ja digitalisaatiota arabikevään tapahtumat olisivat voineet päättyä entistä verisemmin. Hauskojen koirakuvien ja reseptien sijaan ihmiset jakoivat aikataulu ja paikkatietoja mielenosoituksista, tietoja autoritäärisen hallinnon toimista ja mikä tärkeintä, jakoivat tietoa ulkomaailmaan tapahtuneista vääryyksistä ja arjesta konfliktin keskellä. Vaikka tavallinen kansalainen toisessa maassa ei voi tapahtumille paljoakaan, on silti muistettava, että myös valtioiden päämiehillä ja päättäjillä on samat mediat käytettävissään, kun he miettivät miten reagoida sitten varsinaisella työajalla vaikka ulkopoliittisin keinoin. Digitalisaatiossa on lopulta kyse uusista vaikuttamismahdollisuuksista, joissa valtaapitävien etäisyys kansaan lyhenee sormenpään ulottuville. Valta on konkreettisesti kansan käsissä.

0
Petri Rahikkala

Yrittäjä, VTM, BBA, joka on matkustanut jo 33 maassa ja on edelleen kokemuksennälkäinen. Kirjoitan epäsäännöllisen säännöllisesti teemoista kuten yhteiskunnat, politiikka, digitalisaatio, viestintä ja teknologia.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu