Politiikan kärkiehdokkainen ehdokkuuskahminta on mennyt liian pitkälle

Urho Kaleva Kekkonen toimi Suomen presidenttinä viiden kauden ajan vuodesta 1956 vuoteen 1981 asti. Monet vanhemman ikäluokan nykyihmiset  muistavat sen ajan vielä varsin hyvin. Saman henkilön valitsemista presidentiksi yhä uudestaan ja uudestaan on vaikea muistaa ollenkaan hyvällä. Jonkinlainen hulluuden huippu koettiin vuonna 1974, kun Suomen eduskunta suuressa viisaudessaan päätti, että Urho Kekkonen on valittava Suomen presidentiksi ilman vaaleja poikkauslailla.

Se oli todella musta ajanjakso Suomen poliittisessa historiassa. Wikipedian mukaan 28 silloista kansanedustajaa äänesti poikkeuslakia vastaan. Oli siis sentään jonkin verran järkeviäkin edustajia siihen aikaan. Valitettavasti olivat selvässä vähemmistössä.

Kekkosen aika opetti suomalaisille sen, että presidentin valtakausien lukumäärä on rajattava kahteen. Suomi siirtyi Kekkosen jälkeen askeleen lähemmäs länsimaista demokratiaa.

Kekkos-ilmiössähän oli kysymys eräänlaisesta johtajan valta-aseman sementoitumisilmiöstä. Näyttää olevan eräänlainen luonnonlaki, että jonkun henkilön ollessa johtajana, muut ihmiset alkavat pitää tämän valta-asemaa ainoana oikeana ratkaisuna. Ilmiö selittynee osaksi sillä, että johtaja kerää ympärilleen eräänlaisen hovin, jonka jäsenet kaikki omalta osaltaan hyötyvät asetelmasta ja siksi mielellään pitävät asetelmaa yllä. Tämän lisäksi myös tavallisten kansalaisten mieleen iskostuu käsitys, että kyseisen henkilön johtoasema on oikea asiantila.

Presidentin tehtävän osalta meillä siis on ratkaisu tähän valta-aseman sementoitumisongelmaan, kiitos lainsäädännön. Tämä valta-aseman sementoitumisongelma on kyllä edelleen näkyvissä monissa muissa yhteyksissä. Tämä näkyy varsinkin kärkipoliitikoiden (liian) monissa ehdokkuuksissa.

Otan esimerkiksi Kristillisdemokraattisen puolueen puheenjohtajan Sari Essayahin. Todettakoon, että Essayah on osoittautunut todella päteväksi politiikan ammattilaiseksi, jonka näkemykset vieläpä ovat lähes kaikessa yhtenevät allekirjoittaneen kanssa. Pidän siis Sari Essayahista, mutta en pidä hänen tavastaan olla ehdolla lähes kaikissa mahdollisissa vaaleissa.

Kerrataanpa Sari Essayahin viimeaikaisia ehdokkuuksia:

  • Europarlamenttivaali 2019 (ei valittu)
  • Kuntavaalit 2021 (Lapinlahti, valittiin)
  • Aluevaalit 2022 (Pohjois-Savo, valittiin)
  • Eduskuntavaalit 2023 (valittiin)
  • Presidentinvaalit 2024 (ei valittu)

Tätä ehdokkuuksien listaa kun katselee, ei voi olla ihmettelemättä: mitä järkeä? Mitä ajattelee ehdokas, joka asettuu ehdolle kaikissa mahdollisissa vaaleissa? Mitä ajattelee äänestäjä, joka päättää äänestää tällaista ehdokasta? Eihän kukaan pysty hoitamaan asioita monissa eri edustustoissa samaan aikaan. Ja kaiken niiden lisäksi vielä puolueensa puheenjohtajuus ja ministerin salkku!

Samaan tapaan kun Kekkosen jälkeen presidentin valtakaudet rajattiin maksimissaan kahteen, pitäisi tällainen ehdokkuuskahminta jotenkin panna kuriin.

Kaikkihan me tietysti ymmärrämme, miksi kärkipoliitikot asettuvat ehdolle kaikissa mahdollisissa vaaleissa. Heidän on kerättävä ääniä puolueelleen. Heidän keräämät äänet auttavat muita ko. puolueen ehdokkaita pääsemään vaaleissa läpi. Ongelmasta voisi toki myös syyttää äänestäjiä: miksi äänestävät kärkiehdokkaita vaaleissa, joissa kyseisen ehdokkaan ei edes pitäisi olla ehdolla!

Ei kai tästä voi vetää muuta johtopäätöstä, että vaaleissa ehdolle asettumiselle on asetettava rajoja. Mielenkiinnolla jäämme odottamaan, asettuuko Sari Essayah ehdolle seuraavissa Europarlamenttivaaleissa.

Vaikka nostankin tässä Sari Essayahin tikunnokkaan, pätee tämä sama ongelma moniin muihinkin poliitikoihin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu