Tasa-arvo?

Onko yhteiskunnassamme tasa-arvo ajattelu vääristynyt? Ei, se on naisistunut.
On hienoa, että perus pyrkimys on ajaa kaikille samoja oikeuksia. Mutta sitten on näitä äärimmäisyyksiin meneviä ihmisiä, joille ei riitä, että naiset saavat samat oikeudet kuin miehet. Nämä äärimäisyyden kannattajat, yleensä naiset, eivät halua antaa pois omista oikeuksistaan tasa-arvon vuoksi. Lauloihan eräs menneiden vuosien artistikin jo ”Jos haluu saada on pakko antaa”.
Parhaiten tämän asian stereotyyppisyys käy ilmi monissa huoltajuusoikeudenkäynneissä, lapset annetaan ennemmin mielenterveysongelmaiselle äidille terapiavälineiksi terveen isän sijaan. Onhan äitimyytti sekä 0,80 euron palkkaerot (oikeasti 0,96) jo virheellisiksi osoitetut väittämät, mutta sitten on näitä jotka pitävät sitä täytenä totena.

Nykyään tasa-arvo keskustelu on lähes täysin suljettu miehiltä, jos korkeassa asemassa oleva mies yrittää kertoa ettei tasa-arvo jossain asiassa kohtele miehiä oikein, niin saman tien alkaa ääriainesten mustamaalaaminen miestä kohtaan. Tämän tietäen mies ei edes uskalla ottaa asiaa puheen aiheeksi ”äänisaaliin” menettämisen pelossa. Jos siis pelkkä pelko ”mitä jos” riittää vaientamaan, niin silloin voimme etsiä vastaavanlaisia pelon yhteiskuntamalleja diktatuurisista ja muista totalitäärisistä valtioista.

Voin sanoa kuulemani ja ymmärtämäni perusteella, että kukaan mies-kansanedustaja ei uskalla ottaa eduskunnassa aiheeksi tasa-arvoa miesten näkökulmasta, koska he pelkäävät leimautuvansa seksistisiksi sovinisteiksi. Juuri tässä piileekin arvaamaton vaaratekijä, eli jos puolta Suomen kansaa ei edusta kukaan tasa-arvo keskustelussa, niin kuka sitä sitten edustaa. Ja jos ei edes eduskunnassa voida yhteiskunnallisista asioista keskustella niiden omilla nimillään, niin missä sitten voi? Pelkään omasta kokemuksestani, että tämä sovinistiksi leimaamisen pelko saattaa olla läsnä myös Suomen ”riippumattomien” tuomioistuimien tuomareiden parissa, seurauksia voi vain arvaillen kauhistella. Seurauksena kun on mm. todistusaineiston huomioiminen vain äitimyyttiä ylläpitäviltä osin.
On kestämätöntä yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta, että tasa-arvoa tarkastellaan yksinapaisesti, se johtaa ”tunnelinäkö” ilmiöön jossa ei huomata mitä putken ulkopuolella oikeasti tapahtuu, nähdään vain liian sokeasti se ”maali”.

Jos ajatellaan eduskuntaa parisuhteena, niin mies on ”tossun” alla. Jos tässä ”parisuhteessa” ei voida keskustella avoimesti sen takia, että keskustelun avaaja pelkää toisen jyrkkää mielipidettä, ja jopa julkista leimaamista tuttujen kuullessa sovinistiksi, niin silloin tämä ”parisuhde” ei todellakaan ole terve.
Neuvoisinkin eduskuntaa menemään ”parisuhdeterapeutille” keskustelemaan kommunikaatio ongelmistaan, ja olen varma, että syy ei ole siinä osapuolessa, joka puhtaasti tahtoo kaikille yhtäläistä tasa-arvoa.
Tässäpä piilee yli puoluerajojen menevä ongelma, joka on varsin hyvin tiedossa eduskunnassa. Nykytilanteeseen näen vain ratkaisuksi sen, että naispoliitikot alkavat avata tätä umpisolmua itse, koska miehet eivät siihen uskalla koskea. Meitä näennäisen tasa-arvon uhreja on Suomessa joka ikäluokassa aina lapsista vanhuksiin. Me annamme tähän solmuun kajoaville pioneereille varmasti varauksettoman tuen jatkossa ja heidät tullaan muistamaan.
Kysynkin vain, että olemmeko me miehet todellakin niin tossun alla näinkin tärkeässä yhteiskunnallisessa asiassa? Kenen etu se muka voi olla, koska toimivaan parisuhteeseen nojautuu koko yhteiskuntajärjestys ja arvot, ei ole yhteiskuntaa ilman miehen ja naisen parisuhteen tuomaa hedelmää, ei tukevaa pohjaa millekään, ei mitään.

K-P lehti 31.1.2008