Ylpeästi neuvostovastainen

Ylellä pyörivä kirjailija Jari Tervon toimittama Kylmän sodan Suomi on hyvin toteutettu, laadukas sarja kansakunnan synkästä vaiheesta. Jos jotain kritiikkiä pitää sarjasta löytää, niin ehkä merkittävin puute on neuvostolähteiden sivuuttaminen. Tämä sinänsä ei yllätä, sillä suomettumista on tutkittu pitkälti pitäytymällä vain suomalaisissa lähteissä ja mielipiteissä.

Suomettuminen oli kansallinen tauti, joka vahvimmin vaikutti yöpakkasista Gorbatshovin uudistuspolitiikan alkuun eli 1950-luvun lopulta 1980-luvun puoliväliin. Suomettumisen synkimmät vuodet 1970-luvulla osuvat omiin lapsuus- ja nuoruusvuosiini, joten Kylmän sodan Suomi innoitti tarkastelemaan omakohtaisia kokemuksiani. Esitin itselleni kysymyksen, miksei minusta tullut samanlaista kuin valtaosasta suomalaisista.

Synnyin 1960-luvun puolivälissä alemman keskiluokan perheeseen Tampereella. Äitini oli yksityisyrittäjä ja kotiäiti, isäni johtavaohjaaja kehitysvammaisten suojatyökeskuksessa. Isäni perheessä oli kahdeksan lasta ja hänen äitinsä jäi varhain leskeksi. Isäni suvussa Finlayson ja TUL:n urheiluseurat periytyivät äidinmaidossa. Isäni on jäsenkirjallinen demari ja otti osaa kunnallispolitiikkaan. Äitini oli yhteiskunnallisesti aktiivinen, mutta vältti kaikkia puolueita kuin ruttoa.

Näistä lähtökohdista minusta olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kouriutua Paasikiven-Kekkosen linjaan vakaasti vannova mallikansalainen ja Neuvostoliiton pelko olisi saanut minut kannattamaan Urho Kekkosta ja hänen hännystelijöitään. Mutta toisin kävi. Minusta kasvoi ylpeästi neuvostovastainen, jolle Kekkonen oli konna numero yksi.

Tarkastellessani omaa eloani, löydän selviä syitä miksi minusta tuli juuri tällainen. Tärkein kotoa saamani oppi oli, että ensin pitää selvittää asiat ja lukea mahdollisimman monen puolueen lehtiä, sen jälkeen miettiä ja muodostaa oma kantansa sekä lopuksi seistä sen kannan takana. Tällä opilla olen mennyt kuusi vuosikymmentä, eikä minulla ole ollut tarvetta peruutella tekemisiäni tai sanomisiani. En niellyt suomettuneisuuden vuosina virallista liturgiaa, vaan vastustin Neuvostoliittoa ja Kekkosta kummankin kaatumiseen saakka.

Oma mielipide syntyy monien tekijöiden vaikutuksesta ja yritän omalta osaltani seuraavilla esimerkeillä kuvata, miten ne vaikuttivat maailmankuvaani. Näitä esimerkkejä en oivaltanut täysin aikanaan, vaan myöhemmät kokemukseni ovat selittäneet niiden merkityksen.

Vuotta ennen koulun aloittamista minut laitettiin päiväkotiin. Eräänä päivänä päiväkodissa lauloin mummuni minulle opettamaa rallia Kerenskistä (alla kuten se minulle on opetettu):

Kerenski se leipoi suuren taikinan,

jauhot, suolot sotki kitaansa mahtavaan.

Hiivaksi hän aikoi pienen Suomenmaan.

Ai ai Kerenski, turha on sun toiveesi,

Suomi on jo vapaa maa – ryssän vallasta.

Tämän jälkeen meikäläistä vietiin nurkkaan ja sormi pystyssä taottiin kaaliin, ettei tuollaisia hävyttömyyksiä saa laulaa. Kerenski ei lähtenyt meikäläisen muistista, vaan jäi pysyväksi ralliksi. Onnekseni se ja muita samaan aikakauteen kuuluvia ”neuvostovastaisia” lauluja löytyi Talonpoikaisarmeijan lauluja levyltä, jonka hankin jo teini-iässä.

Ennen koulun alkua vanhempani tilasivat minulle Aku Ankan. Uskon, että sillä oli merkittävä vaikutus lukutaitoni kehitykseen ja myöhempään kirjallisuusharrastukseeni. Vasta muutama vuosi sitten minulle selvisi, että myös Aku Ankka oli poliittista. Olin 2010-luvun puolivälissä eräässä kirjallisessa paneelissa yhdessä kirjailija Katja Ketun kanssa ja siinä meiltä kysyttiin, miten olimme oppineet lukemaan. Kerroin omasta Aku Ankka -kokemuksestani.

Yllätyksekseni kymmenkunta vuotta nuorempi Katja Kettu sanoi, ettei heille tilattu Aku Ankkaa, koska se oli imperialistista propagandaa. Vasta siinä vaiheessa tajusin, että todellakin lapsuudessani Aku Ankkaa tilattiin porvarillisiin perheisiin, mutta vasemman laidan perheiden lapset saivat lukea sen kaverilla tai kirjastossa.

Yhtään vähempi merkitys kehitykselleni ei ollut partioharrastuksella, jonka aloitin samaan aikaan koulun kanssa ja se jatkui aina armeijaan menoon saakka. Minulla oli onni, että minun partiojohtajani kouluttivat meistä Baden-Powellin hengessä todellisia boy scout’eja. Minulle myöhemmin partiojohtajana partio oli kuin puolisotilaallinen nuorisojärjestö, jossa opeteltiin sissitaitoja ”jos niitä joskus tarvitaan”.

Viimeinen iso jakolinja minun sukupolvelleni oli yhtenäiskulttuurin päättyminen nuorisomuodissa 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Oli tehtävä valinta, mihin musiikkisuuntaukseen oma mielenkiinto kohdistui taikka pysyttävä kokonaan erillään.

50-luvun nuorisokulttuuri teki voimakkaan comebackin Suomessa vuonna 1977, lippulaivana Teddy and the Tigers ja rinnalla joukko muita bändejä. Minusta tuli fiftari. Faijan vanha 50-luvun nahkatakki näki päivänvalon. Tukka tötterölle ja valkoisissa koristossuissa kouluun kesät, talvet. Isot amerikanraudat, etelän rock’n’roll ja erityisesti Jenkki -purukumi olivat kaikki Amerikkaa. Se oli kapinaa Suomessa vallinnutta ummehtunutta poliittista järjestelmää ja Neuvostoliittoa vastaan.

Kuin kirsikkana kakun päälle amerikkalaiset valitsivat vuoden 1980 vaaleissa presidentiksi Ronald Reaganin. Suomessa media pilkkasi häntä entiseksi B-luokan elokuvien näyttelijäksi, joka osoitti suomalaisten täydellistä tietämättömyyttä niin Reaganista kuin Yhdysvalloista. Reaganin valinta teki minusta lopullisesti länsimielisen. Timo Soinia siteeraten ”lännenmies, Coltit molemmilla lonkilla”.

Toki suomalaisessa politiikassa oli muutamia minua kiinnostavia persoonia. Heistä korkeimmalle nousi jo tuolloin Georg C. (Jori Cee) Ehrnrooth ja hyvänä kakkosena tuli Veikko Vennamo. Kovaan kolmikkoon kuului myös Tuure Junnila. Kullervo Rainion merkityksen ymmärsin vasta aikuisiällä. Olin 12-vuotias, kun Kekkonen valittiin viidennelle kaudelle yhdeksän puolueen ehdokkaana. Seurasin valitsijamiesten ääntenlaskua televisiosta ja ymmärsin tuolloin, että suomalainen poliittinen järjestelmä oli läpimätä. Myöhemmin tajusin, että vuoden 1973 poikkeusvaalit olivat kuin totalitaarisessa valtiossa.

Kaiken tämän jälkeen oli selvää, ettei minua nähty 1980-luvun rauhanmarsseilla. Neuvostoliitossa kävin yhden kerran. Sekin oli työmatka joulukuussa 1990, jolloin kommunistinen järjestelmä oli jo käytännössä tullut tiensä päähän.

Elokuussa 1988 Tallinnassa järjestettiin Neuvostoliiton ensimmäinen kansainvälinen rockfestivaali. Siellä oli laaja joukko suomalaisia artisteja mm. nuoruusvuosieni yksi suosikkiyhtye – Sleepy Sleepers. Se oli järisyttävä kokemus, kun näin uutisissa tai jostain ajankohtaisohjelmassa Sakari Kuosmasen huutamassa lavalla: ”Eesti vapaaksi” ja satatuhatta nuorta ratkeaa hurraamaan. Se kosketti tuolloin ja saa edelleen aikaan vahvan tunnereaktion.

Hankin 1980-luvulla Akateemisen Karjala-Seuran hengessä Itä-Karjalan ja Inkerin pöytäliput, jotka olin asettanut puolitankoon. Näiden rinnalla minulla oli Viron lippu samaan tapaan puolitangossa. Muistan vahvasti Viron uuden itsenäisyysjulistuksen elokuussa 1991, jonka jälkeen Viron lippu nousi meidän perheessämme täyteen tankoon.

Nyt Kylmän sodan Suomen katsottuani, jäin miettimään miten identiteettini ja käsitykseni suomettuneisuudesta – Neuvostoliitosta ja Kekkosesta – olisivat voineet muodostua hyvinkin toisenlaiseksi. Jos olisin syntynyt kymmenen vuotta aiemmin, jos mummuni ei olisi opettanut pilkkalaulua Kerenskistä, jos vanhempani eivät olisi tilanneet Aku Ankkaa, jos partion sijaan minut olisi laitettu Nuoriin Kotkiin, jos fiftarimusiikin sijaan olisin valinnut uuden aallon musiikin ja rei’ittänyt poskeni hakaneulalla? Pienillä asioilla on merkitystä.

Onneksi kaikki meni niin kuin meni ja minä olen minä. Mitään en kadu – yhä edelleen ylpeästi neuvostovastainen.

+11
PetteriLeino
Sitoutumaton Helsinki

Pienyrittäjä, joka ottaa kantaa vain omissa nimissään.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu