Mistä julmuus on peräisin?

Hesari kirjoitti 21.2.2021 pääkirjoitussivulla otsikolla Koskelan murhenäytelmä pakottaa perusasioiden äärelle:

”(…) Filosofit ja kirjailijat ovat kuluttaneet paljon aikaa todistellakseen, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä tai perusluonteeltaan paha. Molempien ajatustapojen puolesta on esitetty painavia perusteluja. Ihmisissä on selvästi kyky niin käsittämättömään julmuuteen kuin suunnattomaan epäitsekkyyteenkin – joskus samassakin ihmisessä. Siksi on tärkeää, että yhteiskunta on rakennettu tukemaan sitä, mikä ihmisissä on hyvää ja hillitsemään ihmisen tuhoisia taipumuksia. Koskelan murhenäytelmän kohdalla ne tukirakenteet selvästikin pettivät.”

Näin tosiaan on. Ihmiset ovat sanattomia tämän ja muiden sellaisten tekojen edessä, joissa viattomaan uhriin kohdistetaan sadistista väkivaltaa. Miten sellainen ylipäätään on selitettävissä? Miten selittää se, että sama ihminen voi olla jossain yhteyksissä hyvä ja reilu, ja toissa yhteyksissä julma ja sadistinen? Ja miten tämän murhenäytelmän kohdalla selittää se, että uhri oli toistuvasti lähtenyt pahoinpitelijöidensä mukaan?

Yhteiskunnilla on olemassa rakenteet ja valtioilla lait, jotka on tehty hallitsemaan ja hillitsemään ihmisluonnon pahuudesta kumpuavaa käytöstä, mutta ne eivät ulotu ja ehdi aina ja kaikkialle. Jotta voitaisiin edes yrittää estää ääriteot, tarvitaan ehkä syvällisempää ymmärrystä siitä, mitkä ovat pahuuden perimmäiset sosiaalipsykologiset syyt.

Mitään yhtä ja helppo vastausta ei tietysti ole, mutta on näkökulma, jonka pohjalta sitä voi lähteä pohtimaan.

Ihmisten yksilö- ja ryhmäkäyttäytymistä säätelee geeniperimämme, joka alkoi muotoutua 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Noihin aikoihin ihmis- eli homo-sukuun kuuluvat apinaihmiset elivät laumoissa, joissa työn- ja ravinnonjako edellytti jonkinlaisia kaikkia koskevia sääntöjä. Tuo geeniperimä sisältyy yhä meihin kaikkiin ja vaikuttaa käyttäytymiseemme. Siitä kumpuaa pyrkimys alistaa muita väkivaltaisesti, mutta se mahdollistaa myös sopeutumisen lakeihin ja yhdessä sovittuihin sääntöihin ja jopa kyvyn puolustaa henkensä uhalla oikeudenmukaisuutta. Ihminen on läpikotaisin sosiaalinen olento, ja ”laumaan” kuuluminen on meille elinehto – vaikka se lauma kohtelisi meitä kuinka julmasti.

Ihmisyhteiskunta ja inhimillinen tietoisuus syntyi paljon myöhemmin, noin 100 000 – 60 000 vuotta sitten, kun metsästäjä-keräilijäheimojen toimeentulostrategia edellytti uudenlaista järjestäytymistapaa. Ihmisten oli opittava tulemaan toimeen ”kaikkien kanssa”, ei vain oman lähiyhteisön parissa. Ihmisten ja ihmisryhmien väliset väkivaltaiset yhteenotot ovat riski koko yhteisölle. Yhteiskunta tarvittiin kahlitsemaan apinaihmisen luontoa.

Ihminen ei synny vaan kasvaa ihmiseksi ihmisyhteiskunnassa, jossa hänet sosiaalistetaan, inhimillistetään. Ehkä yhteiskunnan tukirakenteet pettäisivät harvemmin, jos ymmärrystä, tietoa ja keskustelua ihmislajin synnystä ja ihmisluonnosta olisi laajemmin tarjolla.