Haloo Helsinki – olisiko aika ottaa ihmiset huomioon (vammais)palveluiden kehittämisessä?

Olen turhautunut ja vähän väsynyt. Veronmaksajana ja lukuisten julkisten palveluiden käyttäjänä koen harmilliseksi sen, että palveluiden kehittämisessä ei oteta asiakkaan todellisia tarpeita huomioon sekä sen, että sääntöjen ja kieltojen valvomiseen menee varmasti aivan tolkuton määrä rahaa ja resursseja.  Ennen varsinaista kiukunpurkaustani haluan kuitenkin mainita, että olen äärettömän kiitollinen kaikesta siitä avusta ja tuesta, jota perheemme saa. Harmituksessani on kyse siitä, että samat resurssit voitaisiin hyödyntää paremmin, ihmisläheisemmin ja asiakkaita kuunnellen.

Kerronpa esimerkin. Olin lasteni kanssa laivaristeilyllä. Saavuimme Olympiaterminaaliin ja tilasin Helsingin Matkapalvelusta jo hyvissä ajoin etukäteen inva-auton meitä vastaan. Sain kuulla, että Helsinki on muuttanut ”inva-autojen resursointia”, eikä pyörätuolissa olevan asiakkaan lisäksi kyytiin saa enää tulla kuin kaksi henkilöä. Inva-auto odotti meitä satamassa: ihan samanlainen iso invataksi, jolla aina ennenkin olemme matkustaneet. Laitoin siis lapseni tämän auton kyytiin ja otin itselleni toisen taksin, jolla köröttelin invataksin perässä kotiin: taksissa toki oli laskujeni mukaan viisi tyhjää istuinta, mutta kaupungin resursoinnin mukaan nämä eivät olleet käytössä. Muuten olisin voinut laittaa lapseni taksiin ja tulla itse julkisilla perässä, mutta minun piti olla tytärtäni kotona vastassa, sillä hän ei saa esim. ulko-ovea yksin auki tai takkia pois päältään. Niinpä tämä ”resursoinnin muuttaminen” maksoi minulle reilut 30 € ylimääräistä ja mietin asiaa myös vastuullisuusnäkökulmasta: onko vajaalla kapasiteetilla ympäriinsä ajelu edes kovin ekologista?

Olen yrittänyt saada selitystä tälle muutokselle, mutta turhaan. Näin nyt vaan joku päätti. Koen joskus voimattomuutta, kun en tavoita asioista vastaavia ihmisiä enkä saa selityksiä asioille. Voihan olla, että ymmärtäisin paremmin asioita, jos saisin kuulla edes perustelut.

Tyttäreni menee ensi vuonna lukioon. Hän on siis 16 ja oppivelvollisuuden piirissä. Kuitenkin hänen kouluavustajansa ja koulukyydit tulevat jatkossa vammaispalvelun kautta, eli minä joudun toimimaan avustajien työnantajana: hoidan rekrytoinnit, sumplin poissaolot jne. Päätöstä avustajatunneista ei voi tehdä, ennen kuin pääsy lukioon varmistuu. Vammaispalveluilla menee asioiden käsittelyssä aina pitkään, jopa kuukausia. Jos saamme päätöksen lukiopaikasta kesäkuun puolivälissä, on minun sen jälkeen tehtävä anomukset ja selvitykset ja odotettava päätöstä, jonka jälkeen voin aloittaa rekrytoinnin. Jokainen ymmärtää, että kiirehän siinä tulee. Tämä on absurdia, sillä oppivelvollisuuden vuoksi joku koulupaikka on kuitenkin nuorelle järjestyttävä, ja ysiluokan joulutodistuksen 9,6 keskiarvolla uskaltaisin olla melko toiveikas lukiopaikan suhteen. Mutta säännöt ovat mitä ovat, eikä kukaan huomio tässä muuta näkökulmaa.

Otan loppuun vielä esimerkin yksityisen ja julkisen sektorin toiminnan eroista. Vakuutusyhtiöiltä haetaan korvausta täyttämällä netissä tunnistautuneena lomake, johon kirjataan kulut ja valitaan tapahtumat pudotusvalikosta. Tositteet tulee säilyttää, mutta niitä ei tarvitse lähettää. Tekoäly varmasti avustaa prosessissa ja homma hoituu nopeasti, rahat tulee tilille yleensä kahden-kolmen päivän päästä. Sen sijaan, jos kaupungilta hakee jotain korvauksia ennalta sovituista asioista, pitää paperit lähettää kirjekuoressa lomakkeen kera ja niitä käsittelee sosiaalityöntekijä ja talouspalveluiden toimihenkilö. Työaikaa kuluu ja aikaa rahojen palautumiseen menee usein kuukausia.

Eräässä some-keskustelussa erityisnuoren äiti haki vertaistukea: ”Kuinka te jaksatte tämän loputtoman byrokratian ja vääntämisen kanssa”? Moni tuli kommentoimaan, että kaikista vaikeista asioista juuri tämä on se kaikkein raskain. Kun viranomaiset kohtelevat niin, että jokainen avunpyyntö olisi huijausyritys tai yritys saada itselleen jotain luksukseen verrattavaa. Kun jokainen asia pitää anoa moneen kertaan, eri luukuilta. Kun kukaan ei oikeasti välitä siitä ihmisestä kaikkein hakemusten, anomusten, lomakkeiden, kuulemisten ja selvitysten takana. Kun perheiden kokonaisvaltaista tilannetta ja yksiöllisiä tarpeita ei huomioida. Rahaan voidaan aina vedota, mutta palatakseni alkuperäiseen esimerkkiin: inva-auton kyyti maksaa kaupungille saman verran, oli sen kyydissä kolme tai neljä ihmistä.

Moni parjaa Kelaa ja sen toimimattomuutta, mutta minun kokemukseni Kelan kanssa asioinnista ovat pääosin myönteisiä – valitettavasti samaa ei voi sanoa Helsingin kaupungin tavasta kohdella asukkaitaan, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat erityistä tukea.