Järjestöjen tärkeä, mutta ristiriitainen rooli

Vammaislain uudistus. Uudet hyvinvointialueet. Koronan jälkiseuraukset. Muuttuneen maailmantilanteen aiheuttama taloudellinen taantuma. Eduskuntavaalit.

Elämme tilanteessa, jossa myrskyää monella rintamalla. Yhteiskunnallisesti tarkasteltuna harvinaisen moni asia on muuttumassa, mutta kukaan ei tarkalleen tiedä miten. Muutos on lähtökohtaisesti pelottava asia, ja kun siihen liitetään taloudellinen niukkuus ja päätöksentekijöiden erimielisyydet prioriteeteista, ei ole mikään ihme, että kukaan ei oikein tunnu tietävän, missä mennään.

Yksittäisten perheiden elämässä haasteita riittää inflaation, nousevien korkojen ja kalliin energian kurittaessa taloutta. Sairaaloissa kärsitään resurssipulasta ja opetustoimen puolelta tulee jatkuvia hätähuutoja kuormituksen takia.

Tässä tilanteessa kolmas sektori, eli erilaiset järjestöt kantavat enemmän vastuuta kuin varmasti ymmärretään tai kun alun perin on tarkoitettu. Silti samanaikaisesti järjestöt saavat enenevässä määrin kritiikkiä veikkausvarojen hyvepesusta ja väärin kohdennetusta toiminnasta.

Järjestöt kautta maan hoitavat ruoka-apua vähävaraisille, sote-järjestöt yrittävät saada ääntään kuuluviin ja potilaiden etujenmukaisia asioita näkyviin.  Me Leijonaemoissa olemme huomanneet, että yhä suurempi osa jäsenistöstämme elää erittäin haastavassa tilanteessa joko taloudellisista tai omaan jaksamiseen liittyvistä syistä johtuen.

Meiltä toivotaan kannanottoja valtavaan määrään asioita: vanhemmilla on suunnaton huoli siitä, että vaikeasti sairaita lapsia lähetetään hoitoon ulkomaille sairaalan resurssipulasta johtuen. Osa pelkää, mitä vammaispalvelulain säädökset tekevät perheen taloudelle. Moni omaishoitaja on joutunut pettymään hyvinvointialueiden takkuilevaan alkuun: tukia on jäänyt saamatta tai tuen määrää on laskettu.

Huolen määrä ja avuntarve on käsittämättömän suuri. Se on suurempi, kuin koskaan sinä aikana, kun itse olen järjestötyössä mukana ollut. Samaan aikaan, kun järjestöiltä odotetaan vastuunkantamista ja poliittisten muutosten jälkien paikkaamista, kiristetään meidän rahoitusta vuosi vuodelta ja kritiikki niukkojen varojen jakamisesta eri järjestöjen kesken kiihtyy.  Oma näkemykseni on se, että järjestöjen perustehtävää pitäisi tukea vahvemmin ja uusiin hankkeisiin suhtautua kriittisemmin.

Suomalaisissa järjestöissä tehdään hartiavoimin töitä sekä työntekijöiden että tuhansien vapaaehtoisten avulla, jotta ihmiset eivät väsähtäisi aivan kokonaan. Jotta kaikilla olisi ruokaa. Jotta kaikki saisivat sitä hoitoa, mitä heille kuuluisi.

Olisiko yhteiskunnan aika avata silmät ja tunnustaa tämä tilanne? Työtä on enemmän, kuin mihin julkinen sektori ja yritykset pystyvät. Jos monen ruohonjuuritasolla työtä tekevät järjestöt näivettyvät taakkansa alle, kasvaa kuorma monilla osa-alueilla merkittävästi.  Olisi aika, että järjestöille myönnettäisiin sellainen rahoitus, että ne voisviat kunnolla toimia hyvinvointialueiden tukena. Osaamista ja halua löytyy, mutta nykyisillä resursseilla meiltä vaaditaan mahdottomia.