Huomioita Antti Tuurin kirjasta Elämä isänmaalle

Lainasin pienen tauon jälkeen kirjastosta sotaromaanin, Antti Tuurin teoksen Elämä isänmaalle. Tiedusteluretki Lieksajärvelle heinäkuussa 1941 (Helsinki/Keuruu: Otava, 1988). En ole aikaisemmin kirjoittanut tällä areenalla lukemistani kirjoista, mutta miksipä en niin tekisi.

Tuuri oli saanut syksyllä 1986 14. Divisioonan historiikkitoimikunnalta tilauksen kirjasta, joka käsittelisi divisioonan vaiheita vuosien 1939–1944 sodan jatkovaiheen aikana. Hän pohjusti työtä haastattelemalla veteraaneja ja materiaalia syntyi 10 000 konekirjoitusarkkia, jotka sittemmin luovutettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle tutkijoiden ja kirjailijoiden käyttöön.

Hän itse teki materiaalin pohjalta kolmiosaisen kirjasarjan Rukajärventien suunnan taisteluista sekä elokuvakäsikirjoituksen, joka pohjautui säkyläläisen Pentti Perttulin kertomukseen tiedusteluretkestä, jonka hän teki aivan sodan alussa kiuruveteläisten miesten kanssa Lieksajärvellä, jonka luoteisrannalla sijaitsee Repola. Siltä pohjalta syntyi myös tässä tarkasteltava kirja.

Antti Tuurin kirjan ”Elämä isänmaalle. Tiedusteluretki Lieksajärvelle heinäkuussa 1941” kansikuva.

Pitkän suojeluskuntakokemuksen omaava talvisodan veteraani, Helsingin yliopistossa agronomiksi opiskeleva porvoolainen 25-vuotias reservinluutnantti Perttuli kuului Kevyt Osasto 2:een, jonka tuli toimia Repolan valtaamisen kärkenä.

Ensimmäisenä he sinne saapuivatkin vaan löytääkseen kylän, jonka punaiivana oli vetäytyessään polttanut, kuten monet muutkin itäkarjalaiset kylät; samaan tapaan kuin suomalaiset, jotka polttivat Kannaksen kylät vetäytyessään ensimmäiselle puolustuslinjalle kun punaiivana oli hyökännyt Suomeen 30.11.1939.

Perttuli oli itse mukana polttamassa Kanneljärven kylää, jolloin hän huomasi, miten helposti puu/hirsitalot palavat. Myös sillat tuhottiin, niin suomalaisten kuin punaiivanoidenkin toimesta. Mieleen tuli, etteivät ne Karjalaisten laulun sanat ihan hatusta temmattuja ole.

Perttuli ja muut muistivat, että Bobi Sivén oli ampunut itsensä Repolassa sen jälkeen kun Tarton rauhanneuvotteluissa oli päätetty, että Repola ja Porajärvi luovutetaan Neuvostoliitolle – eli siihen aikaan vielä Neuvosto-Venäjälle. Muistivat myös, että luoti, jolla Sivén oli itsensä ampunut, ommeltiin sittemmin Akateemisen Karjala-Seuran lipun nauhoihin.

Kun raja Iivanan puolelle oli ylitetty, hänen muistaakseen hänen miehensä eivät nähneet sitä minkäänlaisena ongelmana ja yleisemminkin kaikkien divisioonan miesten mielestä he olivat menossa ottamaan takaisin ne maat, jotka venäläinen oli meiltä talvisodassa ryöstänyt, ”ja samalla kurittaisimme hiukan vanhaa vainoojaa, joka oli vuosisadat suomalaista rääkännyt”.

Repolassa heille annettiin käsky ottaa haltuun Lieksajärven pohjoispään Virran kapeikko ja kun he sinne olivat päässeet, he saivat jatkokäskyn edetä Koroliin, Lieksajärven eteläpäästä itään sijaitsevan Tuusenjan kylän ja sitten Tšolkin kylän kautta. Koko matkanajan he jännittivät, mistä punaiivanan jälkijoukot avaisivat tulen, mutta kun he monen hankaluuden ja unen- ja muonanpuutteen jälkeen pääsivät Koroliin, kertaakaan niin ei ollut käynyt. Itsekin lukiessa jännitti, koska se alkaa.

Kun myöhemmin saatiin vankeja, heiltä kuultiin, että iivanat olivat muutamassa kohdassa odottaneet heitä, mutta jättäneet hyökkäämättä. Yksi odottavassa olleista ja vangituista oli karjalaismies ja mieleen tuli, etteivät itäkarjalaiset välttämättä halunneet suomalaisia ampua.

Vasta kun Koroli oli otettu haltuun ja alustavasti linnoitettu ja Perttuli päätti lähteä ryhmänsä pääosan kanssa Virralle, pääjoukon yhteyteen, punaiivana avasi tulen kun heidän kärkimiehensä alikersantti Sulo Kärkkäinen pääsi reitin varrella olevalle tuhoamattomalle sillalle.

Tulitus oli rankkaa, mutta he vastasivat tuleen. Kukaan muu kuin Kärkkäinen ei loukkaantunut tai kuollut, vaikka Perttuli jo uskoi monen miehen päätyvän Kiuruveden sankarihautoihin. Kärkkäisen luultiin kuolleen, mutta hänen ruumistaan lähdettiin etsimään, muttei löydetty. Mieleen tuli, mikseivät punaiivanat odottaneet, että isompi osa joukkoa olisi päässyt sillalle. Ehkäpä siihenkin vaikutti se, etteivät joukoissa mahdollisesti olleet itäkarjalaiset halunneet niin tehdä, muodon vuoksi piti vähän paukutella.

Kärkkäinen oli saanut useita konekiväärin luoteja toiseen reiteensä, mutta ei näyttäytynyt etsijöille, koska hän pelkäsi, että iivanat ampuisivat myös heidät. Sitten hän alkuun käveli kivääriinsä nojaten ja loppumatkan seitsemästä kilometristä konttasi ja ryömi takaisin Koroliin, jonne Perttuli oli ryhmänsä kanssa varmuuden vuoksi jo vetäytynyt. Loppuosa kirjasta on vielä lukematta, joten en vielä tiedä mitä sitten tapahtuu. Ajattelin kuitenkin, että voinhan minä silti huomioita esittää.

Siinä vaiheessa kun ryhmä oli vielä matkalla kohti Lieksajärven pohjoispään Virran kapeikkoa ja se oli ohittanut salmen, jonka sillat naapuri oli hieman kehnosti polttanut, Perttuli mietti, että rintamassa oli vielä sadan kilometrin aukko; hänen laskujensa mukaan siihen mahtuisi satatuhatta venäläistä miestä, jos yksi metrille pantaisiin. Tarkkana saivat kärkimiehet olla.

Perttulin ryhmään kuului 55 miestä, kaikki Kiuruvedeltä kotoisin olevia maanviljelijöitä ja talojen nuoria isäntiä, metsätyömiehiä ja sekatyömiehiä ja joku oli kauppiaskin.

Punaiivana ei ollut polttanut kaikkia, ilmeisesti hieman syrjässä olevia kyliä. Kaikkia itäkarjalaisia ei myöskään ollut pakotettu kolhooseihin, kylissä oli vielä kaksi- ja kolmekerroksisia karjalaistaloja, joista näki, että puna-armeija oli evakuoinut heidät ihan äskettäin. Perttuli ei muistanut, että Tšolkissa ”olisi ollut suuri kolhoosi, kauppa ja viinavarastokin, josta myöhemmin kirjoitettiin, kun suomalaisia joukkoja oli tullut Tšolkiin, eikä niitä muista meistä kukaan”.

Eivät he kuitenkaan valvovan silmän ulkopuolelle päässeet, siellä ja muutamassa muussakin kylässä tupien seinät oli päällystetty suomenkielisillä Totuus-lehdillä. Väsyneitä ryhmän miehiä ”huvittivat jo pienetkin asiat ja paatos, jolla Totuus-lehti todisteli suomalaisen työväen odottavan suurta vapauttajaansa, isä-Stalinia pian tulevaksi”. Mieleen tuli myös, että säilyneissä karjalaistaloissa ei välttämättä asunut enää sen omistajaperhe, tai jos asuikin, he saattoivat joutua majoittamaan sinne myös muita perheitä.

Oli lämpimiä ja aurinkoisia kesäpäiviä ja Perttuli ihaili kauniita maisemia. Järviä, jokia, harjuja, niemiä, ikimetsiä, joiden ympärille eivät kahden miehen kädet ulottuneet ja värikkäiden kukkien täyttämiä luhtaniittyjä. Ja paljon aapa- ja muita soita. Yhdellä heinäniityllä he näkivät viiden vapaasti laiduntavan hevosen ryhmän. Ne olivat työhevosia, isompia kuin suomenhevoset, ”tunnustelijat epäilivät, oliko suomenhevosen rotu täällä kommunismin jaloissa säilynytkään”.

Kun ryhmä oli Tšolkissa, joidenkin ulkorakennusten välistä juoksi hädissään oleva ja vauhkoontunut emoaan etsivä varsa. Miehet rauhoittelivat sitä ja arvelivat, ettei emäkään olisi kaukana. Pohtivat, että varsasta saisi koko osastolle muutaman päivän lihasopan ainekset, mutteivät raaskineet varsaa tappaa. Vielä ennen kuin he lähtivät Tšolkista, emäkin tuli metsästä ja varsa laukkasi sen luokse.

Perttuli kertoi myös ainoasta kerrasta, jolloin hän näki Mannerheimin. Hän oli mukana Helsingin upseerisuojeluskunnan kunniavartiossa Helsingin rautatieasemalla kun Kyösti Kallio oli luopunut presidentin tehtävästä ja lähtemässä kotiinsa Nivalaan.

Hän myös muisti sen, että Kallio oli talvisodan rauhansopimusta allekirjoittaessaan sanonut toivovansa, ”että häneltä kuivuisi se käsi, joka isänmaan puolesta sellaisen rauhansopimuksen Neuvostoliiton kanssa joutui allekirjoittamaan, ja syksyllä -40 hänellä oli ollut paha halvauskohtaus.”

Myöhemmin kerrottiin, että Kallio olisi tuupertunut Mannerheimin käsivarsille, ”mutta minusta tuntuu, että Kallio kaatui ja kenraalit nostivat hänet ylös; en nähnyt enää hyvin siihen, missä presidentti kaatui, edessä oli miehiä. Näin vain Kallion harmaan pään katoavan ja kenraalien valkoisten karvalakkien kumartuvan alas, ja sitten Kallio kannettiin pois. Ehkä Mannerheim oli häntä ensimmäisenä nostamassa ylös”.

Petri Minkkinen

Huom! Punaiivana ja iivana ovat minun käyttämiä termejä, Tuurilla niitä ei ole. Tuuri ei myöskään kirjoita vuosien 1939–1944 sodasta yhtenä ja samana sotana, mutta tekstistä ja ryhmän miesten ajatuksista kyllä näkyy ja huokuu, että sellaisena se hahmotettiin. Huomioi myös se, että kuvassa valkoisella kirjoitettu kirjan nimi ja kustantaja näkyvät ehkä kehnosti.

+1
pminkkin
Sitoutumaton Helsinki

Valtiotieteiden tohtori, tutkija, tietokirjailija ja Tiede- ja taideyhdistys KAKTUS ry:n puheenjohtaja

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu