Elämäntapamme hukuttaa meidät läskivuoren alle

Ongelma

Jokaisen elävän olion vääjäämätön kohtalo on joskus kuolla. Kaikki muinainen elämä ei ole kuitenkaan vain pyyhkiytynyt pois jättämättä mitään jälkeensä, vaan osa merten orgaanisesta aineksesta on maan kuoressa kypsynyt hitaasti öljyksi ja maakaasuksi, joiden energian valjastamiseen nykyinen sivilisaatiomme perustuu.

Fossiilienergia sinkoaa koneita taivaalle ja antaa energiaa miljooniin polttomoottoreihin, mutta kun koneet liikkuvat ja liikuttavat, ihmiset passivoituvat fyysisesti. Omin lihasvoimin liikkumisesta on tullut marginaalista puuhaa, se on nykyään anakronismi, joka viittaa esimodernin aikakauden kehittymättömyyteen.

Olemme saapuneet pisteeseen, jossa fossiilienergian hyödyntämiseen perustuva elämäntapa on tuottanut vauraimmille yhteiskunnille niin korkean elintason, että se alkaa näkyä jo elämänlaadun heikkenemisenä. Tavarapaljouden ja moottoroidun liikkumisen keskellä kansat lihovat ja diabeteksen tapaiset elintasosairaudet yleistyvät hälyttävästi. Myös meistä suomalaisista, kansallisen omakuvamme mukaan vaatimattomasta ja sitkeästä työkansasta, on tullut huonokuntoisia pullukoita.

Ylipaino ja heikko fyysinen kunto ovat seurauksia, joita kulttuuriset ja yhteiskunnalliset syyt selittävät. Elämäntapaamme syvälle juurtunut fyysinen passiivisuus on mielestäni keskeisin juurisyy sille, että yhteiskuntamme alkaa hiljalleen hukkua läskivuoren alle. Tietenkin myös epäterveellisen ruoan ja helppojen kalorien saatavuudella on oma suuri osuutensa, kuten eilisen Hesarissa ansiokkaasti kerrottiin.

Elämäntapaamme on juurtunut hämmästyttävän nopeasti fyysinen passiivisuus, joka on Homo sapiensin kehityshistoriaa tarkastellen hyvin epäluontaista. Afrikan savanneilta alkanut evoluutio on antanut Homo sapiensille pitkänmatkan juoksijan fysiologian. Jatkuva istuminen on lajillemme luonnotonta, ja elämäntapaamme juurtunut fyysinen passiivisuus ja vähäinen liikkuminen ovat myrkkyä ihmisen ruumiille ja mielelle.

Fossiilikapitalistiseen kulttuuriimme juurtunutta fyysistä passiivisuutta ja sen seurauksia vastaan voidaan kuitenkin kamppailla. Helpoiten se onnistuisi luomalla ja edistämällä tietoisesti kulttuuria, jossa liikkuminen pyritään integroimaan luonnolliseksi osaksi kansan arkipäivää. Tällaisen kulttuurin synnyttämisen tiellä on kuitenkin useita esteitä.

Liikunnalliseen elämäntapaan on helpointa oppia lapsuudessa. Valitettavasti suomalainen kulttuuri on juhlapuheista huolimatta monessa mielessä suorastaan liikuntavihamielinen. Kontrolliyhteiskunnan lasten on vaikeaa löytää tilaa spontaaneille peleille ja leikeille, jos taloyhtiöiden pihanurmikot ovat täynnä ”PELAAMINEN KIELLETTY!” -kylttejä ja kuntien omistamille kentille on maksullisten harjoitusvuorojen ulkopuolella pääsy ehdottomasti kielletty. On hyvin tekopyhää kauhistella pleikkarin ääressä viihtyviä lapsia ja teinejä, jos nimbyilevä naapurusto ei siedä skeittipuistoa lähistöllään ja aikuiset käskevät taloyhtiön pihanurmella palloa potkivia lapsia painumaan muualle.

Jos pihapelikulttuuria ja päivittäisen liikkumisen tapaa ei synny, lapset menettävät parhaan herkkyysikänsä liikunnallisten taitojen oppimiselle, eikä liikunnallinen elämäntapa pääse juurtumaan otollisessa iässä. Harva lapsena vähän liikkunut löytää liikunnan kipinää enää vanhemmalla iällä, joten lapsuus ja nuoruus ovat ensiarvoisen tärkeitä elämänvaiheita liikunnalliseen elämäntapaan oppimisen kannalta.

Nyt aikuisuuden kynnykselle päässyt sukupolvi saattaa olla jo menetetty tapaus. Niin voi ainakin päätellä valtakunnallisista varusmiesten Cooperin testin tuloksista, jotka ovat olleet suoraan sanottuna järkyttävän heikkoja. Armeija, jonka Cooperin testin keskiarvo on 2400 metriä, ei ole taistelukelpoinen – ei sodankäynti ole vielä niin paljoa mullistunut, etteikö taistelukentällä enää tarvittaisi edes kohtuullista fyysistä kuntoa.

Maanpuolustukselliset näkökohdat ovat kuitenkin huolista pienempiä fyysisen passiivisuuden yhteiskunnallisia seurauksia tarkasteltaessa.

 

Ratkaisut

Ylipaino on yhteiskunnallinen ongelma, joka rasittaa kansantaloutta ja kuormittaa terveydenhuollon niukkoja resursseja. Ylipaino voi olla (ei se läheskään aina ole) ongelma yksilölle, jos se heikentää itsetuntoa, vähentää hedelmällisyyttä tai vaikeuttaa pariutumista jne. Ylipaino ja sen juurisyy fyysinen passiivisuus ovat siis ongelmia, jotka tulisi ratkaista, jotta niin yhteiskunta kuin yksilötkin voisivat voida paremmin.

Koska kyseessä on tiettyjen kulttuuristen logiikoiden tuottama ja syvälle kollektiiviseen elämäntapaamme juurtunut ongelma, ei sitä voida ratkaista moralisoimalla tai häpäisemällä yksilöitä. Yksilön syyttäminen siitä, että on olemassa fossiilikapitalistinen elämäntapa johon me kaikki olemme enemmän tai vähemmän sosiaalistuneet, on mieletöntä. Jokaisella yksilöllä on tietenkin myös vastuuta itsestään, mutta koska ongelma on yhteiskunnallinen, sen selättäminen vaatii yhteiskunnallisia ratkaisuja – ei riitä, että yksilöitä kannustetaan tsemppaamaan ja käärimään hihat.

Kuten jo edellä mainitsin, pidän tärkeimpänä vastalääkkeenä ylipainoa ja fyysistä passiivisuutta vastaan tietoisia pyrkimyksiä integroida liikunta osaksi ihmisten arkipäivää. Tällaisen kulttuurin ja sen käytäntöjen rakentamisessa menee tietenkin aikaa, mutta jostain on aloitettava. Uudenlaisen liikunnallisemman kulttuurin rakentaminen tarvitsee sekä valtiotason ohjausta että ruohonjuuritason paikallista aktiivisuutta ja kokeilukulttuuria. Liikunnallisempi kulttuuri ei synny hallinnollisella mahtikäskyllä, mutta se voi toisaalta syntyä vain, jos yhteiskunta luo aktiivisesti puitteita kansan liikuttamiseksi.

Koska liikunnalliseen elämäntapaan on helpointa sosiaalistua lapsena, on suurimmat yhteiskunnalliset panokset laitettava siihen, että lapset liikkuvat tarpeeksi arjessaan. Tämän saavuttamiseksi voisi esimerkiksi lisätä yhden viikkotunnin liikuntaa vaikka jokaiselle peruskoulun luokalle. Se varmasti maksaisi jonkin verran rahaa, mutta jos lapset eivät totu liikkumaan, se tulee maksamaan tulevaisuudessa vielä paljon enemmän.

Myös sellaisia liikuntapaikkoja on rakennettava, minne lapsilla ja nuorilla on matala kynnys tulla, eivätkä tulijoita tervehtisi perisuomalaiset KÄYTTÖ KIELLETTY-kyltit. Jokaisella taajamalla tai lähiöllä olisi hyvä olla yksi kuntalaisten vapaassa käytössä oleva ”miniurheilupuisto”, jossa olisi vaikkapa yksi tekonurmikenttä, pieni koriskenttä, sählymaaleja ja skeittipuisto. Tällaiseen paikkaan pitäisi päästä pelaamaan ja liikkumaan ilman maksullista kentän varausta, kunhan sitoutuu muutamiin perussääntöihin, kuten siihen ettei paikkoja hajoteta, ja jos hajotetaan, niin sitten korjaustyöt maksetaan omasta pussista.

Mistä rahat, kuulen jonkun jo puhisevan. Kuten kaikki tiedämme, valtio maksaa vuosittain miljardeittain ympäristölle haitallisia tukia. Jos viisaat poliitikkomme kehtaisivat leikata näistä haitallisista tuista edes kymmenyksen ja korvamerkitä sen yhteiskunnalle hyödylliseen liikunnan edistämiseen ja liikuntapaikkojen rakentamiseen, päästäisiin jo hyvään alkuun. Loppujen lopuksi kyse on arvovalinnoista – laittaako rahaa turpeentuotannon tapaisen kuolevan ja haitallisen lilliputtialan tukiin vai lasten ja nuorten liikuntaan?

Tietenkin liikunnallisemman kulttuurin luominen tarkoittaa paljon muutakin kuin panostuksia suorituspaikkoihin. Esimerkiksi Turun kaupunki rekrytoi paraikaa projektityöntekijää kehittämään kaupungin lukioihin ja ammattikouluihin liikunnallisempaa kulttuuria yhdessä opiskelijoiden kanssa. Muut kunnat voisivat ottaa tästä koppia. Myös meidän vanhempien vastuulla on opettaa lapset kulttuuriin, jossa ihan jokaista kahden kilometrin matkaa ei tehdä mukavuudenhaluisesti autolla. Jo ekaluokkalainen on tarpeeksi iso kävelläkseen tai pyöräilläkseen kahden kilometrin koulumatkan, eikä pieni omin voimin liikkuminen tee lapsille yhtään pahaa.

Liikunnallisemman kulttuurin luominen edellyttää myös sitä, että liikuntanäkökulma otetaan huomioon kaikessa päätöksenteossa. Liikkumisen edellytyksiä voidaan parantaa esimerkiksi fiksulla kaavoituspolitiikalla. Jos euron sijoittaminen pyöräilyyn tuo kahdeksan euron hyödyt, luulisi pyöräilyn ja erityisesti työmatkapyöräilyn edistämisen olevan lähes jokaisen kunnan tavoitteena.

Sanna Marinin hallituksen veroetu työsuhdepyörän hankkimiseksi on hyvä alkusysäys kulttuurille, jonka keskiössä on ajatus siitä, että terveiden ihmisten tulisi liikkua omin lihasvoimin niin paljon kuin mahdollista.

 

 

 

 

 

pmjamsa

Epäortodoksisesti jonkin sortin sosialisti. Kotoisin Vantaan suburbiasta, elää kitkuttelee Suomen Turussa. FM 2014.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu