Talousmetafyysinen aikakausi ja sen loppu

Modernin aikakauden maailmanhahmotuksen ytimessä on talous. Maailmaa hahmotetaan talouden käsittein ja kaikki voidaan ajatella taloutena. Tällaista ajattelu- ja maailmanhahmotustapaa voidaan kutsua talousmetafysiikaksi.

Filosofian tohtori Jakke Holvas määrittelee väitöskirjassaan talousmetafysiikan ajattelulaaduksi, joka ilmoittaa, että kaikki on pohjimmiltaan taloutta ja ei-talous on idealismia ja romantiikkaa. Talousmetafysiikassa talous ja talouden kovat faktat ovat siis annettuja ajattelun lähtökohtia, joita ei tarvitse selittää, mutta joilla voidaan puolestaan selittää ja oikeuttaa lähes mitä tahansa.

Talousmetafyysisessä maailmanhahmotuksessa talous on siis kyseenalaistamaton realiteetti.  Talous on reunaehto, jolla itsellään ei ole reunaehtoja. Talous sanelee ehtoja, muttei itse suostu ehdollistetuksi.

Yhteiskunnallinen arkijärkemme on talousjärkeä. Kulttuurissamme kaikkein relevanteimmaksi tiedoksi arvostetaan taloustieteellisesti artikuloitu tieto. Taloustiede on herratiede ja kulttuurissamme viisauden aura on varattu yksistään niille, jotka osaavat puhua asiantuntevan oloisesti taloudesta. Ainoa viisauden muoto, jonka kulttuurimme tunnistaa on siis talousviisaus – meillä ei ole yhteiskuntaviisaita tai historiaviisaita vaan vain ja ainoastaan talousviisaita, joiden edessä rahvaan on syytä tuntea kunnioitusta.

Koska talous on meille realiteettien realiteetti, on talouspuheen ja taloudellisten intressien haastaminen erittäin vaikeaa – se on vähän kuin olisi yrittänyt keskiajalla argumentoida teologiaa vastaan. Talouden arvovapaiksi ymmärrettyjä intressejä vastaan asettuvat saavatkin herkästi naiivin idealistin tai vaarallisen haihattelijan leiman. Jos taloudellinen intressi ja vaikkapa ekologiset arvot joutuvat törmäyskurssille, taloudellinen intressi voittaa oletusarvoisesti aina; talous on realiteetti, ekologia ei.

Alamme kuitenkin lähestyä hetkeä, jolloin talouskeskeisen maailmanhahmotuksen perimmäinen metafyysisyys tulee esiin. Metafyysinen maailmankuva joutuu kasvokkain materiaalisten realiteettien kanssa. Materialismi, siis luonto, alkaa muistutella olemassaolostaan, kun planeetan ekosysteemit alkavat horjua ja tarjoavat aiempaa niukempia elämänehtoja. Luonnontieteilijät ovat puhuneet tästä jo pitkään, mutta vielä toistaiseksi heitä ei ole otettu tosissaan – luonnonlait eivät ole olleet talousmetafyysiselle ymmärryksellemme samalla tapaa pakottavia lakeja kuin talouden rautaiset lait.

Talousmetafysiikan ote kirpoaa

Talousmetafysiikka on tyydyttänyt kahta tarvetta. Ensinnäkin se on antanut käsitteelliset työkalut maailman selittämiselle, eli taloustieteellisen diskurssin. Toisekseen se on antanut kulttuurillemme arvostuksen kohteen, eli talouden ja talouskasvun. Talousmetafysiikka on siis onnistuneesti vedonnut niin järkeen kuin sydämeenkin. Se on vaikuttanut tapoihimme tietää ja kokea maailmaa. Jos haluamme kehittää kulttuuriamme talousmetafyysisestä vaiheesta eteenpäin, on paitsi astuttava ajattelussa metafysiikasta tieteeseen, myös keksittävä uusia arvostuksen kohteita talouden tilalle.

Talousmetafysiikan ote meistä on jo heikkenemässä. Järjen tasolla meidät pakotetaan ymmärtämään, että luonnontieteellisen tiedon on pakko sanella taloudelle rajat, tai muuten sivilisaatiomme materiaalinen perusta tuhoutuu. Tämän näytämme oppivan vasta äärimmäisen pakon edessä, mutta opimme kuitenkin. Vaikka talousmetafysiikka kalvaa vielä aivojamme ja ajatteluamme, saattaa sen ote sydämistämme olla jo hellittämässä.

Talousmetafysiikan ote sydämistämme on kirpoamassa sen takia, ettei talous ole pystynyt lunastamaan lupauksiaan entiseen tapaansa. Taloudellisten eliittien suoltama uusliberaali talouspuhe on menettänyt finanssikriisin jälkeen utooppista tehovoimaansa. Talousliberalismin retoriikka onkin muuttunut paljon viimeisten 25 vuoden aikana. 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun ensimmäisinä vuosina turboglobalisaation airuet maalailivat utooppisia visioita siitä, miten kaikki ihmiset ja kansakunnat voisivat globalisoituvien markkinoiden imussa rikastua ja tulla onnellisiksi.

Kukaan ei ole kehdannut suoltaa sellaista retoriikkaa enää pitkään aikaan. Viimeistään finanssikriisistä lähtien vallalla on ollut sellainen puhe, että kapitalistinen maailma ei ehkä lopulta olekaan kovin kiva ja oikeudenmukainen, mutta sille ei ole olemassa minkäänlaisia vaihtoehtoja. Se ei ole emotionaalisesti kovin puhutteleva viesti.

Koska pääoma ei enää lupaa meille laadullisesti parempaa tulevaisuutta, emotionaalinen sitoutuminen sen vaatimuksiin muuttuu alati vaikeammaksi. Taloudesta on tullut rakastettavan luojajumalan sijaan vanhatestamentillinen käskyttäjäjumala, joka vaatii kuria, uhrauksia ja kuuliaisuutta. Kun talousretoriikka ja reaalikapitalismi eivät enää lupaa ihmisille radikaalisti parempaa elämää, on elämän merkityksellisyyttä etsittävä muista lähteistä kuin taloudesta ja sille uhrautumisesta.

Ehkä taloustieteellisesti ilmaistuna talouskasvun rajahyöty on jo tullut vastaan: onnellisuutemme ei enää kasva samassa suhteessa talouskasvun kanssa. Ehkä parempi ja mielekkäämpi maailma saataisiin jakamalla talouden hedelmät tasaisemmin, ei kasvattamalla kakkua entisestään.

Talousmetafysiikan jälkeen

Ajatus taloudesta kaiken muun yhteiskunnallisen yläpuolelle kohonneena sfäärinä on vain pari sataa vuotta vanha. Talousmetafysiikka ei siis ole ylihistoriallinen käsitteellistämisen ja kokemisen tapa, ja sen valta aivoihimme ja sieluihimme on nyt horjumassa. Sen valta meistä moderneista ihmisistä on kuitenkin vielä niin vahva, että meidän on ehkä vaikea kuvitella maailmaa, jossa taloudella olisi jonkinlaiset tieteellisesti määritellyt rajat ja jossa talous olisi väline, ei itseisarvo. Miltä tällainen maailma voisi näyttää?

Se olisi maailma, jossa A-studiossa maailmaa ja sen perimmäisiä realiteetteja eivät selittäisi ekonomit, vaan luonnontieteilijät. Se olisi maailma, jossa taloustiede olisi läpikäynyt jonkinlaisen reformaation, jonka seurauksena taloustieteilijät kiinnittäisivät huomiota reaalisten resurssien riittävyyteen eivätkä hourailisi loputtoman kasvun mahdollisuudesta. Se olisi maailma, jossa talous olisi yhä tärkeä asia, muttei enää itsestään selvä ykkösprioriteetti, jonka intresseille kaikki muu alistettaisiin.

Uskon, että tämänkaltainen maailma ei ole ainoastaan mahdollinen, vaan se on jo syntymässä. Jo tämän vuosisadan aikana ihmetellään vulgaaria aikakautta, jolloin kaiken uskottiin olevan taloutta ja kaikki oltiin valmiita uhraamaan talouskasvun takia.