Kuolemaa ei ole

Rauni-Leena Luukanen kirjoitti 1984 kirjan Kuolemaa ei ole. Se sai minut uskomaan jälleensyntymiseen. Olen sen jälkeen lukenut useita jälleensyntymistä koskevia kirjoja. Eniten olen oppinut Michael Newtonin kirjoista Sielujen matka ja Sielujen kohtalo. Niissä kerrotaan, mitä sielulle tapahtuu kehon kuolemisen jälkeen ja miten sielu valmistautuu seuraavaan syntymiseen yhdessä sieluperheeseen kuuluvien sielujen kanssa.

Olen käynyt regressioterapiassa ja kysynyt selvänäkijöiltä edellisistä elämistäni ja saanut tietoa lukuisista edellisistä elämistä ja niissä vaikuttaneissa tämän elämän tutuista henkilöistä. Olen oppinut huomaamaan, että samaan sieluperheeseeni kuuluvat henkilöt ovat olleet mukana lukuisissa entisissä elämissäni.

Tämä jälleensyntymä ajatus on tuonut minulle lohtua monella tapaa sukulaisteni kuolemiin liittyen. Isäni vanhempi veli Yrjö Liikala kuoli päivää välirauhan sopimisen jälkeen 1944 purkaessaan suomalaisten omaa miinakenttää, koska yksi miina oli jäänyt merkitsemättä miinakarttaan. Yrjö oli aavistanut etukäteen oman kuolemansa ja oli sen päivän aamuna sanonut pioneerikavereilleen, että hänen käy tänään huonosti. Myös keittiölotta oli varoittanut Yrjöä sinä aamuna. Kävin keväällä 2013 meedion luona ja Yrjö-sedän henki ilmestyi sinne. Sanoin meedion välityksellä Yrjölle, että me seuraavan polven sukulaiset ajattelimme, että hänellä jäi elämä elämättä. Yrjön vastaus siihen oli, että kyllä hänellä on ollut kädet täynnä töitä henkimaailmassa. Yrjö oli paikalla myös kun kävin tämän vuoden alussa samalla meediolla kuin isäni ja äitini kuoleman jälkeen. Yrjö kertoi joutuneensa kuolemansa jälkeen kiireelliseen tehtävään, koska hän ohjasi äkkikuolleita valoon ja toimi tavallaan kuolleiden henkien ambulanssikuskina.

Isäni kuoli marraskuussa 2015 ja meitä oli neljä hänen poikaansa ja kaksi pojanpoikaa kuljettamassa joulukuussa hänen arkkuaan kohti hautaa. Siinä matkalla minä tunsin ikään kuin isä olisi sanonut, että kylläpä on hyvät pojat kuljettamassa häntä hautaan. Minulla oli siihen aikaan toinen olkavarsi kipeä ja olin lykännyt Kalevalaiselle jäsenkorjaajalle menoa hautajaisten yli. Jäsenkorjaaja sanoi minua hoitaessaan, että isäni henki on siellä paikalla ja minä kysyin ensimmäiseksi, oliko isä sanonut niin hautausmaalla. Isä vahvisti sen ja me kävimme läpi yhteisiä tapahtumia meidän perheessämme. Kävin myöhemmin myös meedion luona sen jälkeen, kun olimme palanneet vaimoni kanssa Tukholman matkalta. Minulla oli ollut huonot kävelykengät jalassa ja kun kerroin selkäkivusta isälleni meedion välityksellä, niin isä kehotti minua ostamaan kunnon kävelykengät, koska minulla on siihen varaa. Kävimme läpi myös selkäkipujen aiheuttajia ja venyttelyn merkitysestä ja kumpikin meistä totesi sen jääneen vähemmälle kuntoilun yhteydessä.

Äitini kuoli tammikuussa 2020 ja hänen henkensä ilmestyi paikalle monen selvänäköisen ystäväni luona. Kävin sitten saman meedion luona, jossa olin käynyt isäni kuoleman jälkeen. Meedio kertoi, että äitini oli pyrkinyt hänen luokseen jo edellisenä iltana, mutta hän oli sanonut äidille, että minä olen varannut istunnon seuraavalle päivälle. Meedio oli piirtänyt valmiiksi kahden edesmenneen sukulaiseni kuvat ja sanoi myös heillä olevan asiaa minulle. Kun olimme käyneet läpi äidinpuoleisen serkkuni ja isän siskon keskustelut, äitini kiirehti omaa vuoroaan ja kysyi meediolta, että pitääkö henkimaailmassakin ottaa vuoronumero. Äitini kertoi meedion välityksellä tarinan siperialaisesta shamaanista, joka hoiti jokea pitkin matkustaneita asukkaita. Keran tuli sitten äiti tyttärensä kanssa ja he jäivät asumaan shamaanin lähistölle. Kun sitten tämä äiti kuoli, niin shamaani otti tämän tytön huostaansa. Kun shamaanille alkoi tulla ikää, niin hän alkoi etsiä itselleen oppipoikaa ja kun sellaista ei tuntunut löytyvän, niin hän otti tämän tytön shamaanioppilaakseen. Kun meedio ihmetteli, miksi äitini kertoi sen tarinan, äitini vastasi minun olleen sen shamaanin ja hänen olleen sen oppitytön. Äiti kertoi ihmetelleensä minun synnyttyä, miksi minä olen niin tutun tuntuinen. Äitini sanoi vielä lopuksi, että jos minä alan tässä elämässä shamaaniksi, hän voi olla ”oppityttöni”.

Tämä jälleensyntymäajatus on tuonut minulle eniten lohtua isosiskoni Mirjan kuolemaan liittyen. Mirja oli syntynyt ja kuollut samana päivänä 1947 kolme vuotta ennen minun syntymääni. Minä opin lukemaan viisi vuotiaana kun seurasin minua kahta vuotta vanhemman isoveljeni aapisen lukua hänen olkapäänsä takaa. Kun opin lukemaan, niin minä luin ensin sanomalehtien sarjakuvia ja urheilutuloksia. Etsin sitten kotoani muuta luettavaa ja löysin isoveljeni Lapsuuden kultaisen kirjan. Siihen oli merkitty isoveljeni tietojen lisäksi myöhemmin meidän kolmen pikkuveljen syntymäajat. Ihmettelin sitten, miksi ennen isoveljeäni oli merkitty nimi Mirja ja hänelle sama syntymä- ja kuolinpäivä. Kun kysyin sitä ihmetellen äidiltäni, hän meni vakavan näköiseksi ja sanoi, että siinä kävi sillä kertaa niin. Ymmärsin viisivuotiaan vaistolla, että se oli äidilleni kipeä aihe, enkä puhunut siitä enää mitään. Vanhempani olivat muuttaneet Sodankylään vuoden 1947 ja Mirjan haudalle laitettiin sen ajan tapaan aluksi vain puinen risti. Se sitten lahosi Sodankylässä ollessamme eikä Mirjan hautaa löytynyt sitten enää 1960-luvulla, kun kävimme Vimpelin hautausmaalla. Sovin sitten isäni kuoltua äitini ja sisarusteni kanssa, että isän hautakiveen kaivetaan myös Mirjan tiedot, jotta kaikki sukulaisemme tietävät Mirjan syntymästä ja kuolemasta.

Kävin parikymmentä vuotta sitten Trainers’ Housen valmennusohjelman. Yhdessä jaksossa Jari Sarasvuo sanoi meille kurssilaisille, että hänen assistenttinsa jakaa meille paperinenäliinat, koska hän soittaa niin surullista musiikkia, että kohta niitä nenäliinoja tarvitaan. Minä totesin itsekseni, ettei niitä kannata ainakaan minulle jakaa, koska ei sellaista musiikkia olekaan, joka saisi minut itkemään. Toisin kuitenkin kävi, sillä kun Sarasvuo laittoi soimaan laulun Varpunen jouluaamuna ja tultiin kohtaan, jossa lintu sanoo, ettei se ole tästä maailmasta vaan veljesi taivaasta, minä purskahdin hillittömään itkuun. Kun sitten minulla kysyttiin, mitä minä itken, niin sanoin itkeväni sitä surematonta surua Mirjan kuolemasta.

Minulle on kaksi luottamaani selvänäkijää kertonut viime vuonna, että Mirja on syntynyt uudelleen ja minä tunnen hänen inkarnaationsa. Olin käynyt tämän henkilön kanssa jo aiemmin eheyttäviä  keskusteluja Mirjan kuolemasta eikä meistä kumpikaan tiennyt, että keskustelimme hänen edellisestä elämästään ja kuolemastaan.

Ihmeellistä on elämä ja kuolema siinä välissä.

Pokela
Sitoutumaton Espoo

Olen yrittäjä omistamassani Oivaltamispalvelut Oy:ssä. Tarjoan sen puitteissa Yritys- ja elämänpolun valmennusta.

Yritysvalmennuksessa keskityn tällä hetkellä tekoälyn hyödyntämiseen liiketoiminnan kehittämisessä,

Sovellan Elämänpolun valmennuksessani elintapalääketiedettä, positiivista psykologiaa ja ratkaisukeskeistä valmennusta
https://www.oivaltamispalvelut.fi/

Olen koulutukseltani kauppatieteiden maisteri ja tein 40 vuotta töitä eri yritysten tieto- ja taloushallintotehtävissä sekä liikkeenjohdon konsultointitehtävissä. Eläkkeelle jäätyäni olen toiminut useiden yhdistysten hallituksessa, olen kirjoittanut viisi kirjaa ja tehnyt noin 160 Paulin pakeilla haastatteluohjelmaa, joita on katsottu tähän mennessä yli miljoona kertaa. Olin mukana Suomen Asumisen Apu ry:n hallituksessa. Kehitimme siellä Ikääntyneiden henkilöiden asumiseen ja yksinäisyyteen liittyviä ratkaisuja. Olin mukana myös Luontaishoitoalan Foorumi Ry:n hallituksessa ja toimin yhdistyksen talousvastaavana.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu