Jarrut päälle liittovaltioajattelulle!

Toiveet olivat suuret kun Euroopan Hiili- ja Teräsunioni perustettiin. Kaksi entistä vihanpitäjää oli saatava neuvottelupöydän ääreen, oli löydettävä rauhanomaiset ratkaisut. Ja usko lisääntyi, kun EU syntyi, kasvoi ja laajeni. Euroopasta on muodostunut rauhan tyyssija. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välinen aika oli vain kaksi vuosikymmentä, nyt on tultu toimeen ilman sapelinkalistelua jo runsaat puoli vuosisataa.

Mutta ei kaikki hyvin ole. Nyt eletään keskellä tosivakavaa talous- ja finanssikriisiä. Irlantia on tuettu, Kreikan avustusvaatimukset tuntuvat mitaamattomilta, Italian ja Espanjan tilannetta seurataan. Veronmaksajat asiansa hyvin hoitaneissa maissa alkavat hermostua, ja sen mukana myös poliittiset päättäjät. Yhä enemmän kritisoidaan sitäkin, onko osattu tehdä oikein ja  osataanko lähitulevaisuudessakaan.

Kaikella on kuitenkin taustansa,  kaikkea ei aikanaan osattu ottaa huomioon. Päämäärät ovat kyllä olleet hyvät: vapaa ihmisten ja pääomien liikkuvuus päällimmäisinä,yhteisen rahan, euron luominen seuraavana, pyrkimys yhteiseen turvallisuuspolitiikkaan jne. Niissä ei sinänsä mitään pahaa ole.

Mutta miksi kaikessa ei ole onnistuttu, miksi nyt eletään kriisitunnelmissa? Kun on tehty isoja päätöksiä, kokonaisten kansakuntien ja niiden kansalaisten elämään vaikuttavia, onko osattu olla perusteellisia ja ennen muuta realisteja? Tätä kysymyksenasettelua on syytä korostaa varsinkin nyt, kun monien mielestä on oltava valmiit ottamaan seuraavakin askel, siirtyminen eurooppalaiseen liittovaltioon, jonka avulla nykyongelmat ratkottaisiin.

Mennään siis realiteetteihin, sillä nyt on miettimisen ja kenties myös jarrujen päällelyömisen aika. USA liittovaltiona, johon monet viittaavat, on nimittäin perusrakenteeltaan kokonaan toinen kuin mihin Euroopassa päädyttäisiin. Me emme  ole lainkaan samanlainen perhekunta kuin on USA Atlannin toisella puolella.

Me olemme eri kansoja ja kansallisuuksia. Olemme eri näköisiä, puhumme eri kieliä, ruokakulttuurimme on erilainen pohjoisessa kuin etelässä, tunnustamme eri uskontoja, suhtaudumme julkiseen valtaan, sen palveluhin, verotukseeen ja yhteisvastuuseen eri tavoin. Käsityksemme työmoraalista ja velanhoitovastuusta on eri maissa jopa täysin vastakkainen. Yhteisvaluuttamme natisee liitoksissaan.Voiko eurooppalainen liittovaltio tällöin onnistua?

Ja kun verrataan USA:n liittovaltioon, niin siellä on eri osavaltioitten kesken  paljon enemmän yhtäläisyyksiä: Pääosin sama kieli, sulatusuunissa muotoutunut pitkälti yhtenäinen kulttuuri, kiistattoman reservivaluutan roolin itselleen hankkinut dollari, yhtenäinen uskontunnustus USA:n suuruuteen ja kaikkivoipaisuuteen maailmanmahtina. Idän ja lännen osavaltioilla ei kovin paljon erilaisuuksia ole – verrataan nyt vaikka Californiaa Floridaan taikka Connnecticutia Utahiin. Mutta entä vertailu Irlannin ja Turkin kesken, jota monet seuraavaksi EU-maaksi ajavat, tai vaikkapa vain Suomen ja Kreikan tai Italian välillä! Samaan muottiin ei ole helppoa sovittaa!

Euroopan yhdentymisellä on kiistatta monet hyvät puolensa – vaikkapa yhteisestä turvallisuudesta alkaen. Mutta jos tai kun seuraava askelta harkitaan, askelta kohti liittovaltiota, on syytä korostaa realismia, erilaisuuksian tunnustamista ja ennen muuta varoittaa vauhtisokeudesta. Ei nykyistä ongelmavyyhtiä korjata sillä, että luodaan pohja seuraavalle.