Kuunteleeko hallitus talousvinkkejä?

Kritiikin ja ehdotusten virta on varsin yksiselkoinen – eikä se paljoa muuta päättäjiltä edellytä, kuin korvien ja silmien aukipitoa ja uskoa siihen, etteivät ”ne” kaikki voi väärässä olla. Tiivistetään siis rautalankana , mikä on ABC ja mitä jatkoksi. Edellyttäen että hallitus haluaa toimia maan ja kansalaisten parhaaksi eikä vain ajattele, mikä kutakin hallitusryhmää eniten miellyttää.

Kaksi perusfaktaa, tärkeintä. Ensimmäinen on heikkenevä vientikysyntä, passiivisesti vaikuttava.  Se vetää Suomen suhdanteita alaspäin. Palaa siellä jossakin kaukana pieni virvatulikin,  haaveilu USA:n suhdannekäänteestä. Mutta se on parasta jättää sivuun, ihan realismiin ja maapallon kokonaiskuvaan nojaten. Varsinkin kun Koronaviruksen kokonaisefekti maailmantalouteen on vielä tuntematon.

Toinen on sitten kysymys, kuinka  saada kompensaatiota viennin uupumiselle? Ei kansantuotteen muodostumisesta muuta apua ole kuin kotimainen kulutuskysyntä. Mutta tämän kompensaation aikaansaaminen edellyttää aktiivisia toimia, päätöksiä niin hallituksen kuin etujärjestöjenkin taholta.

Siinä sitten esiin nousevat niin ideologiset näkemykset kuin vaikeudet päättää asiantuntijoitten näkemysten mukaan, talouspolitiikan arviointineuvoston, luottoluokittajien, taloudellisia ennusteita tekevien laitosten. Ja kolmantena vielä etujärjestöt mahtavine lobbauskoneistoineen, jotka kirjoittavat, puhuvat, suostuttelevat, tapaavat  ruokapöytien äärellä. On hyvä olla hyvä veli  niitten kanssa, joilla on päätäntävalta.

Työmarkkinajärjestöjen valtapeli tulee esiin jokaikinen päivä. On solumuja, jotka ovat kiristyneet umpisolmuiksi. Näitten  solmujen ainoina ratkaisukeinoina tuntuvat olevan sakset tai puukko – ellei sitten mieliin palaa vanha sanonta: Viisas antaa hivenen periksi, jotta vieläkin suuremmilta haitoilta vältyttäisiin. Ja haitathan olivat ensin miljoonia, sitten kymmeniä miljoonia ja vihdoin lähestyttiin miljardeja. Yritys kärsii, palkansaaja menettää, se kotimainen kulutuskysyntä hiipuu virkistymisen sijasta. Eripuraa jää kytemään niittenkin välillä, jotka tyytyvät ylhäältä tulleisiin lakkomääräyksiin ja niitten, jotka mieluummin tekisivät työtä ja näkisivät palkkanumeroita tiliotteessaan. Lakkokenraaleiksi pyrkivät tuskin näitä asioita riittävästi miettivät, jos aina miettivät nekään, jotka panevat kovan kovaa vastaan, työsulkuja lakoille.

Tärkein rooli on sitten valtiovallalla, ”minun hallituksellani”. Valta on sen käsissä, ja sen käyttöä media yhä valppaammin seuraa. Kaksi lakkojen siirtoa – hyvä niin. Saatiin lisää harkinta-aikaa. Mutta entä se varsinainen päätöksiin nojaava talouspolitiikka? Keskeisintä verot, menot, niitten vaikutus markkinoille tulevaan kysyntään. Ideologiat tuntuvat taistelevan taustalla. Mutta helpottaisiko rauhan saamista niitten välille, jos muistettaisiin, että veroja ei pystytä keräämään, ellei ole  hyviä veronmaksajiakaan. Ja verotuloja erilaisia menoja varten tarvitaan. Erityisesti niitten hyväksi, jotka ovat köyhyysrajan alapuolella. Jatkuvat tulontasaukset vievät verotulojen santia yhä kauemmaksi, koska ne pienentävät hyvien veronmaksajien määrää.

Työmarkkinoilta ostokykyä ja kysyntää saadaan, jos palkkaratkaisuissa onnistutaan eivätkä ne vie yrityksiltä kilpilukykyä, joka on kaiken edellytys. Hallituksella puolestaan on käytettävissä keino, jota aiemminkin olen turhaan korostanut, mutta jonka lobbaus. raha vastaan sana, on onnistuneesti tyrmännyt. Työeläkelaitoksilla on mittava, jatkuvasti kasvava pääoma. Siihen ja sen tuottoihin puuttuen olisi mahdollisuus kasvattaa työeläkkeellä olevien kulutusmahdollisuuksia maksamalla työeläkkeet palkkaindeksin eikä nimenomaan kulutusta rajoittavan, ostovoimaa heikentävän taitetun indeksin mukaan. Tulisi samalla verotettavaa eläketuloa ja verotuloja lisää valtiollekin.

Kannattaisikohan pääministerin ja valtiovarainministerin selvityttää, miksi näin ei tehdä ”kun ei aiemminkaan ole tehty”. Miksi rahastoja kartutetaan vaikka niitä ei sijoiteta pääsääntöisesti enää edes kotimaahan vaan kansainvälisille markkinoille – luomaan työpaikkoja muille maille vierahille kotosuomen sijasta! Talouspolitiikan arviointineuvostolta toivoisikin tästä pätevää selvitystä kun se seuraavan raporttinsa laatii.

Omaisuuden myyntiä? Vihoviimeinen keino, joka vie suraavilta polvilta sitä, mitä aiemmat ovat yhteiseksi hyväksi koonneet. On sitäpaitsi varoittava esimerkkikin: Caruna. Ei kansainvälinen sijoittaja sitä ilman punnintaa ostanut: On hyvien osinkojen maksaja. Ja jotta niitä voitaisiin maksaa, täytyy sähkön siirtohintoja korottaa. Paljonko on jo tuntunut omakoti- ja kerrostaloasukkaitten kukkaroissa – yritystoiminnan kulurakenteesta puhumattakaan!

Edellä kotimaisia keinoja. Jos ne hylätään -ideologisista syistä tai muutoin – jäljelle jää sitten vanhassa alakoulussa laskuopin tunnilla opittu totuus: Ellei ole ottaa, täytyy lainata. Ja tällöin myös lainaamisen tarve vuosi vuodelta kasvaa ja kasvaa. Entä sitten, kun nollakorkojen aika loppuu ja vanhaa maksetaan pois korkeampikorkoisella? Jo nyt on ennakoitu, että EU:n vakaussopimuksen mukainen lainakatto, 60 prosenttia kansantuotteesta reilusti ylittyy. Ja ylittyyhän se, kun budjettitalous järkkyy, alijäämä alkaa rikkoa 3 prosentin ylärajan. Ellei mitään tehdä – ja sitäpaitsi nopeasti.

Hallituksella on ennennäkemättömän suuri erilaisten poliittisten avustajien koneisto normaalin virkakunnan lisäksi. Nyt testataan, mitkä ovat tämän avustajakartin työn tulokset; onko kykyä, taitoa ja uskallusta tehdö selvityksiä ja ehdottaa. Sillä ehdotuksia nuori, osin hyvinkin kokematon hallitus apuvälineikseen tarvitsee, että kykenee pitämään ohjat käsissään ja päättämään. Aika kuluu.

 

 

raimoilaskivi

Ylipormestari Raimo Ilaskivi (s. 1928) on tehnyt pitkän uran kansainvälisenä ja kansallisena vaikuttajana. Ilaskivi on ollut kansanedustajana sekä ryhmän puheenjohtaja tai varaåuheenjohtaja vv.1962-75, Euroopan parlamentin jäsen 1996–1999, Helsingin kaupunginjohtaja 1979–1991 ja kokoomuksen presidenttiehdokas vuonna 1994. Monien virkojen, toimien ja luottamustehtävien ohella Ilaskivellä on ollut useita eri yritysten hallintoneuvostojen jäsenyyksiä. Ilaskivi väitteli tohtoriksi vuonna 1958. Väitöskirjan aiheena oli Valtiontalouden automaattinen vastavaikutus suhdanteiden vaihtelussa ja seuraava tieteellinen taos käsitteli Suomen Pankin rahapolitiikkaa. Hän toimi myös kansantaloustieteen dosenttina Helsingin Yliopistossa kahdenkymmenen vuoden ajan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu