”Leikkausten suuruus voi yllättää”

Otsikko ei ole omani, lainasin sen päivän Helsingin Sanomista ja siksi lainausmerkeissä. Aika hyvin se kuvastaa valtiotaloutemme tilaa: menot paisuvat, tulot eivät riitä,jopa valtiovarainministeriön virkamiehet epäilevä, riittävätkö edes hallituksene kaavailemat mittavat leikkaukset. Nyt saadaan kokea edellisen, maailmaa parhaillaan kiertävän ja velanotolla selvineen Sanna Marinin talouspolitiikan tuloksista. On tullut ”veljenpojan aika,” nyt on hankittava rahat, millä maksaa. Toivotaaan sen onnistuvan ennen kuin kansainväliset luottoluokittajat puuttuvat peliin vaikeuttaen lainansaantiamme, jota sitäkin vielä tarvitaan.

Nyt puhutaan ennen muuta menojen leikkauksista, huolettomasti lisättyjen tukien pois raivaamisesta, on tuotu esiin sekin vanha ja turmiollinen ajatus, että turvauduttaisiin ”juustohöylään”, samalla prosentilla kaikista menoista. Se nyt vielä puuttuisi. Eivätkö vanhat kokemukset varoita? Eikö vieläkään ymmärretä, että menotarpeilla on erilaiset tärkeysjärjestyksensä? Peruskorjausta epäonnistuneen ja kalliiksi tulevan soteuudistuksen jälkeen vaatii ensimmäisenä terveydenhuoltojärjestelmämme, koko kansaa koskeva, kun sen sijaan vaikkapa tunnin junaprojektista hyötyvät vain muutamat sadat tai tuhannet. Palaisimmeko Pisa-asetelmassa takaisin kansainvälisen oppimisen huipulle, jos siihen, esimerkiksi opettajien palkkoihin, käytettäisiin euroja sen sijaan että asuntotukea jaetaan nyt jo omistusasuntoihinkin, yhden veroja toisen omaisuuden kasvattamiseen?

Eivätkä vain menot vaan myös tulopuoli kaipaa kriittistä harkintaa. Maslowin vanha ja kuuluisa tarvehierarkiateoria on sovellettavissa tällekin budjettipuolelle, kulloiseenkin suhdannetilaan sovitettuna. Loistava esimerkki on jälleen pinnalle nostettu iänikuinen ajatus eläkkeittenkin leikkaamisesta. Eivätkö ne ole osanneet tehdä eroa työeläkkeitten, työeläkeyhtiöiden maksamien ja siis valtiontaloutta rasittamattomien sekä valtion maksamien eläkkeitten välillä? Jos työeläkkeisiin kosketaan, kaventaa tämä samalla verotettavien eläketulojen sekä julkisen vallan saamien verojen määrää, joita pitäisi päinvastoin saada lisää? Näinhän helpotettaisiin heikoimassa asemassa olevien, pienten valtioneläkkeitten saajien tilannetta eli oltaisiin solidaarisia. Päättäjien joukossako siis tymyys tiivistyy? Vai onko peliiin nousemassa jälleen vanha ”kalat vedestäkin vievä kateus”? Ei anneta sen häiritä raskasta ja vaikeaa talouspolitiikan nykyiatä päätöksentekoa!

Kukapa nyt hallituksen riveissä haluaisi saneeraustoimista päättää, se vaatii taitoa ja vaatii rohkeutta. Ei tilannetta helpota sekään, että osa ammattiyhdistysjohtoa näyttää käyttäytyvän kuten kapinapäälliköt: Eduskuntavaalien jälkeinen hallituspohja ei tyydytä, kansan ilmaisemaan tahtoon ei alistuta vaan pannaan ne vähiten harkintakykyä omaavat massat kaduille ja toreille protestoimaan ikäänkuin eivät ymmärtäisi vaalituloksen merkitystä ja antamaa oikeutusta demokraattiselle päätöksenteolle valtiontalouttakin koskevissa asioissa.