Oikeudenmukaisuutta – vaiko kateutta?

Otsikon sanat ovat toistuneet kerran toisensa jälkeen viime aikojen poliittisessa keskustelussa – ja tuossa järjestyksessä. Kun puhutaan ”rikkaista” ja heille asetettavista uusista velvotteista, kerrotaan sen oleva oikeudenmukaista. Kun ”köyhiltä” riisutaan tukia, se vasta epäoikeudenmukaista onkin. Mielenkiintoista vain olisi tietää, mihin nuo kannanotot lopulta perustuvat.

Ja hieman taustaa, rapakon toiselta puolelta. Muistuivat mieleeni muutamat sodan jälkeiset käynnit USA:n Connecticutissa, pienessä Norwichin kaupungissa, jossa ennen ensimmäistä maailmansotaa Amerikkaan muuttanut Arvin sukulaisperhe asui. Hän kierrätti minua ja vaimoani Airia lähinaapurustossa, varsin komeissa taloissa, joiden suomalaisasukkaat sitten tarjosivat kaukaa tulleille vierailleen kuka kahvit, kuka isot viskipaukut. Usein jouduin Arville toteamaan, että hyvin näyttää ystävilläsi menevän. Ja vastaus oli aina sama, ”Well, you know, he is a hard working man!” Hän on kovaa työtä tekevä mies. Oli helppo ymmärtää, että ihailua menestyvä naapuri herätti. Ja ihailin minä puolestani Arviakin, joka oli vieraassa maassa varsin hyvän elämän perheelleen ansainnut.

Ihailua menestyksestä ja hyvinvoinnista, kovalla työllä hankitusta. Niin siis siellä. Entä meillä? Miten kommentoi moni naapuri toista? Kateudella. Kun hän – miksi en minäkin? Mitä oikeudenmukaisuutta siinä on, että toisella on enemmän kuin toisella, kysyy moni vasemmistopoliitikko. Tasataan, uusia rasitteita sille toiselle jotta toiselle voitaisiin antaa. Tähdätään yhdenvertaisuuteen, ei työhön kannustaen vaan kovaa työtä tekevältä ottaen ja sitten toisille antaen. Oikeudenmukaiseksi mielellään mutta väärin kutsuttuun.

Tietty tasavertaisuus ja oikea oikeudenmukaisuus toki kohtuullisia tavoitteita ovatkin, jos ovat nimenomaan kohtuullisia. Ja mikä on se keino, jolla eteenpäin päästäisiin? Kaikessa yksinkertaisuudessaan jo vuosikymmenet eri maissa sovellettu progressiivinen tulovero. Kun tulot nousevat, nousee myös niistä perittävä veroprosentti. Sen kautta parempituloisilta otettavia verotuloja on sitten mahdollista käyttää heikommassa asemassa olevien tulontasaukseen, erilaisten tukien rahoittamiseen. Ja niitähän riittää: Työttömyystuki, asumistuki, toimeentulotuki jne jne, muutamat tärkeistä mainiten.

Mutta missä raja? Kuinka pitkälle tässä tulontasaukseen voidaan ja on syytä mennä, jotta hyvinvointieroja voitaisiin oikeudenmukaisessti tasata ilman että aiheutettaisiin samalla myös haittoja? Ettei rangaistaisi yritteliäisyyttä, työnteon halua jne – pari keskeisintä esimerkkiä mainiten. Paljonkohan näitä haittavaikutuksia on ajateltu, kun meillä aikanaan säädettiin esimerkiksi hieman paremmin ansaitseville palkansaajille ja eläkeläisille progression päälle tilapäinen, ns. solidaariseksi kutsuttu lisävero?

Sieltä Norwichista ja sen lukuisilta naapurikyläkäynneiltä jäi mieleeni pohdintaa: Miksiköhän hyvinvoinnin taso USA:ssa on Suomea selvästi korkeampi? Paljonkohan on vaikutusta sillä, että naapurin kovaa työtä ja sen avulla saatua hyvinvointia ihaillaan – he is a hard working man – sen sijaan että meillä vallalla on kateus, työtä ja yrittämistä hillitsevä, joka lisäksi usein peitetään oikeudenmukaisuuden kaapuun, sitä väärin käyttäen ja tulkiten.

Ja pari konkreettista ehdotusta: Ensiksi SDP:n uudelle puheenjohtajalle: Tukekaa progression selvää lieventämistä ja tuloveroasteikkojen alun nostamista korkeammalle – näin palkittaisiin työntekoa ja yrittämistä! Ja toiseksi pääministerille: Kun nyt on saatu aikaan mittava rasisminvastainen ohjelma, poistakaa lopultakin vain eläkkeensaajille jätetty ja täten mitä selkeimmin tulorasistiseksi muokkautunut solidaarisuusvero! Tasa-arvoahan pitäisi olla palkansaajien ja eläkkeensä ansaitten tuloverotuksenkin kesken!